Nuorena, herkkätuntoisena naisena ette tätä kirjettäni pane
pahaksenne. Sentähden uskallan sen lähettää. Avomielisyys ja
sydämmen suoruus -- eikö se ole kultaa? Sellaista en häpeä.
Jos Te joskus mailmassa minut näette -- ja näette sellaisena kuin
näette -- niin muistakaa silloin että tuossa oli kuitenkin se,
jonka sydän kerran hellästi sykki vain Teille ja Teidän kauttanne
tunsi tai unelmoi saavuttavansa sen elämän eheytymisen, mitä
väsyneet sielut ikänsä etsivät, mutta jota eivät kaikki kohtaa.
Sen nimi on naisen rakkaus, joka voisi sulattaa jäykimmätkin jäät
ja huuhtoa puhtaiksi haikeimmatkin huolet. Ilman sitä lämpöä olen
ainakin minä kuni kurja kukkanen, joka vailla auringon paistetta
erämaan korvessa kasvaa.'