MARGARETA (yksin). Kaunis Anian, niin pakeni sun kirkastettu henkes
ylös maihin, joissa viha, vaino, sota ja kuolema ei ole. Siellähän nyt
autuaana säteilet ja unohdat isiesi veritahratun maan täällä allas.
Mutta ei! Ethän unohda ihanata synnyinmaatas, etkä ystävääs sen
kumajavilla nummilla täällä. Ethän lemmittyäs unohda, häntä kurjaa, mi
täällä honkain hyminässä kainosti murehtien käyskelee, aina muistain
sinua, kantaen kuvaasi povessansa. Ja kuule mun valani, Anian! Älköön
millonkaan, niin vannon, sydämmestäni himmentäkö pyhää aarrettani, sun
lempeää haamuas, toisen miehen katse. Se kuule! ja tässä heitän nyt
kauvas elon kehnot riemut vaiheiltani pois, tähän sammukoon nuoruuteni
lyhykäinen kevät, kuin sammuu tuolla päivän tähti nyt, ja kuolleen
kultaseni muisto olkoon synkeä iloni aina. (Anian astuu alas
mäntymäestä perillä, lähestyy hitaasti ja alakuloisena. Margareta
katselee häntä kummastuen ja haastelee erikseen.) Mitä näen minä? Erään
nuorukaisen, jonka pituus ja koko olento muistuttavat ihmeellisesti
häntä, häntä! Tai oletko hänen haamunsa Tuonen maasta? Se ole, minä
käyn sua rohkeasti vastaan ja syleilen lemmittyni varjoa, jonka oma,
sureva sieluni synnytti. (Ääneensä.) Toki ei! Sinä olet mun oikea
sulhaseni lihoin ja verin, mun Anianiin! (Rientää syleilemään häntä,
mutta Anian kääntää kasvonsa toisialle.)
ANIAN. Oi kuolema!
MARGARETA (ammahtaen hänestä äkkiin pois ja kiljahtaen kovin). Jumal'
armahda, mitä aavistan minä!
ANIAN. Margareta, katso laupeaasti puoleeni!
MARGARETA. Onneton, sun muotos ilmasee kaikki, oi Jumala!
ANIAN. Jaa, petos on tehnyt tehtävänsä lujimmassa linnassa.
MARGARETA. Haa, mitä sanoit!
ANIAN. Petos on heittänyt Svean linnan.
MARGARETA. Ota sanas takasin, minä rukoilen, ota se takasin! Oi, älä
sano petos!
ANIAN. Hahaa! jos toisin sanon, niin valehtelen.
MARGARETA. Ole ennen tavallinen valehtelija kuin vihelijäinen, pelokas
valtakunnan petturi. Oi korkeuden Jumala!
ANIAN (tuskallisesti, mutta kiukun äänellä). En minä häntä myynyt!
MARGARETA. Myynyt!--Myynyt!--Ken on hänen sitten myynyt?
ANIAN. Itse herra sodanpäämies.
MARGARETA. Ja sinä, mitä teit sinä sillon?
ANIAN. Astuin ulos joukon seassa kuni käskettiin.
MARGARETA. (Vyöttää käsivartensa ympär kuusen, joka seisoo oikealla,
painaen otsansa vasten sen rankaa.) Nyt tahdon kuolla, kaatua kuin
tumma kuusi metsän huomaan; ja unohduksen arpa olkoon täällä kaiken,
kaiken päätös ja kruunu! Ah nyt ylös-alasin on mailma käynyt, on pimeys
ja kauhistus vaan. Kehnostellen peittelee Suomi kasvojansa päivän
edessä ja ylkäni, mi lähti ulos puhtaana kuin joutsen auringon
paisteessa, nyt väikkyy, huojuu esiin mustana kaarneena ja katsahtaa
kuin se mies, joka teki täällä suurimman, suurimman synnin: murhasi
oman armaan äitinsä. Niin olen uneksunut, Anian, ja uneksun
lakkaamatta. (Käy vinhasti kohden Aniania, silmät ummessa.) Minä
uneksun, uneksun, uneksun aina vielä! (Niin ehdittyään teaterin
keskelle seisahtaa hän äkisti, avaa silmänsä ja vaipuu alas kovin
kiljahtaen. Nojaa hän itseänsä oikealla kädellään maahan, mutta painaa
vasempansa vasten ohaustaan.) Enhän uneksunut, lapsi raukka, kosken
herännytkään langetessain, en herännyt. Ja toki tahtoisin uneksua,
uneksua vaan. Siis tule, soma kuusi ja viihdytä mua nukkumaan. Tule,
kultahinen kuusi ja saata mua uneksumaan kuolon unta, ja sitten
hiljaisesti haudallani hymise.--(Hiljaisella äänellä.) Tule viileä
kuusi! (Hetken mentyä tulevat Conon ja Karin vasemmalta.)
CONON. Mitä on tekeillä ja miksi kuulin valitushuutoja?
KARIN. Anian!
CONON. Haa!
KARIN. Ja Margareta tuossa!
CONON. Ojennellen tomussa?
KARIN. Miksi näin? Oi nouse ylös, mun kulta sisareni! (Ryhtyy häneen,
Margareta nouse ylös huoaten.)
CONON. (Eriks.) Mitä aattelisin?
KARIN. Ja tuossa Anian niin kalvea kuin kuolema. Kuinka ymmärrän kaiken
tämän?
CONON. (Eriks.) Samoin kysyn minä.
KARIN. Kuinka on laitas, Margareta?
MARGARETA. Enhän tiedä.
CONON. (Eriks.) Kummallista!
ANIAN. (Eriks). Tiedänpä, että nousee nyt tässä hälinä; mutta sydämmeni
on karastunut käydessäni tänne halki ylenkatseen kovan ja kylmän
kivistön, ja syöksenpä nyt ilman huolta ulos suustani tuiman totuuden
kuin louhikärme kidastansa syöksee vihan liekkiä.
KARIN. Ah! miksi tuijotamme kohden toinentoistamme näin? Anian, sinä
elät, mutta miksi katsahdat niin synkeästi? Voi!
CONON. Hän katsahtaa kuin karkuri.--Kerro mies.
MARGARETA. Isäni, nyt olkaat luja kuullessanne pahinta, koska
ensimmäinen murheemme, niin korkea, nyt muuttuu ikuiseksi häpeäksi.
CONON. Hän kertokoon.
ANIAN. Mitä pitää minun kertoman?
CONON. Kenen luvalla olet tässä? Onko sota loppunut?
ANIAN. Onhan kuitenkin rauha Sveaporin linnassa.
CONON. Ehkä rauha, joka ei ole meidän?
MARGARETA. Oi Anian!
CONON. Sano!
ANIAN. Tahdotte siis kuulla pimeyden sanoman?
CONON. Sen tahdon. Kerro!
ANIAN. No kuulkaat. Sveapori on langennut, langennut ilman taisteloa,
ilman vallanpakkoa päällysmiesten petoksen kautta; ja julkeasti meuhaa
nyt Venäläinen huoneessansa.
CONON. Haa! ette siis lähteneetkään koreasti ylös lintuen luoksi
niinkuin täällä kerrotaan?
ANIAN. Hulluja maineita kaikki. Kuin meren helmi eheänä seisoo linna ja
hänen otsallansa liehuu idän viiri.
CONON. Ole ijankaikkisesti kirottu sinä, jonka huulilta kuulin tämän,
sinä, joka vakaana katselit helvetinteosta vetämättä miekkaas!
ANIAN. Totta, miekkaani en vetänyt.
CONON. Sentähden ole kirottu!
KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin
unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!
CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.
MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta
sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon
hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten
hänen armasta päätänsä.
CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan
villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni
takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni
kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.
ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun,
ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista
päivää.--Mutta lankesi luja linna.
CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?
MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen
korva.
ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä,
vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja
lännestä Ruotsin laivastoa.
CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.
ANIAN. Sen kyllä uskon.
CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet
satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!--Mutta kuinka
luonnistui tilanne?
ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä,
eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina
seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni
aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.
CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui,
kunnes puhkesi hän surman päivänä.--Mutta mitä haastelivat hyvät
herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?
ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea
kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on
tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä
pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.
CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki
»vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.
MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi
riennä ja kuole kunnialla!
ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki,
niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me
odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet
vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa
verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.
CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä
hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta
hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän
kuninkaamme, eläköön hän!
ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo
ja lempeä ruhtinas.
CONON. Hmmh!
ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli
yhä miehistöltä kaikki.--Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto:
heitetty on linna!
MARGARETA. Taivaan Jumala!
KARIN. Mi kammon sanoma!
CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!
ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas
tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen
iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän
kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat
helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!
CONON. Ei kaikunut!
MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!
ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia
kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään
ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin?
Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen?
Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä
päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle
taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa
häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme
linnastamme.
CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?
ANIAN. Leipää varahuoneet täys!
CONON. Puuttuiko kuulia ja kruutia?
ANIAN. Jynkät kellarit ampuvaroja täys!
CONON. Te tunnottomat peikot! Ja sinä Kronstedt, haa sinä musta
perkele!
ANIAN. Hän oli onnellinen hän ja muutama herroistamme vielä. Heidän
vikoissansa helähteli kultasia tynnöriä, ja sentähden astui Venäjä niin
mukaisesti ja ilon pauhinalla itärannalta sisään.
CONON. Mutta te?
ANIAN. Me äänettöminä, alakuloisina ja vitkon niinkuin kilpikonnat
länsipartahalta astelimme ulos kohden mannermaata. Siinä iltahetkenä,
murheen veljinä erosimme mikä minnekkin, päin kaikkia ilmoja, kuin
suden poijat, joilta surmattiin emä.
KARIN. Synkkä iltahetki!
MARGARETA. Oi kylmien kyynelten hetki!
CONON. Niin erositte häväistyksen päivänne hämäränhetkenä, o, o!
ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina
tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen
saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa
samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen
kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu
pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein
pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän
aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta
alas.
MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton
ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)
ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani
jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta
ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava
tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!--niin kaahasi
minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera
sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.--Toki näin
vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon
ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan
silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen
tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni
kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan
kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!--Mutta miksi samea ja synkeä
sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä?
(Karin juoksee itkien Anianin luo.)
KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä
sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja
kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah,
kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo
pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua
lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!
CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä
sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään
mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles
tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun
herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi
parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä
toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä.
Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen
kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet
sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.--Anian, ota
Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan
mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule
vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin
kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja
tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.--
Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi
innostuneena kuin näyssä.)
ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.--
Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana,
korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?
KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule
vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei
kadotettu vielä!--Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)
ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!
KARIN. Lähtekämme, sisar.
MARGARETA. Mitä tahdot?
KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.
MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.
KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen
sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen,
tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.--Tieno
on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)
MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?--Ah, eihän ollut tämä unelma,
vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.
ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän
jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä
lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis
hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä,
mutta palkintona tämä taivaanolento--oi kiusaus verraton! Kuinka
tekisin sillon?--Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen
vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!
MARGARETA. Miksi, onneton?
ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin
pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)
MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,--korkeuden
Jumala!--nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska
ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)
ANIAN. Älä poistu minusta, sä ihanin! Kuin jumalilmestys sä väikyt
tässä edessäni, loistaen kuutamon kelmeässä päivässä!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Miksi käännät pois sun kasvos?
MARGARETA. Miksi antavat he kamalan varjon?
ANIAN. (Eriks.) Mitä meinaa hän?
MARGARETA. Oi katala Anian!
ANIAN. Pimeä, tuskista menehtynnä.
MARGARETA. Tuskan pimeys tämän rinnalla on halpa.
ANIAN. Minkä sitten? Sano, ja poista se pimeys, sinä taivaan kiiltävä
haamu tämän kuutamon kelmeessä päiväs!
MARGARETA. Ah! niin heljänä ennen kiilsi myös Anian lempivän silmäni
edessä. Mutta voi tuota kehnoa sumua hänen otsallansa nyt!
ANIAN. Näkösi harhailee!
MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen
kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken
lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa.
Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen
päivästä vainoo sinua lakkaamatta,--laupeuden Jumala!--vainoo,
hämärtäen sieluas.
ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille
mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt,
puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.)
Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn
sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle
kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka
taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos
sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua
omakseni taas?
MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun
kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän
maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja
kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee
meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein
tuolla yllä pilvein.
ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas
koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö
heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!
MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos
tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.--
Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan
tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä
kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.
ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet
syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!
MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen
pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on
laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä
kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen
kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä
taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni
kultasen sillan sun luokses.
ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden
kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en
kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin
kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska
kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon
öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan
taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!
MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!
ANIAN. Taisteloon ja kuolemaan! Ja enkö tiedä että nuorena urona
kuolen? Mitä sanoi hän poikaiselle kerran pimeäsilmänen vaimo?
»Varahinpa sinä pienoiseni kuoletkin, kylmenethän nuorukaisna kauvas
jylisevään jylhistöön.» Haa, siinähän sankarin kuolema!
MARGARETA. Niin hän sanoi, synkeä, vakaa vaimo.
ANIAN. Ja niin nyt aavistaa sieluni, jännittäen kaiken olentoni sodan
veriseen temmellykseen. Ennen päivän koittoa lähden, mun lemmittyni!
(Vetää häntä rinnoillensa.)
MARGARETA. Ah alas kyynelten virtaan minä tahtoisin vaipua! Mutta
kuule, kuule mitä näin minä näyssä juuri tässä, tällä hetkellä, tuossa
isäni poistuessa.
ANIAN. Sinä olet siis näkijä?
MARGARETA. Näinpä sinun kuolemas!--Oi Aniani onhan tämä lakkaamaton
murheen yö. Mustat, veren pallistamat pilvet sen taivahalla yhä
ylitsemme kiirii, toinentoistaan kaahaten kuin hurjat kotkat ja korpit.
Kauhistuksen henki vallitsee, luonnon rakennot syrjähtyvät ja moni
halpa, kaino tyttö ennustaa tulevista päivistä. Järistys läpi sielun
tunkee, sielua kuvottaa, ja se rupeaa tuskissaan tirkistelemähän ulos
ruumiinsa peitteestä. Oi mitkä aijat!
ANIAN. Mutta kerro mitä näit.
MARGARETA. Ankaran näyn. Eteheni avettiin kappale aution Pohjanmaan
rantaa, jossa riehui sodan liekki jynkän vuoren liepeillä ja lähellä
laakeaa merta. Kiivas oli kamppaus, ja tekivät siinä ihmeitä Suomen
sankarit. Toki ensimmäisnä, ylimmäisnä aina taistelit sinä, sodan
tulessa hehkuen kuin kilvoitteleva enkeli. Niin taistelit, kunnes
monesta haavasta kaikki veres ja voimas olit virranneet ulos; ja sun
henkes raukeni. Mutta ympärilläs huudettiin kuin Juuttaan jalopeuralle:
»ah että sankari kaatuu!» Ja nyt, kuoleman sinua suudelles, sinä
myhäilit kuin myhäilee autuas sielu riemun ja kunnian pauhussa. Ah mikä
näky! Kuin taivaan tulesta mun sydämmeni leimahteli koska katselin
kunnian hetkeäs meren aavalla rannal.
ANIAN. Sun sanas, sun äänes pyhä tuliseen rautapaitaan kietovat mun
ruumiin, ja tuimasti himoon että kuulisin jo tappelon jylinän; ah, heti
rynkäisin sen pyrskivään kitaan, sen hurjimpaan Urian-leikkiin!
MARGARETA. Oi sä jalo sotilas! Kunnias retkelle lähde ja ota myötäs mun
lempeni aarre ja rukousteni taivaanlauma.
ANIAN. Heidänpä kanssaan halkasen Suomen salot ja vuoret, kunnes
vasamana ehdin sodan pauhinan ja sen tulta-tuiskivat louhikärmeet.
MARGARETA. Ja taistelet kuin sankar; ja koska kuolet...