CONON, vanha evesti.
MARGARETA, | hänen tyttärensä.
KARIN, |
ANIAN, nuori upseeri.
MATTI, Cononin palvelija.
Tapaus on Suomessa, Tampereen tienoilla, Toukokuussa 1808.
Maantie ja metsänen seutu. Perillä kivinen ja kantonen mäki ja mäen
harjulla männistö.--Karin tulee oikealta.
KARIN (yksin). Margareta! Missä viivyt? Minä en voi enään vartoa
turhaan, eihän kuulu miestä sanominensa kaupungista.--Oi sisareni,
kuinka taidat viipyä, kuinka astella noin huoletonna sinä, koska en saa
hetkeksikään rauhaa minä? Ihailetko tämän illan kauneutta? Onhan se
ihana ja laulelevat pienet linnut, mikä metsän tutkaimilla, mikä
lennellen kirkkaan taivaan alla. Ah! iloitsinpa minäkin ennen, kilvan
laulelin ilman siivitetyn lauman kanssa, koska tyyni aurinko aleni,
pallistaen valkeita hattaria kultaruskollansa. Mutta kolkot ovat päivät
nyt, murehtien kallistaa päänsä Suomen kansa, että kärsii kallis
synnyinmaa; ja siitähän ei löydä sydämmeni rauhaa.--Margareta!
MARGARETA (ulkopuolella). Tässä olen, sinä levoton.
KARIN. Hän tulee. Kas, enkö tahtoisi omakseni tuota sun lempeää
tyynnettäs, oi likka? (Margareta tulee vasemmalta.) Oi Margareta!
MARGARETA. Miksi tuskittelet?
KARIN. Miksi kysyt? Sinunhan povesi syvemmin kuin toisen täällä pitäisi
tunteman vavistuksen vaarasta, joka uhkaa meitä. Minulla ei kuitenkaan
yhtään kultasta sodan kidassa. Mutta sinun Anianis, missä on hän?
MARGARETA. Lujassa linnassa Suomenlahden liepeillä, jossa tykkien
ukkoset pauhaa ja rautasia rakeita lankee. Kaunis Anian, jos toki
näkisin kasvoes välkkynän kerran sauvun hämärässä tulisateen
paistaessa!
KARIN (tarttuen molemmilla käsillänsä Margaretan käteen). Ja minäkö
torelisin? Enhän torelekkaan vaan hieman tuiskahtelen, armas Marketani,
tuiskahtelen minä hälläkkä; mutta ah näissä murheissamme! Ja minäkö
torelisin sinua, joka lemmit ja suosit minua kuin äiti; ja kaikkiahan
täällä suosit. Mutta ainapa toki ylevämmin ja lempeämmin katsahtelee
kuvas siitä päivästä asti, jona lempesi tunsit ja annoit urollesi
kätesi--ahaa, eikö huomaa mun silmäni?
MARGARETA. Ah, sinä luulet, että tunsin lempeni vasta sillon. Ei niin.
Se liekehti jo povessani vuosia, mutta kätkettynä kaikilta ja tarkin
häneltä, joka itse liekehti, hän nuori Anian, mun tähteni toivon ja
epäilyksen välillä. Sen silmäni kyllä näkemättä näki, en toki antanut
hänelle toivon piirtoakaan, päättäneenä etten sitä koskaan anna. Kas
kun minua pidätti kummallisten tunteitten jäykät kahleet. Mutta sodan
ilmoitus tuli, loimo ihana sielussani mun voitti väkivalloin, ja minä
tunnustin mun lempeni. Ah, en ymmärrä kuinka oli laitani! Mutta minä
tahdoin antaa korkeimpani täällä uhriksi isäinmaalleni; sillä Suomi ja
Anian he olivat minusta yhtä ja minä olin sankarin morsian. (Peittää
kainolla hymyllä silmänsä.) Ah minä itsehän lempeni tunnustin!
KARIN. Mi soma, ihmeellinen hetki; se oli sitten aamu tahi päivä tahi
illan hämäränaika!
MARGARETA. Eräs Pohjolan talvi-ehtoo ihanampana kesän iltaa Edenissä
aina muistossani väikkyy, ja teki sen lemmen jumala, koska Anianin
silmä sädehtien mulle onnensa ilmasi; ja me syleilimme kihlattuna
toinentoistamme. Kerran, vielä kaksi me kohtauimme, mutta emmehän
kolmatta enään; häntä kutsui pian vartijaksi kotomaan porteille uhkaava
sota.
KARIN. Minä muistan jäähyväishetken. Ja sillon hän, kuinka rakkauden
palava ja kuitenkin kuinka olentonsa, käytöksensä jalon sankarin! Ja
lujasti syleillen hän heitti sun äitimme helmaan; mutta ah, te
mahdatteko vielä kerran syleillä!
MARGARETA. Niin toivokamme.
KARIN. Mutta voi jos hän kaatuu!
MARGARETA. Jos hän kaatuis, niin itkisinpä, kaiken elämäni häntä
kaipaisin, mutta kaipaukseni henkäisi kuin suvilehdossa länsituuli;
sillä hän kuoli urojen kuoleman.
KARIN. Mutta elääpä hän kuitenkin ja on kerran viettävä häänsä meidän
kartanossa, häänsä riemuisat, hän komeana sulhona ja sinä morsianna
ihmeen kaunihina. (Paukuttaen käsiänsä.) Ah, ah, kuinka lystiä sillon,
sisareni, kuinka lystiä!--Mutta ah ja voi! Koska hulluttelen toivossa
näin, minä vallaton, juuri sillon, juuri sillon kärsii hän piinan
kuolemaa kovemman, raukka nuorukainen!
MARGARETA. Mikä paha taas kummittelee aivossas?
KARIN. Kentiesi hän kituu nälän vaivassa!
MARGARETA. Ole ilman huolta. Elonvaraa, kuin olemme kuulleet, ei puutu
vielä heiltä linnassa. Kohta aukenee myös meri, ja sillon viipymättä
saattaa Ruotsin laivasto saarretuille miehille sekä miestä että ruokaa.
(Conon tulee vasemmalta, Karin juoksee häntä vastaan.)
KARIN. Oi isämme, teidän muotonne lohduttaa! Olette ehkä saanut ilosia
sanomia?
CONON. Enhän, mun lapseni. Täältähän ilmasta varron uusia minäkin.
Mutta Mattia ei kuulu?
KARIN. Ei häntä kuulu.
MARGARETA. Katselinpa äsken tuolta käänteestä kohden kaupunkia matkan,
mutta en nähnyt siellä ketään.
CONON. Esteitä on ehkä astunut hänen eteensä; mutta eihän ole hänen
liikuntonsakaan juuri kärpän. Tuskin, luulen minä, panisi hän
tallukkansa travaamaan, vaihka leimuisi tupansa tulessa, kuin raukka
maamme nyt.
KARIN. Ah, niin on siis jo laitamme!
MARGARETA. Isämme, nyt maalaatte liian karkeasti ja meidän kurjain
levottomuus kiihtyy.
CONON. Seisot toki vakaana vallan, tyttöni.
MARGARETA. vaihka vavahteleekin sydän. Mutta enemmin vielä kärsii
pieni, kurja sisareni tässä.
KARIN. Ah mun isäni! tämä hurja vihollinenko voittaisi ja tulisi meidän
herraksemme? Eivätkö nouse jo voimalla Suomen joukot, karkottamaan
ääristämme villin miehen, ja eikö seiso aina lujana vastoin
luotisateita ja rynnäkköjä tuo ympärimainittu linna, Sveapori, »Suomen
lukko ja telki»?
CONON. Mun pieni kuoposeni, muista mitä sanoi kerran isäs: Sveapori
seisoo, niinkauvan kuin on se kourissa uskollisen miehen.
KARIN. Mutta jos tämä uskollinen nyt äkisti muuttuisi petturiksi.
MARGARETA. Miksi aattelet niin?
KARIN. Mahdanko aavistaa pahaa? En tiedä, mutta hyvältä ei tunnu
mielessäni nyt. Kuinka olleekkin niin aattelin.
CONON. Mutta erään linnan, vallankin tärkeän linnan päämiehen virkaa ei
anneta muille kuin kauvan koetetulle ja kauvan kokeneelle miehelle.
KARIN. Mutta uskollisuus itse on langennut ja saattanut ihmisyyden
itkemään.
CONON. Totuus, mun tyttäreni, surullinen totuus!
MARGARETA. Jos löytyisikin nyt tuon eljen miestä, niin löytyisihän aina
taasen joukossa toisia miehiä, jotka asettaisit rintansa urhollisesti
vastaan verratonta pimeyden työtä. Eipä Anianin sielu, tiedän minä, ei
tuhannen mailman, ei tuhannen hengen edestä sietäisi tuota häväistystä;
ennen menisi hän kuolemaan.
CONON. Toki, heittäkämme nämät synkeät mietteet.
KARIN. Ne heittäkämme kauvas. Mutta yhtä, isäni, kysyn vielä kuitenkin.
Onko meiltä kaikki kadotettu, koska on kadotettu Sveapori?
CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon
vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja
vallitsee merillä.--Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta
karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton,
perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi
miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan,
lapseni?
KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän
joka rakenteli täällä hirviöitä.
MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa
nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.
CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän
Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit,
kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus,
sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni
peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa
kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja
sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee,
nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.
KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla,
joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan,
hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?
CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan
yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on,
niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata
tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään.
Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy
hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja,
konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!
KARIN. Mieliistihän uskomme.
MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.
CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki
yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja
on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää
suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon
purjehtii heille leipä.--Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin
pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies
ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat
enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan
kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja
viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja
huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen
kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.--Matti tulee vasemmalta
periltä.)
KARIN. Matti!
CONON. Siinähän mies.
MARGARETA. Mutta hän saattaa murheen sanoman.
KARIN. Sano kiireesti mitä tiedät, sano kiireesti?
CONON. Mitä kuuluu, Matti?
MATTI. (Kyhnien päätänsä.) Ei yhtään hyvää, herra.
KARIN. Minä ouneksin hirveintä!
CONON. Hän sanokoon sitten että Suomen armeija pohjassa on hävitetty ja
valloitettu Sveaporin linna. Mitä? Sveaporin linna? Ei koskaan!
KARIN. Sano pian, muuton sydämmeni kätkee! Sano hyvä Matti!
MATTI. Sanon niin pian kuin ehdin. Ja kuulkaat nyt. Sen ijäkkään
herran, jolle saatoin teidän kirjeenne, isäntäni, kohtasin kovassa
tilassa, sillä tieto tuhosta oli hiljan tullut. Toki, viimein luettuaan
kirjeen, kääntyi hän puoleeni vavisten ja lausui: sano isännälles,
mies,--sillä kirjoittaa en voi tällä erällä--että syy on nyt itkeä:
Sveapori on langennut.
NE TOISET. Langennut!
MATTI. Mutta kunnialla.
CONON. Haa, vai kunnialla! Mahdotonta!
MATTI. Vartokaat hieman. Eräänä myrsky-yönä rynkäsivät Venäjän laumat
västinkiimme sisään. Nousi tuosta hirveä meteli, ja Suomen miehet nyt
vimmoissaan tekivät verrattoman työn. Kas, vilauksessahan lensi suurin
osa linnoituksesta tulen siivillä ylös ilmaan pamauksella, jolla ei
vielä ole ollut määriä täällä taivaan alla. Niin räjähti hän
avaruuksiin ylös yynnä kaikkein ystävien ja vihamiesten kanssa, ja
jälellä on varusteesta ainoastaan muutama raunio.--Niin käski minua
ystävänne teille kertomaan. (Hetki äänettömyyttä.)
CONON. Ja sinä kerroit kauhistuksen näytelmän. Olipa siinä laukausta!
KARIN. Oi Jumala, että kesti maa ja taivas!
MARGARETA. Että kesti korkeuden vahvuus ammahdusta verrattoman tulen!
CONON. Ah! tuima linna, kampatessaan kuolon kanssa, antoi mennessänsä
mailmalle niin voimallisen potkauksen, jossa itse Vesuvius ei
kilvastele.
MARGARETA. Voi ilmiötä pimeässä yössä tuhansien kuolemien tähden!
KARIN. Tuhansien kuolemien tähden ah ja voi!
CONON. Kuoli siis Anian.
KARIN. Margaretan kihlattu!
MARGARETA. Oo!
CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!
MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja
aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!--
Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?--Hyvästi!
KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on
lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta!
(Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)
MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!
KARIN. Kuolihan sun kaunoises!
MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.
CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.
MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän
partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi
hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!--Mitä huolitte
minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen
linnan, maamme laivaston kilpeä.
CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja
isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin
kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin
vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden
valtijaana.--Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse
muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi
kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.
MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa
toisesta Numantiasta.
KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!
CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka
verta, Moskoviitan verta.--Taluta minua, likka, tuonne lähteelle;
hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen
vuotta nuorempi!--Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle.
Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella,
mutta lopulta vihasella muodolla.)
MATTI. Herra, kuulkaat minua.
CONON. Mitä tahdot?
MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin
surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat,
olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja
vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla
liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte
minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin
pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle
miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?
CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.
MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen
joteskin.
CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja
kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun
lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme
vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän
kiväärini myötäs. Mars, mies!