Alkulause ensimmäiseen painokseen
(1871).
Meidän historiamme mustin muisto pimentää tätä nerosta säkenöivää
runoelmaa, ja sen pimennon on runoniekan oma synkimmän synkkä kohtalo
tehnyt vielä mustemmaksi sumullaan. Hänen voimallisen henkensä
viimeinen luoma on tässä tarjona aikalaisille ja polville
nousevaisille. Se ei ole hautakummun päältä tarjottu muistiais-lahja;
se vielä olisi lohdutusta. Mutta rinnatusten niiden kammioin kanssa,
missä Suomen pääkaupungin väsyneet henget saavat rauhassa levätä, on
saman Lappvikin rannalla toisiakin kammioita, jotka, vaikka
valoisammat, eivät kuitenkaan saata usein luoda valoa hautojen sivuitse
eksyneiden henkien pimentyneisiin ajatussyvyyksiin.
Yhdessä näistä kamottavista kammioista, jotka ovat aiotut meiltä
poistemmatuille, vaan ei vielä kuitenkaan kirkontarhan asujiksi
päässeille, on kätketty meidän näkyvistämme, vaikk'ei sentään meidän
säälistämme.--_Stenvall, Kivi_. Hänen likeisenä naapurinansa on siellä
samassa paikassa, samassa mielentilassa, _Daniel Hjort'in_ nerokas
luoja. Se ei ole aivan vähäinen asia niin vähäiselle maalle kuin Suomi,
että se saattaa kadottaa kerrassaan kaksi niin rikaslahjaista
runoilijaa.
Mutta jos onkin meidän maamme ollut niin rikas, että siltä on voinut
kadota kaksi senvertaista runollista henkeä, niin se kuitenkin on
toiselta puolen kovin köyhä ollaksensa tuntematta katkeraa kaipausta.
Se hämärä, johon nämät molemmat runoniekat ovat hukkuneet, tekee tämän
kaipauksen vielä tuntuvammaksi; sillä se ikäänkuin ennustaa ja uhkaa,
että se ihmeellisesti loistava päivä, jonka Suomen kansan runohenki on
viettänyt ja elänyt viimekuluneina vuosikymmeninä, nyt on yleiseenkin
muuttuva hämäräksi. Mitä Suomen kansalla oli saatavaa vanhemmalta
runoniekkapolveltaan, sen se on melkein viimeiseen tähteesen asti
saanut. Ja koska nyt uudetkin kanteleet murtuvat nuoremman polvikunnan
voimallisimmissa käsissä, niin on aika, että täälläkin valmistautaan
vastaan-ottamaan tuota runouden rauta-aikaa, joka jo kaikissa muissa
maissa sekä kansoissa on kohonnut jalompain aikakausien sijaan.
Erittäin väkevähenkisissä kansoissa on yhtä hyvin nähty ihmeellinen
voima, joka lakastuneista runovainioista taas tuottaa ilmiin uuden,
rehoittavaisen viljan. Ruotsissakin, jonka esimerkki meitä niin
likeisesti kajoaa, on tämä yleinen kokemus käynyt toteen. Kenpä siis
uskaltaisi väittää, että Kalevalan ja Franzénin maassa ei tule
nähtäväksi uutta todistusta siihen? Mutta varmemmalla kuin toivolla me
emme kuitenkaan saattane sitä odottaa.
Mutta ennen kuin muisto hänestä, josta minä nämät rivit kirjoitan,
ennen kuin Kiven nimi voisi pimentyä hänen maanmiehillensä
selittämättömäksi, sitä ennen olisi meidän tulevainen kohtalomme
pimentyvä paljon synkemmäksi hämäräksi, kuin siksi, joka nyt on alkuun
päässyt. Enemmin kuin tähän asti tulee vasta myönnettäväksi, että hänen
runointonsa useampaan kuin yhteen tiehen on jättänyt umpeenmenemättömiä
jälkiä runovoimansa voittoretkestä. Ja semmoiseen päätökseen kumminkin
epäilemättä kaikki yhdistyvät, että Kivelle, siinä runouden lajissa,
johon tämäkin teos kuuluu, nimittäin näytelmärunoudessa, meidän maassa
näille päivin saakka ei ole kohonnut vertaista, jos vaan arvostelija
suopi täyden arvon kaiken dramallisen runouden pääperusteelle,
runoilijan monipuolisille luonnonlahjoille. Minä puolestani tunnustan
peittelemättä, etten näytelmäkirjallisuuden sankareissa tunne kovin
monta, jotka voittaisivat Kiven siinä suhteessa. Näin päättäessäni en
ole muistamatta, että varsinkin dramallisessa runoudessa sivistys on
välttämättömän tarpeellinen, sivistys, joka valmistelee runoniekan
luonnonlahjan luomia ja valaa ne täydelliseen, taiteelliseen muotoon.
Mutta sen tiedän myös, että »i tusen former trifs det sköna»; minä
tiedän, että Belvederen Apollonin ja Laokoonin kuvat ovat keskenänsä
yhtä erimuotoiset, kuin Pindaron ja Sofokleen runoelmat erimuotoiset.
Ja etenkin tahtoisin tässä huomauttaa tuota aivan epäilemätöntä
seikkaa, että runoniekan suuri luonnonlahja, silloin kun sen on
täytynyt tulla toimeen ilman sitä sivistystä, jonka kirja-oppi sekä
seurallinen kanssakäynti suovat onnen syli-lapsille, yksinkin joskus on
luonut nerollisia teoksia, joiden vertaa ei paljas sivistys ja oppi
koskaan olisi saaneet aikaan. Yhtä hyvin kuin Kalevalan nimettömiä
runoilijoita vedetään esiin tämän lauseen todisteeksi, yhtä hyvin sopii
siihen Kivenkin nimi. Katsokaamme, kuinka paljon hänen runohenkensä on
luonut kovimmassakin maallisessa ahdistuksessaan, niin tottapa meidän,
jotka olemme kasvatuksemme avuksi saaneet käyttää kaikkia sivistyksen
suomia keinoja, tulee vielä nöyremmin kuin muulloin tunnustaa, että me
olemme sangen vähässä määrässä tehneet, mitä meiltä olisi ollut oikeus
vaatia.
Kiven ulkonainen tila tässä maailmassa on kuitenkin säilyttänyt hänen
runohengelleen ehtymättömän voiman lähteen, joka meiltä muilta enemmän
tai vähemmän puuttuu. Hänen henkensä ei ollut vieraantunut pois
kansasta; siitä syystä tuntui hänen runoelmissansa, samoin kuin
jaloimmissa viini-lajeissa, voimallisesti kasvinpaikan tuore haju.
Hämmästyttävä on nähdä millä sanain voimalla hän usein luopi elävää
henkeä runoelmihinsa, ei ainoasti luonnonkuvausten, vaan myös
ihmissydämen tunteitten suhteen. Tämä viehättävä dramallinen
sanain-voima ilmoittaa itsensä myös tässä Margaretassa kohta
ensimäisissä sanoissa, ja samallaisia tavataan tiheässä edempänäkin.
Nämät voimalliset sanat ja niin myös koko se mieli-ala, joka tästä
runoelmasta puhuu, on kaiku Suomen kansan syvimmästä sydämestä,
sydämestä, jonka rakkaus on yhtä voimallinen kuin sen vihakin.
Muutenkin on tämä runoelman koko peri-aatos samallaista kaikua. Siitä
syystä ei ole helppo päättää, mihin luokkaan näytelmäkirjallisuudessa
se on asetettava. Tuossa kammottavassa teossa, joka tässä liikkuvien
henkilöiden mieltä kuohuttaa, ei heillä ole mitään osallisuutta--paitsi
yhdellä ainoalla--vieläpä on se teko jo tapahtunut ja tehty. Eipä voi
oikeastaan olla tässä puhe sisällisestäkään teosta, s.o. muuttumisista
näytelmän henkilöiden mielentilassa, vaikka kyllä tuimia tunteita
tragillisella tavalla heissä on riehumassa. Kenties voivat kuitenkin
todellisesti dramalliset kanssapuheet, joista tuon sydäntä-sortavaisen
ulkonaisen tapahtuman vaikutus kajahtelee, olla jonkunlaisena
vastapainona niille puutteille, jotka drama-taiteen tieteellinen silmä
on havaitseva tässä merkillisessä runoelmassa. Totisesti dramallinen
paitsi sitä on varmaan kumminkin se ihana pyrintö sovitukseen tässäkin
hirveässä tilassa, joka myös muissa Kiven teoksissa kajastaa kaikkien
sumujen läpi. Kuinka onnellinen olisin, jos samallainen tulevaisuuden
kajastus sallisi toivoa vielä jotain Kiven voimallisen neron luomaa.
Mutta synkkä sumu on meiltä kaiken toivon ijankaikkiseksi peittänyt.
Fredr. Cygnaeus.