SAKEUS. Tässä on tapahtuva minun tahtoni, vaan ei sinun.
LEA. Kiitoksia, isäni, kiitoksia!--Mutta mitä haastelen minä? Ei
suinkaan sovinnon ja rauhan kieltä. Toki: anna anteeksi, armas
Joakseni, lause, jossa puhkesi ilmiin Lean entinen mieli, iloiten
toisen vahingosta. Mutta sitä pyytää hän sun unohtamaan taas.--Niin
teki mun isäni sua kohtaan, kun ei voinut toisin tehdä, osoittamatta
karmeutta. Tiedä, että ovat hänen silmänsä auvenneet näkemään, minkä
ihanan oikeuden työn hän nyt rikkaudellansa tekee, työn, josta
riemuitsee Jumala ja enkelit. Sen sanot myös kerran sinäkin, kuultuasi
taivaan oppia, joka on sovinnon ja rakkauden evankelio.
JOAS. Saatana sun kielesi naulitkoon kiini, muuttakoon sun vaikka
suolapatsaaksi. Huolisinko siitä? Minäkö ottaisin vaimokseni tuon
suuren väärintekijän, koronkiskojan ja varkaan tyttären? Siitä
varjelkoon minua armollinen Elohim. Se on sanani.
LEA (erikseen). Mikä ihana sana!
JOAS. Koronkiskoja ja varas, sen on hän tunnustanut itse.
SAKEUS. Ja kuitenkin vielä jälkeen tämän tunnustukseni likistit aivan
rakkaasti mun kultaani sydäntäsi vastaan. Mitä aattelisin tästä?
JOAS. Mitä tahdot. Tyttäresi heitän hiiteen!
LEA. Sinua kiitän, Joas, ettäs päästät minun näistä kylmistä kahleista.
Sua kiitän, vuodattaen ilon lämpöisiä kyyneleitä, kiitän sinua siitä,
että aukenee jo täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä
kultainen päivä!
SAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi
ennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa,
sen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä
julkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka.
Kuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä ihmisten
edessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein että
väärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi jälleen
ja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä,
tällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa,
Herran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se
voimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen
ohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon.
Tämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja
kulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla
askeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt, kun
Sakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen
tyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!
LEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.
SAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta älä
katso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen tytär.
Niin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani kohden.
Oliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi raukkani, olet nyt
se koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako metallista ovat heidän
sydämensä.
ARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos
hänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!
SAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole hänen
omansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)
LEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä ihanainen!
ARAM. Lea, mun onneni luoja!
LEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?
ARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!
LEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä
suloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!
ARAM. Sydämiemme juhla!
SAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen, vaikka
katoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.
ARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä
Natsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun
sydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin
petollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin
tunnustin tämän.--Niin, minä uskon häneen.
SAKEUS. Riemuitkaamme!
LEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!
ARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä.--Minkä pidän
suurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa
pois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.
SAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.
ARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve sinä
kaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä valkeus,
jonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas Jumalamme
valtakuntaan.
SAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään autuutemme
auringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.
LEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme tuon
oikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä Aramin
iloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni
karkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää,
niinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme ... kuulkaamme hiljaista
kohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska
olen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa
silloin vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin
muureja, mä kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin
taivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja
lounainen liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa.
Niiden varjossa mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui
mun korviini ääni, kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa,
Leaa ja Leaa taas. Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti
helisevä ääni? Ah! silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen
mustakiharainen ja hehkuva kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen
lempilastaan. Hän tuli, kääri mun helmaansa ja lausui: »riennä jo
kotihis, riennä mun kanssani, kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin
kaupungista huoneessamme riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä,
syleillä ja suudella. Tule, mun lapseni, tule!» Niin hän lausui, mua
manttelinsa suojassa kantaen vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä
viimein armas koto. Me astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta
täyttyi sabatin iltana huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat
mulle helmansa Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä
kuljin kuin kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten
varjoisilta povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin,
kunnes lepäsin viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä
autuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin
siellä auringon sammuvan loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui
hohtavien vuorten taakse.--Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah!
siihenpä tahdon verrata päivän tämän.
SAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun
povessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka
meitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule
minua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen
onnen.
ARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin
itseäni kutsua onnen pojaksi.
LEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä.--Mutta iloitkaamme!
ARAM. Riemuitkaamme!--Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään
iloomme nyt, vaan siirryt meistä kernaammin pois.
JOAS (erikseen). Niin; miksi seison tässä ja tuijottelen, minä hullu?
(Ääneensä.) Minä riennän teistä pois ja jätän teille kirouksen. Katso,
Jehovan rangaistus!--Astukoon sisäänne perkeleiden kiljuva lauma,
polttava rutto ja spitalitauti, joka kuluttaa ja syö hamaan luihin
asti! (Kovalla möräävällä äänellä, ja paukutellen sauvaa lattiaan.)
Hamaan luihin asti, hamaan luihin asti! Haa!
SAKEUS. Mutta ole onnellinen sinä!
LEA. Iloinen ja onnellinen ainiaan, veljemme rakas!
ARAM. Onnellinen, ja viimein kuollessasi autuas!
JOAS. (Hämmästyen.) Mitä?
ARAM. Onnea sinulle toivon, kaikesta sydämestäni toivon sitä.
LEA. Kuin kesän lempeä sade, niin vuotakoon onni ja rauha sinulle ja
viimein Jumalan kunnian loiste!
SAKEUS. Jalosti lausuttu, mun tyttäreni! Ah! sun ylevä sielusi meitä
kohottaa maan tomusta taivasten korkeuteen!--Niin, onni, autuus ja
rauha olkoon viimein meidän kaikkein perintö-osa, kaikkein, kaikkein!
(Syleilee Leaa ja Aramia. Joas poistuu kovin aattelevana ja käsi
otsalla.)