Entiset. Sakeus. Ruben.
SAKEUS. Mitä on tämä? Miksi tappelua rauhallisessa huoneessani?
Erotkaat ja tyyntykäät, te kurjat vihan lapset! Noo, hiljaa Joas! Haa!
olisin nyt sama kuin äsken tästä mentyäni, niin viskaamalla teidät
lähettäisin ulos ja vilauksessapa molemmat pyöriskelisitte tuolla
kivisellä tantereella. Mutta nyt--kiitos Herran--nytpä surkuttelen
teitä vihanne vallassa.--Joas, Joas, tukeuta kiukkusi; sillä tuo
muotosi, kalvea ja pedollinen, meitä kauhistaa. Puhallathan, sinä
hirmuinen, niinkuin lohikärme sylkien myrkkyä. Joas!
JOAS. Eikö ... eikö ole minulla syytä? Ah! Tietäkäät, vihani on oikea.
SAKEUS. Poikani, viha ei ole täällä oikea milloinkaan. Mutta kerro,
mitä vääryyttä ja loukkausta olet kärsinyt. Sanokaat, mikä saattoi
matkaan riita-telmeen, ja sanokaat totuus, että tiedän lausua oikean
tuomion.
LEA. Mun hyvä isäni...
JOAS. Sallippas minun, tyttö sinä, lausua totuus ensin. Minäpä tässä
kannustaja olen, minäpä loukattu mies.
SAKEUS. Sano.
JOAS. Mutta tullut on kahdeksannen rukoukseni hetki, ja Jehovalle
olkoon kunnia ylitse kaikkein. (Lankee polvillensa ja rukoilee.) O
Herra Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala, kuule minua!
Varjele minua aina saduseusten saastaisuudesta, siitä spitalitaudista,
joka meitä polttomerkillä merkitsee helvetin varmaksi saaliiksi ja
vaivuttaa meidät viimein alas tuliseen pätsiin! Siitä synnin loasta
minua varjele, sinä kaiken kirkkauden lähde! Ah! kuule minua! Minä
paastoan, niinkuin määrää isäimme laki; minä lakkaamatta sinua rukoilen
ja palvelen. Sentähden kuule minua, tue minua, ja vihdoin, kun hetki on
tullut, saata minua pyhiesi majoihin! Aseta niin; mutta masenna kavalat
sortajani, jotka, niinkuin kiljuvat jalopeurat, käyskelevät
kantapäissäni, tahtoen minua niellä. Mutta korvenna heidän ruumiinsa ja
sielunsa vihasi tulella ijankaikkisessa pimeydessä! Kuule minua, Herra,
Herra, kuule minua isäimme voimallinen Jumala! Amen. (Nousee ylös.)
SAKEUS. Mutta mitä on sinulla valittamista?
JOAS. Minä kysyn teiltä: oletteko koskaan luvanneet tytärtänne
Joakselle avioksi?
SAKEUS. Sen olen tehnyt ja sanassani pysyn vielä.
JOAS. Hyvä! Minä kysyn sinulta, Lea: oletko koskaan luvannut sydäntäsi
Joakselle?
LEA. Hetki sitten vakaasti sen lupasin.
JOAS. Ja vapaasti?
LEA. Tosi.
JOAS. Olemme siis kihlatut?
LEA. Olemme niin.
JOAS. Mutta näinpä julistit oman tuomiosi, piikaseni.
LEA. Isä, tosin kerran vielä tahdoin kallistua hänen rintahansa...
(Joas keskeyttää hänen, karastellen kurkkuansa kovasti.)
JOAS. Herran nimessä ja taivaan! kuulkaat mitä näkivät silmäni,
astuessani sisään palsami-tarhasta. Ih! makeimmassa, oikein Babelin
hekkumallisessa kiemailuksessa he seisoivat tässä rinta vasten rintaa,
syleillen ja halaillen. Ellei tämä ole tosi, niin revetköön manner mun
jalkani alla, ja vesikellona kadotkoon Joas!
SAKEUS. Suuri Abraham! pitääkö mun uskoman semmoista petollisuutta
lapsestani? Oletko niin kevytmielinen ja huikentelevainen tytär? Onko
tämä totta?
LEA. Kallistuin hänen rintaansa, se on tosi; mutta petoksesta oli
sydämmeni kaukana, vaikka tuntuiskin katkeralta jäähyväishetki. Niin,
jäähyväishetki tämä oli, ja sentähden tahdoin vielä kerran painaa
otsani vasten hänen poveansa ja sitten erota hänestä ijäksi. Niin oli
asia, ei suurempi eikä vähempi.
JOAS. Ah, tyttöseni! jos vaan taitaisimme uskoa naisen sanaa, viekkaan
Eevan tyttären puhetta.
SAKEUS. Tyttäreni, minä uskon sinua, ja sieluni saa rauhan taas.
(Aramille.) Toki; tahdonpa hiukan tutkistella sinuakin, nuorukainen.
JOAS. Tutkistella häntä! Mitä vielä? Hän heitettäköön ulos, että koivet
ryskää. Siinähän jo rikosta kyllä, että on hän teidän huoneessanne
vastoin kovinta kieltoanne.
SAKEUS. Aram, minä toivon kuulevani totuuden sun huuliltasi.
ARAM. Totuuden teille lausui tyttärenne.--Kun jo siirryitte pois,
riensin minä huoneesenne, huolimatta kiellostanne; sillä väkisin mua
viehätti puoleensa soman immen kuva sydämessäni, tämän ruskean silmän
tulinen ja lempeä paiste.--Mutta nytpä toki mun näette tässä viimeisen
kerran, kun tiedän, että kaikki toivoni on mennyt, koska kerran Lea
itse on vapaasti tarjonnut kätensä Joakselle, ja he ovat siis kihlattu
pari. Ja tämän tunnusti hän minulle kohta, kieltäen mua koskaan enään
kiehtomasta sydäntänsä ja pyytäen hellästi, etten avaisi enään tämän
huoneen ovea. Minä lupasin hänelle, mitä hän pyysi, lupasin, yön pimeä
murhe kasvoillani. Silloin rupesi hän minua suloisesti lohduttamaan, ja
minä vakuutin hänelle viimein ottavani tyyneydellä vastaan kohtaloni,
ja tarjosin hänelle jäähyväisiksi käteni. Mutta silloin tahtoi hän
vielä kerran kallistua povelleni, ja minä sallin tapahtua niin; sillä
se oli ihanata, enkä katsonut sitä rikokseksi. Siinä hän lepäsi, kun
hiljaa, niinkuin varjo, lähestyi meitä kiukkuinen Joas, uhaten
sauvallansa. Minä päädyin puolustukseen, ja tästä telme, jonka
keskeyttäjäksi riensitte itse. (Sakeus ottaa Aramia kädestä.)
SAKEUS. Terve sinä, joka niin jalosti itseäs taivutat Herran tahdon
mukaan! Mutta sanonpa sinulle kuitenkin: unohda tämä huone ja kavahda
myös tuota toista huonetta, jossa Leani kohta askartelee emäntänä;
sillä läsnä-olosi saattaisi vaan kiusausta tyttäreni perheelliseen
elämään. Me eroamme nyt, mutta erotkaamme ystävinä, taivaan nimessä
erotkaamme niin! Toki: älä poistu juuri vielä, vaan viivy hetki ja
huomaa, mitäs näet, ja iloitse kanssani; sillä tänäpänä on tapahtunut
Sakeuksen huoneelle autuus.--Oi, Ruben! etkö lausu sinä samoin?
RUBEN. Ah, nytpä Ruben, niinkuin hänen isäntänsäki, aattelee maailmasta
toisin, kuin valetessa tämän päivän. Ylistetty olkoon Herra Sebaotin
armo!
SAKEUS. Ylistetty ainiaan! Hyvin meille, Ruben, että olemme nähneet
rauhan ruhtinaan ja kuulleet hänen suustansa autuuden sanoman taivasten
taivahista! Sentähden vuotaa nyt silmistäni lapsen kyyneleet. (Peittää
silmiänsä.)
Joas (erikseen). Mitä merkitsee tämä?
LEA. (Lähestyy isäänsä.) Isäni, pyhä aavistus panee sydämeni
vapisemaan. Onko, niinkuin salaisesti toivon? Sano: miksi itket?
SAKEUS. Korkeuden hallitsija, mikä olen minä, ettäs minua muistelet?
Tomussa mateleva mato ja kuitenkin sun lapsesi. Äskenpä vielä ryömin
kurja mammonan taakan alla, ja ympärilläni vallitsi levoton yö; nyt
rohkenen katsoa ylös, ja avoinna on edessäni taivas, avoinna isä
Abrahamin helma!
LEA. Eijaa! mun isäni on valinnut parhaan osan, on astunut hurskasten
tielle. Eijaa! nyt soikoot kanteleet ja huilut, ilon pauhinasta
vapiskoot perustat kaikki, ja pyhällä savulla ja tuoksulla täyttyköön
huoneemme, niinkuin Jesaias profeetan riemun ja kunnian juhlana ennen.
Iloitkaamme! Iloitse, Joas, mun armahani!
JOAS. (Karastellen kurkkuansa.) Hiljaa, nainen, hiljaa!
LEA. Iloitse kanssamme autuuden päivänä! (Lankee isänsä syliin.) Terve,
isä, terve! Ah, Aram! heitä murheen muoto kauvas pois ja anna henkesi
lentää leimausten kotihin saakka. Nyt ilo-myrskyn aalto korkealle
käyköön, nouskoon laine laineen hartioille suutelemaan siipiä kultaisen
pilven, ja asettukoon sitten myrsky taas, asettukoon rauhan tyyneksi
mereksi, jonka syvyydessä itseänsä kuvailee pyhä, kaartava taivas.--
Mutta kerro, isä, kerro meille onnesi retki.
SAKEUS. Armas tyttäreni, riemulla sen teen. Ankara oli hetki,
ijankaikkisesti ankara ja kaunis.--Kaupungin portilla, lähellä taloani
seisoin, ja ihmisjoukko, niinkuin juhlallisesti kohiseva virta, likeni
meitä, ja sen keskellä Galilean matkamies. Mutta kun kansan paljous mun
esti pääsemästä tielle, astuinpa erääseen puuhun ylös, ja sieltä
toivoin häntä nähdäkseni. Helteisesti hohti päivä, ja puhtaana ja
sinisenä kaarteli taivas vuorten kukkulain ylitse. Hän viimein ilmestyi
esiin tuon punertavan kallion ja vanhan palmun välistä pitkin hietaista
tietä.--Hän tuli; nuori mies, puettuna liehuvaan mantteliin, lähestyi
ihanasti kalveilla kasvoilla, ja ruskeat kiharat häilyivät hänen
olkapäillään. Niin hän lähestyi ja ihastuksella seurasivat häntä kansan
silmät. Mutta nytpä huomasi hän puussa miehen, katsoi ylös, ja
tuntuipa, kuin pyhä laine olisi valellut minun ruumistani. Lempeä tosin
oli tämä katsanto, mutta vakava ja ylevyyttä täynnä, ja terävästi
säteilevä niinkuin päivänpaiste, peilin heleästä pinnasta välähtäessä.
»Sakeus», hän sanoi, »astu alas, sillä tänäpänä tahdon vierailla sun
huoneessasi». Kernaasti, vaikka kovin hämmästyen, minä riensin alas;
iloisena hän seurasi minua ja astui huoneeseni; minun, publikanin
huoneeseen! Mikä kunnia!
JOAS. Kunnia?
SAKEUS. Kunnia suuri, mutta suurempi vielä onni, onni taivaallinen!
Kiireesti valmistin atrian, jota veljellisesti nautitsimme yhdessä:
hän, hänen opetuslapsensa, Ruben ja minä. Mutta atrioitessamme, mitä
pyhää ja korkeata oppia lähti hänen suustansa, suloisimman äänen
siivillä korvahani kannettuna! Hän saarnasi rakkauden laupiaasta
Jumalasta, joka ei tahdo täällä suurimmankaan syntisen kuolemata, ei
pahimmankaan ihmisen turmiota, vaan tahtoo häntä kääntää, parantaa ja
puhdistaa omaksi lapseksensa. Paastoaminen ja rukouksen ulkonainen
puuha on hänen edessänsä mitätön, mutta puhtautta, puhtautta, sielun
puhtautta hän tahtoo meiltä. Ja kaikille maan päällä, jotka
vilpittömällä sydämmellä käyskelevät täällä, tunnustaen ainoasti
Jumalaa korkeudessa, niille kaikille hän lupaa ijankaikkisen
autuuden.--Niin hän opetti, ja oppiansa hartaasti kuuntelin seurassa
hurskasten miesten. Sydämeni vavahteli, kuumeni ja syttyi lopulta
kaikki-voittavaan paloon. Ylös, läpi silmieni kyynelvirran, minä
katsahdin pyhään mieheen, ja hän katsahti minua, niinkuin kirkas taivas
satavan pilven ääreltä meihin katsahtaa, lähettäen toivon valoa. Niin
katsahti hän, ja hänen poskensa hohtivat kuin tulinen hiili. Ah!
silloinpa mun käsitti Jumalan kaikkivaltias henki, mä nousin ylös,
todistin hänen Messiaaksi, lupasin uskoa häneen ja hänen voimansa
kautta kantaa vanhurskauden hedelmiä. Ja mitä lupasin vielä?--Se
nähkäät kohta omilla silmillänne, rakkahimmat ystävät. (Menee ottamaan
lipastansa.)
LEA. Ylistys olkoon Jehovalle, ylistys ja kunnia!
JOAS (erikseen). Hmk! Mitä tahtoo hän lippaastansa? (Sakeus on kantanut
lippaansa pöydälle.)
SAKEUS. Nyt, mun tyttäreni, älä punehdu, kun kuulet totuuden, vaan
katsahda jalosti maailmaan. Siis kuulkaat: Suurin osa tästä aarteestani
on vääryydellä koottu.
LEA. Sentähden viskatkaa se paino poveltanne pois; vaipukoon se köyhien
uhri-arkkuun.
SAKEUS. Oikein sanottu!--Joas, nyt älä punehdu, Jumalan nimessä, älä
punehdu.
JOAS. Sakeus! Malttakaat mieltänne, ihminen, malttakaat mieltänne
Herran tähden!
SAKEUS. Juuri Herralle täytän lupaukseni nyt, uhraten aarteeni köyhille
ja kaikille, jotka ovat kärsineet vääryyttä minun kauttani; sillä
kalliimpi kuin kaiken maailman aarteet ompi mun sieluni. Nyt, arkkuni,
on mieleni iloisempi sinusta erotessani, kuin koskaan ennen, sinua
täyttäessäni. Ruben, sinä aina uskollinen Ruben, ota halttuusi rahat,
lue kohta siitä vaivaisille puolet, kahdeksankymmentä penninkiä
leskelle Gilgalissa ja neljäkymmentä eräälle miehelle Bet-Haramissa, ja
vielä monille muille...
JOAS. Heretkäät, hullut! Heretkää jo!
SAKEUS. Älä estele!--Niin; ja monille muille, sitä myöden kuinka
muistooni johtuu veijausteni uhrit; ja ne, jotka muistostani ovat
kadonneet, ne astukoot esiin, todistaen tekoni, ja minä maksan heille
takaisin neljänkertaisesti, niinkuin käskee Moseksen laki. Kaikki,
kaikki tahdon heille maksaa, niin kauan kuin kestää arkkuni sisällys.
Ja kun on se tyhjennetty--ja tämä on tapahtuva pian--he älkööt
kuitenkaan heittäkö toivoansa, vaan odottakoot vielä tulevaisuuteni
varoista kärsityn vahinkonsa takaisin. Tämä oli lupaukseni Galilean
profeetalle, ja nyt sen täytän.--Rikas olin siis, mutta nyt olen köyhä
ja kuitenkin rikkaampi kuin koskaan ennen. Kiitetty olkoon Herran nimi!
LEA. Kiitetty, ylistetty tällä hetkellä ihanalla!
SAKEUS. Ota arkku ja tee minun tahtoni.
RUBEN. Että niin on tapahtuva, se tietäkäät, herra!
SAKEUS. Minä tunnen sinun. Mene ja tee niinkuin sanoin. (Ruben lähtee
käymään, mutta Joas, ryhtyen arkkuun, estää hänen kulkunsa.)
JOAS. Seisahdu mies, seisahdu!
RUBEN. Mitä ai'ot?
JOAS. (Likistää arkkua vimmatusti vasten rintaansa.) Arkustani pois!
Aarteet ovat minun, minun, minun ne ovat! Minulle ovat ne määrätyt ja
pyhästi luvatut, ja tämä on totinen tosi. Pois!
RUBEN. Hellitä, sinä villitty, ja anna minun mennä! (Joas ja Ruben
tempailevat arkkua kukin puolellensa.)
SAKEUS. Joas, Joas, oletko mieletön?
LEA. Joas, älä viritä mun isäni vihaa!
JOAS. Huomenlahja, huomenlahja, haa!
RUBEN. Mene helvettiin!
JOAS. Auttakaat minua, hyvät naapurit ja kansalaiset! Sakeus on
kadottanut järkensä, eikä tiedä, mitä hän tekee. Rientäkäät, rientäkäät
apuun!
SAKEUS. Sinä saatat mun sydämmeni paisumaan.
JOAS. Hän ei tiedä, mitä hän tekee!
LEA. Hän tekee työn otollisen Jumalan ja ihmisten edessä.
JOAS. Kulta on minun!
RUBEN. Sinä valehtelet!
JOAS. Minun ihan totisesti!
SAKEUS. Mitä? (Ottaa Joasta käsivarresta ja viskaisee hänen kiivaasti
sivulle.) Mene matkaasi, kiusan henki.