Aram. Lea.
ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista
unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä,
peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän
valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen
punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan
sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin
asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman
lumen Libanonin kukkuloilla.--Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin
huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi
vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja
taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua,
armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua
kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten
vastuksien synkeät seikat.--Lea, katsellessani sinua, uneksuneena
tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu.
Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden
rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis
erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka
siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?--
En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa,
ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim,
ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos
tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu
hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise
jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää
hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan
sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka
heräyy.--Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)
LEA. (Nousee ylös.) Aram!
ARAM. Lea!
LEA. Aram, mitäs teit?
ARAM. Mitä tein minä, Lea?
LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,--ah, taivaan ihanuus!--mitä
tiesin minä?
ARAM. Ja minä?
LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja
punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.
ARAM. Rankaise minua!
LEA. Joaksen puolesta sen teen.
ARAM. Etkö itse puolestasi?
LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä
luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä
moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä
ihmettele.--Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi?
Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna,
suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei,
ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera
kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa
koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta
vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy
minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä
täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut
sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.
ARAM. Tämä on päätetty siis?
LEA. Ainiaaksi.
ARAM. Eikä enään toivon haamettakaan löydy.
LEA. Ei, ystäväni. Mutta ole kuitenkin lohdutettu, sinä unohdat minun
pian ja valitset itsellesi Jerikon palmumetsissä toisen morsiamen.
ARAM. Nyt olkoon hautani se morsian, jonka helmaan vaivun.
LEA. Aram, Aram, miksi riehut?
ARAM. Miksi eläisin enään?
LEA. Sielusi autuuden tähden.
ARAM. Hm.
LEA. Älä kiellä pois, älä kiellä pois meidän taivaallista kotoamme.
Ethän toki milloinkaan ole vahvasti vakuutettu siitä, että totisesti
niin, kuin tahdot uskoa nyt, ovat elämän ja kuoleman asiat. Siis älä
seiso tyytyväisenä tässä tummassa sumussa, vaan katsahda aina kauvemma
ja rukoile taivaan isää, että avaisi hän silmäsi huomaitsemaan armonsa
valkeutta. Käy kuulemaan Natsarenusta, käy hänen oppiansa kuulemaan.--
Sano, mitä aattelet hänestä.
ARAM. Miesi ihmeellinen, jos niin hän on kuin maine sanoo.
LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä
rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka
jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin
usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko
minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?
ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.
LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean
vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta,
katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi
matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös
himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen
juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren
harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista
miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä
korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen
olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän
taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti
hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin
laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä
Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman
reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän
katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen
silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas
taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä--niinkuin tuntui meistä
kaikista, jotka tähtäilimme häntä--säteili valo ihmeellinen ja kirkas,
antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen
näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen
käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin
hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon
purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis,
juhlallinen oli tämä näky.
ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan
rukoilevasta miehestä.
LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa
täällä vastoinkäyminen.
ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.
LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin
Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat.
Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.
ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran
vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni
päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova
osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa
kädestä.)
LEA. Voi murheen hetkeä!
ARAM. Ole onnellinen!
LEA. Onnellinen ilman sinua? Ah!
ARAM. Seisothan lujana uskossasi Natsaretin mieheen.
LEA. Haasteletko vakaasta mielestä?
ARAM. En ilkastele suinkaan.
LEA. No, minä ymmärrän sun aatoksesi. Mutta tiedä, me voimme olla
onnettomat ja kuitenkin onnelliset, toivossa onnelliset, vaikka
kärsiikin sydän kuluessa päivän hetken. Onnellinen, onnellinen! vaikka
sun jäähyväis-kätesi tempaiseekin kaiken kukkaismehun elämäni kasvoilta
pois, että kuoleman kalveilla poskilla onneni seisoo, kääntäen silmänsä
nykyisyydestä pois, mutta katsoen ihanaiseen kaukaiseen tulevaisuuteen.
Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa,
vaeltaissani halki ohdakkeisen maan.--Hyvästi, ystäväni!
ARAM. Hyvästi! Minä menen.
LEA. Viivy hetki vielä.
ARAM. Hetken päästä on isäsi tässä.
LEA. Hän viipyy hetken vielä.
ARAM. Joas tässä kiertelee ympäri kuin koira.
LEA. Se on mun kurja tuleva mieheni.
ARAM. Unohdinpa.
LEA. Hyvästi, hyvästi!
ARAM. Niin, ja erotkaamme.
LEA. Suo minun uneksua vielä povellasi lyhykäinen aika, lyhykäinen, ei
kauvemmin kuin kameli henkeänsä vetää. (Vaipuu Aramin rintaan.) Aram,
usko Kristukseen, sillä hän on Israelin Messias. Usko häneen ja sinä
olet onnellinen. Aram! (Äänettömyyttä.--Joas tulee perältä.)