Synt. 28/5 1837 Merikarvialla, o.s. Ahlroth naimisissa Roslin,
muutettuna Kalliola. Kirjoittanut m.m.: _Päättyneen vuosisadan
kynnyksellä; Inkeri_, perhemuistoja Isonvihan ajoilta; _Snäkki_,
kertomuksia.
"PUNAINEN LINTU."
(Kansantarun mukaan.)
Vanhoina aikoina kuuluu raivonneen niin kamala rutto, että ihmiset
kuolivat seurakunnissa vallan sukupuuttoon, kirkot suljettiin ja
avaimet, niinkuin tarut kertovat, Ruotsiin lähetettiin. Iskipä
silloin tuhoava tauti kaukaisten sydänmaidenkin terveeseen kansaan.
Mutta koetettiinpa sitä siellä vastustaakin. Ja siitä se juuri tämä
taru kertoo.
Olipa siellä ylimaassa uudistalo aarniometsän siimeksessä,
Korvenkaski nimeltä.
Eräänä kesäpäivänä aamupuolessa oli Korven Pekka lähtenyt kylässä
käymään, rieskoja ja piiraita kontissaan, ja aikoi Mäenpäähän
appivanhuksia katsomaan, olivatko enää hengissä vai joko olivat
ruton saaliiksi joutuneet hekin, kun ei kahteen; viikkokauteen ollut
mitään kuulunut sieltä. Kaisa emäntä oli jo ollut hyvin levoton, kun
ei kylästä kuulunut muuta kuin etäistä sanomakellojen kumeaa laulua,
joka tuulenhenkäyksen siivillä leijaillen toi kuolontervehdyksiään.
Hänen pyynnöstään oli Pekka lähtenyt tiedusteluretkelleen. Olisi
lähtenyt itse, mutta ei se Pekka päästänyt häntä menemään, ruton
vuoksi, ja taisipa taiten tehdäkin.
Siellä hän nyt seisoi, Pekka, Mäntylän pihalla kontti selässä,
Reetan, Mäntylän koturin vaimon kanssa haastellen.
"Ei, kyllä se niin tosi nyt on, kuin ma sanonkin", puheli Reeta,
"että ei sinun, isäntä hyvä, Mäenpäähän saakka tarvitse mennä, kyllä
he jo eilen haudattiin, vaari jo toissa iltana ja muori eilen.
Mutta kuka sitä sanaa teille olisi lähtenyt viemään. Ei täällä enää
sanansaattajia ole muita kuin kirkonkellot, ja pian kai nekin jo
vaikenevat soittajien puutteessa. Eivät appivanhempasi enää mitään
tuomisia tarvitse. Tuolla tuvassakin makaavat kuin luokona koko väki,
emäntä jo onkin haudattu, ja viimeisiään se vetelee Kaapokin, meidän."
"Vai on se miehesikin, semmoinen reipas mies, vuoteelle kaatunut."
"On toki. En voinut enää olla tuvassa sitä surkeutta näkemässä, kun
ei voi auttaa yhtään. -- Ei tässä sentään jouda kauvan ulkonakaan
olemaan, täytyy mennä taaskin niille suunkastetta edes antamaan.
Mutta eivät sitä kaikki suinkaan tekisi niinkuin minä; ne pakenevat
kuin hullut, juuri kuin siltä siivelliseltä pakoon pääsisi, kun se
tullakseen on."
"Mutta mitenkä se liikkuu ja tulee, se rutto, siitä puhutaan niin
kummia?"
"Vaiti! Hiljaa, älä mainitse sitä! Voi sinua onnetonta, etkö sinä
tuota tietänyt varoa? Ei minun enää väliä ole, varonko vai enkö;
rupeaa se minuun kumminkin, vaikka olen minä tähän hetkeen asti
kieleni kytkenyt. Eihän täällä kylässä kukaan säästy, kyllä se tekee
puhdasta jälkeä, mutta te siellä metsän perillä. -- Niin, kyllä kait
se sinuakin sinne nyt seuraa!"
"Ei tauti tartu, eikä rutto rupee ilman Jumalan sallimatta."
"Siunatkoon sinua", huudahti Reeta, "huomasitkos?"
"En. Mitä minä olisin huomannut?"
"'_Se_' lensi nyt yli pihan", vastasi vaimo salaperäisesti.
"Mikä?"
"'Lintu'".
"Lintu!"
"Niin, punainen'".
"Rut --?" Jotakin punaista leimahti kuin salama Pekan silmien editse,
ja sana katkesi puolierään hänen huulillaan.
"Voi sinua, mies raukka, nyt olet hukassa. Kolmesti olet tuota
kamalaa huutanut, kyllä siitä nyt vieraan saat taloosi; -- ei se
taida sinua pitkälle auttaa, että lopun nimestä nielaisit; kuoleman
oma olet, niinkuin me muutkin."
Hän juoksi kiiruusti sisään.
Alla päin alkoi Pekka muuttelemaan virsua virsun eteen. Vähä
väliä nosti hän ylös päänsä. Hänen huolestunut katseensa liiteli
pilvettömällä taivaalla, mutta ei se nyt etsinyt pilveä sadekuuron
kanssa kaskivainioille, vaan tähysteli, olisiko punainen lintu ollut
missään näkyvissä.
"Näkisin minä sen", tuumi hän itsekseen, "jos se nyt jossakin tuolla
lekottaisi yläilmoissa, paitsi jos hän ei juuri puitten suojassa
hiivi jälissäni. Miten nyt tuon hirmun silmät voisi sokaista? Sainpa
kumminkin häntään kiinni, kolmannella kerralla, ettei koko otus
päässyt lentoon huuliltani. Vaikka kyllä läheltä piti. Sekö häntä,
hiiden herhiäistä, tiesi niin varoa, tiesi hänellä niin hyvät korvat
olevan?"
Näissä miettein hän metsäpolkua astuskellen likeni kotomäkeä, josta
jo kuusien latvat uteliaina kurkistivat kesämekkoisen lehtimetsän
ylitse. Hän oli jo melkein rauhoittunut, kun ehti korven perälle,
talollensa. Mutta siinä kun hän astui pihaan, juolahti hänelle äkkiä
uusi ajatus mieleen; hän ei mennytkään suoraan tupaan, vaan alas
pihan sivussa olevaan puuvajaan ja veti oven kiinni perässään.
"Mitä kummia isä tuolla puuvajassa noin kauvan tekee?" arveli
itsekseen Kaisa emäntä, joka seisoi ja kurkisteli ulos tuvan
akkunasta. "Näin minä sen tulevan kontti selässä. Joko hän nyt siellä
saakka olisi ehtinyt käymään? Sepä nyt lentoa oli. Eikä sitten tule
sisälle tietojensa kanssa, vetipä ovenkin kiinni. Mitä se nyt on?
Enhän nyt aaveita mahtanut nähdä päiväsydännä. -- Kai tässä täytyy
panna puuropata tulelle, kyllä maar sen nälkä on. Mikä hänen vielä
tiesi tulevan, että olis keittänyt, näin varhain, aurinko vielä
taivaanlaella."
Hän meni matalan takan luo, nosti padan haahloon kiukaan eteen,
kaatoi siihen vettä sangosta ja lykkäsi reppanan auki, iski tulta,
sytytti tervaksiin padan alle ja lisäsi kuivia puunoksia nurkasta,
niin että pian reimahti hyvä roihu padan ympärillä. Otti sitte
tyhjän tanotuokkosen kiukaanlavalta käsivarrelleen ja aitanavaimen
peräseinältä käteensä ja meni jauhoja noutamaan aitasta.
Pekka, puuvajan oven suljettuaan, asettui heti ovipielessä olevasta
seinänraosta kurkistamaan ulos. Eikä hänen kauvan tähystellä
tarvinnut, ennenkuin mielestään näki jotakin punaista välkähtävän
pihan keskikohdalla ilmassa.
"Etteikö hän, pirun 'punainen lintu' ole minua seurannut tänne",
sanoi hän hiljaa. Ja samalla näki hän selvästi, miten se laskeutui
alas kuin punainen tilkku tuvan harjalle ja istuutui reppanan ääreen.
"Vai niin, siinäkös -- näytettiin, kun ruman nimeä mainitsin",
tuumaili Pekka. "Niin, kyllähän tuo on lintu, ja punainen myöskin.
Olispa minulla täällä nyt jousi, mutta jopa kai se auttaisi, eipä
tuo lie ammuttavissa, tuollainen otus, meni häntä ampumaan. -- Kas,
kuin on korea, pahus! Ja tuossa se nyt istuu, ruma, ja vääntelee
niskojaan, katselee sivuttain kuin kana ja kuuntelee pää väärässä
joka puolelle. Ähäh, vai siinäs vainoot, salaa hiivit ihmisten
asunnoille, tipahdat alas savureiästä. Mutta kyllä minä kuitenkin
olen sinua ovelampi, kun kerran vehkeesi perille tulin. Mene vain
tupaan, kyllä minä sinusta vielä urakan otan."
"Jopa on lähtenyt eukkokin ikkunalta. Eipä taida kauvan viipyä,
ennenkuin rupeaa savu käymään sieltä. Kait se minut äkkäsi pihaan
tullessani."
"Joko avattiin reppana tuvassa, koska linnun siipi letkahti? Kas vain
taaskin! Hei pojat, nyt se sukelsi tupaan! Lähden tästä minäkin heti.
-- No, eukko menee aittaan jauhojen nountiin. Jos vartoisi siksi kuin
se palaa sieltä. Asukoon 'punainen' nyt yksin pirtissä sen aikaa."
Pekka isäntä odotti niin kauvan, kunnes vaimonsa ehti menemään sisään
aitasta, jauhoineen, sitte lähti hänkin tupaan.
"Keitätkö puuroa?" kysyi hän ovesta sisään astuessaan, ettei muka
eukko ehtisi mitään kysymystä tekemään, vaan hän itse voisi puhelua
johtaa. "Minun onkin kelpo lailla nälkä, ja täytyy sitä vahvistaa
itseänsä tässä matkaa varten; ei suinkaan sitä rattailla keittoa saa,
huono tie vain kolkuttaa tyhjää vatsaa."
"Mitä, rattailla? Minnekkä sinä nyt lähtisit keskellä kesää, työn
aikana?"
"Kyllä ne työt tehdyiksi tulevat, ovatpa ne nytkin nuoret, ilman
minua kuivilla heinillä."
"Mutta aamulla tarvitsee niittää."
"Mitä ihmisellä sitten olisi hyvää lapsistaan, jos elinikänsä pitäisi
raataa ja olla ikeessä joka paikassa? Tottahan nyt parin päivän loman
saapi ottaa kesässä, jolla isot lapset on."
"Mutta mihinkä sinä sitte -- --?"
"Kaupunkiin."
"Mitä sinä siellä, nyt juuri?"
"Tuon vähän viinoja."
"No sekö nyt asiaksi? Kyllä kai, taaskin --."
Pekka tahtoi väliin vähän maistella.
"Ei siinä nyt auta estelyt", vastasi hän, heittäysi selälleen
sänkyyn, painoi lakin silmilleen ja tähysteli lakin lierin alta
kattoon. "Jos vain kaikki väki meillä on terveenä huomen-aamuna
varhain", lisäsi hän, "niin lähden kun lähdenkin kaupunkiin. Ei
siellä vielä kuulu se 'iso kuolemakaan' liikkuvan, ettei uskaltaisi
sinne mennä. Tuo sentähden matkalipas sisään ja pane evästä parin
päivän vara; minä otan Heikin mukaani hevosta hoitamaan. Pane rieskat
ja piiraat tuosta kontista. En minä mennytkään sinne saakka, kun
kuulin välillä niiden hyvin voivan siellä, ja tuli tuo kaupunkimatka
mieleeni. Ja pari kolme leipää lisäksi panet sekä toisen lampaan
nikusista ja voita rasiaan. Ja se leiviskän voipytty mukaan, jotta
rahoja saa irti, ja iso leili myöskin. Nukahdan tässä sillä aikaa kun
puuron keität."
Nyt oli Pekka varma siitä, ettei vaimo tekisi kysymyksiä
vanhemmistaan tahi rutosta, jota oli niin turmiollinen mainita. Ja
taiten oli hän väistänyt kaikki nimet, jotta ei kuunteleva lintu
huomaisi, keitä hän tarkoitti, sillä tiesipä se heidät jo kuolleiksi.
-- Vakuutettu oli hän myöskin siitä, että vanhukset, jotka aina
olivat olleet hurskaita ihmisiä, voivat nyt kuoleman sakin jälkeen
hyvin, sentähden ei häntä hätä valhe loukannut. "Kyllä hän sen vielä
ehtii kuulemaan ja suremaan, rupeaa tässä voivottamaan ja tuon nimeä
huutamaan", mietti Pekka. "Pekka vainajatammekin itki niin kauvan, ja
itkin minä itsekin sitä, mutta tallellahan on siellä lapsi."
Emäntä ei puhunutkaan enää sanaakaan sitä tai tätä, vaan hiljaa
virttä hyräellen sekoitti jauhoja pataan, jossa vesi jo kiehui.
Jo puhuessaan oli Korven Pekka hatunlierin alta kurkistellessaan
äkännyt, miten pieni punainen linnunpää pisti esiin kurkihirren alta
päretten välistä orsilta, ja sinne tänne kääntyen tirkisti alas
tupaan. Nyt vetäytyi se pois siitä, eikä enää näyttänyt itseään.
Hetken kuluttua Matti, Aapo ja Anna sekä Heikki poika tulivat kotia
niityltä, ja pikku Saarakin palasi samassa marjasta.
"Hei, joko isäkin on tullut kotia?" huudahti Saara. "Onko siellä
ruttoa kylässä?"
Taaskin näki isä punaisen linnunsilmän tirkistäen välkähtävän
kurkihirren alta kätköstään.
"Liehän tuossa vähän perää jutussa, nupukkani", vastasi hän
huolettomalla äänellä, "mutta ei sitä kaupungissa vielä ole, ja sinne
isä nyt lähtee aamulla, sinulle vehnäsiä noutamaan. Tuo nyt isän
suuhun pari mansikkaa."
Tyttö meni ja pisti marjoista punoittavilla sormillaan muutamia
marjoja isän hymyilevään suuhun.
"Kaupunkiin", huudahti Matti peräpenkiltä isän sanoihin, "jopa kai!"
"Työn aikana!" sanoi Aapo, joka seisoi keskilattialla kädet
housuintaskuissa. "Eipä nyt ole käräjäinaikakaan."
"Viinoja sieltä kuuluu tarvittavan", virkahti kuivasti äiti, joka nyt
myöskin aukaisi suunsa.
"Ei nyt ole viinojen aika", sanoi Matti. "Juokaan syksyllä, kun
vuodentulo on korjuussa; ei kannata lähteä matkaan, mies ja hevonen
nyt, viinojen tähden."
"Mikä isään nyt on tullut", huomautti kummaksuen Anna, joka asetti
puhtaita puulautasia ja lusikoita pöydälle leipäkasan, kalapurtelon,
höyryävän puuropahkan ja piimähaarikan ympärille. "Eipä hän ennen
ole koskaan kesken työnajan juomaan ruvennut, eikä varsin paljon
muulloinkaan."
Isä jo pelkäsi Annan liikoja kehuvan, mutta samassa äiti hänen
mielihyvikseen tokaisi vastaan:
"Kyllä sille kelvannut on aina, kun vain on ollut."
Anna olisi vielä puolustanut isäänsä, mutta silloin sanoi tämä
lujalla äänellä:
"Vaiti nyt kaikin! Vielä minä olen isäntä talossani, ja menen kun
menenkin kaupunkiin, jos väkeni aamulla varhain on kaikki terveenä,
niinkuin sen jo olen sanonut. Jos kuitenkin joku sairaus sattuisi
taloon, jota ei tässä ennakolta voi tietää, niin jääköön sitte
kaupunkimatkakin toistaiseksi. Mutta viina olisi helppoa nyt, kun on
vähän ostajia." --
Emäntä oli tuonut matkavakan ja palvatun lampaanreiden aitasta ja
pannut eväät vakkaan, niinkuin isäntä oli käskenyt, sulkenut sen
ja kiinnittänyt avaimen ripaan. Voipytty ja iso leilikin jo olivat
tuodut aitasta.
Kun kaikki jo olivat menneet levolle ja nukkuivat, nousi isäntä ylös
vuoteeltaan ja meni juomaan isosta yksipuisesta tuopista pöydältä.
Sitte astui hän matkalippaan luo sanoen:
"Mahtoiko eukko panna tarpeeksi evästä, niinkuin minä käskin?"
Puhuessaan irroitti hän avaimen rivasta, avasi vakankannen ja oli
katsovinaan eväitä. Samalla siirsi hän niitä pois lukon kohdalta ja
veti ainoastaan päällimmäisen leivän päin lukon yläsyrjää, siten että
sen alle jäi ontto.
"Kyllä siinä on", sanoi hän. Sitte jätti hän vakankannen auki
raolleen ja meni maata taaskin.
"Täytyy koettaa nukahtaa pienen aikaa", puhui hän, "ei tässä auta
kauvan loikomaan, kun täytyy nousta taaskin ja mennä noutamaan
hevonen; ei isot pojat ehdi sinne, niiden täytyy jo kukonlaulamalta
nousta niittämään, eikä Heikkiä saa hereille."
Hän haukotteli syvään. Pian alkoi hän kuorsata ja laski käden
silmäinsä ylitse varjoksi. Silloin huomasi hän aivan kuin hienon
siiven letkauksen ja samalla välkähti äkkiä kuin punainen säde
katosta viistoon lattialle lippaaseen ja katosi siihen.
Pekka veti vielä syvästi henkeään muutaman kerran ja oli sitten
heräävinään.
"Jäikö minulta vakankansi auki", sanoi hän haukotellen taaskin, "nyt
sinne pääsee kissa, jos se on tuvassa, lihan ja piiraitten pariin
yöllä." Hän nousi istualleen. "Jäipä tosiaan, täytyy mennä sulkemaan."
Hän meni ja painoi vakan lukkoon.
"Paras kun panen avaimen housujen taskuun, ettei taipaleella syö irti
itseään rivasta."
Nyt vasta meni hän hetkeksi nukkumaan.
Aamulla auringon ensi säteitään lähettäessä heräsi Korven Pekka
lyhyestä unestaan, nousi ylös ja pukeutui. Sitte otti hän oven päältä
laudalta kappaleen koivuista tarvespuuta, sai kirveen palkkuun päästä
nurkasta käteensä ja löi irti palasen koivua.
"Kai tuohon menee heinänkorsia piiraisiin", jutteli hän puolikovaa
höpisten, "täytyy tehdä tulppo avaimenreiälle."
Hän veti puukon tupestaan ja alkoi tulppoa vuolla, tarkasti
sovitellen sitä reiän mukaan. Kun se oli valmis, nosti hän lippaan
ylös pöydänkulmalle ja kallisti sitä niin, että auringonsäteet
kävivät lukonreikää kohti. Silloin näki hän linnun siellä makaavan
punoittavan kyntysillään, pää siiven alla nukkuen. Nyt asetti hän
tulpon paikallensa ja löi sen kirvespohjalla lujaan kiinni.
"Ei tuosta nyt luulisi heiniä sisään menevän piiraita ryvöttämään",
sanoi hän.
* * * * *
Jo ajeli Korvenkosken isäntä metsäistä tietä, Heikki poika
rinnallaan, eväsvakka, voipytty ja iso leili rattaitten koreilla;
mutta oli niillä rattailla sukset ja jousikin. Isä oli selittänyt
nämä kalut ottaessaan, että ehkäpä sattuisi näkemään teiren tai
metson rahkasuon ylitse lentävän, niin tekisi mieli ampua; suksitta
taas sitä ei vetelästä suosta saisi.
Mutta kun tulivat ison suon kohdalle pysäytti Pekka hevosen.
"Minä astun alas ja lähden vähän suksilla käymään. Saisi heitä
koetella, kelkkaneniä, etteivät vallan suotta muassa olisi."
Hän astui alas, otti sukset ja jousen, johonka oli joitakuita nuolia
kiinnittänyt, ja alkoi irroittaa nuoraa, jolla lipas oli rattaisiin
sidottu, ja nosti sen selkäänsä.
Poika seurasi kummeksuen hänen tekoaan.
"Minkätähden nyt suolle lähdette", sanoi hän, "eipä siellä lintuakaan
ole näkyvissä?"
"Minä oikaisen suon ylitse, rattaat kolkuttavat niin kovin. Ja mikä
ne linnut ennakolta tietää. Aja sinä vain hiljakseen, niin yhdymme
Suonperässä. Varro siellä, jos vähän viipyisinkin; taikka jos minä
edellä ehdin, niin minä varron."
"Mutta kun lippaankin otatte kantaaksenne, eikö se rattailla menisi
-- --?"
"Eihän tuo taakka mitään miehelle ole. Aion suurustella suonselällä,
jollakulla kuivemmalla mättäällä. Enhän minä lähtiessä haukannutkaan
niinkuin sinä."
Sen sanottuaan huusi hän ruunalle ja löi lätkäsi vakankannikenuoran
päällä sitä, kun se epäröivänä lähtisikö vai eikö, koska ei isäntä
rattailla ole, käänsi päätään häneen, eikä ollut huomaavinaan Heikin
ohjaksista nykimistä. Ruuna hypähti juoksemaan, eikä poika ehtinyt
enää useampia kysymyksiä tekemään.
"Mitäpä minä jousella?" mutisi hän itsekseen, sovitellen sitä vakan
päälle selkäänsä, "mutta pojan tähden. Vaan onpahan muutenkin akka
mies aseetonna."
Nyt hiihti hän hivutteli verkalleen keskelle suota taakkoineen.
Siinä laski hän alas vakan, lukonreikä pohjoista kohti käännettynä.
Sitte hiihti hän aluksi hiljemmin ja tuutilaulua laulaen, yhdeksän
kertaa ympäri myötäpäivään, niinkuin vakankehäkin sampaasta kävi, ja
aina lisäten vauhtia ja isontaen ladun kehystä. Kaikki muistamansa
univirret veteli.
Sen tehtyään lähti hän taakseen katsomatta kiidättämään Suonperää
kohti. Puolimatkalla laski jännitetyn jousensa vasemmalle olalleen ja
ampui taakseen. Sitte lähti taaskin hyvää vauhtia eteenpäin.
Ei ollutkaan hän ensi kertaa kesällä suksilla käymässä. Oli varta
vasten tehnyt pystynokkaiset kesäsukset, jotka eivät mättäisiin
tarttuneet.
Hikeä pyyhki mies, kun tuli Suonperän pihaan. Sinne oli jo poikakin
ehtinyt hevosen kanssa.
Isä hyppäsi rattaille, käänsi hevosen pään kotoa kohti ja alkoi ajaa.
Pojan kysymyksiin vakasta ja matkasuunnan muutoksesta vastasi hän:
"Ei puhuta niistä ennenkuin kotona."
Kodissa, eukkonsa ja lastensa suureksi kummastukseksi ja
mielihyviksi, isä, Korvenkasken isäntä, itse kertoikin kaikki. Siitä
ne tiedetäänkin.
Ja siihen se silloin rutto loppui.
* * * * *
Mutta ensi talvena kun oli niin kova pakkanen; että vesi ilmaan
heittäessä tuli rakeina alas ja nurkat paukkuivat kuin mörsärit
sodan aikana, lähtivät Korvenkasken miehet suolle menemään, isä itse
ruunalla ajaen, halkoja reessä, ja pojat edellä suksilla.
Siellä aukaisi hän, Korven Pekka, vakan.
Siinä näkivät he nyt jäätyneenä lönttinä lukonreiän edessä jotakin
punaista kuin verta kuuran alla. Piirakat ja liha olivat kuin
hyytynyttä kalanlientä ja samoin kuin leipäkin kaikki veritäpliä
täynnä.
Sanovat sitä homeeksi jokuset. Mitä hometta! Ja sanokoot,
verihomeeksi kun sanovat, vertaus oli, kyllä se nähtiin, kun miehissä
katsottiin.
"Kuollut on oikein", sanoi isä, "mutta lujalle on ottanut, paljo on
verta purskunut."
Hän sulki taaskin vakan.
Nyt tekivät he kelpo nuotion suolle, laskivat sen keskelle vakan
ja sytyttivät rovion tuleen. Kun tuli oli sammunut, kokosivat he
lapiolla tuhan säkkiin ja mättäsivät sen rekeen, ajoivat sitte
semmoiselle joelle, joka pohjoisiin päin juoksee, tuurasivat jäähän
avannon ja pudistivat tuhan sinne. Vieläpä kirveellä hakkasivat
säkinkin pieneksi ja heittivät rievut perässä.
Eikä sen koommin ole punaista lintua nähty, eikä semmoista ruttoa
ollut. Mutta puheentapana vieläkin sanotaan: "punainen kuin rutto".
Mies se oli Korven Pekka, joka sen pettää osasi.