Tätä suomalaista sananlaskua oli minulla tapana matkia. Väliin koetin
sitä seuratakin. Kerron tässä tapahtuman, joka todistaa, että monesti
on parempi uskoa koettelematta tai olla suorastaan uskomatta.
Kun pitäjän kansakoulua ei syntynyt, pääsin kuin pääsinkin Herakosken
sahan kouluun. Olin siellä ensi lukuvuotta. Asuin erään sahatyömiehen
asunnossa, jossa myöskin eräs sahan yövartija Matti Antikainen asui.
Tämä kertoi eräänä talvipäivänä, että sahan alakertaan ilmestyy aina
puolenyön aikana haltia kuohuvasta koskesta.
-- Minkä näköinen se on? kysäisin häneltä.
-- Aivan kuin vanha Rönkkös-vainaja, joka oli alasahan yövahtina
viisikolmatta vuotta.
-- Viisikolmatta vuotta! Onko saha niin vanha?
Mene pois, veikkonen! Johan se on satasen vuotta käydä helskyttänyt.
Rönkkökin on ollut parikymmentä vuotta haudassa olevinaan ja vielä
kuitenkin yöt sahassa kummittelee.
-- Minkä näköinen se on?
-- Vanha ukko, pitkä valkea parta, päässä suurilierinen huovikas,
yllä pitkä sarkatakki, jalassa metrinpituiset virsut. Sellainen
oli Rönkkös-vainaja, ja sellaisena hän joka yö neljännestä vailla
kaksitoista ilmestyy sahan vesirattaan alta ja kävellä luuraa
tarkastamassa joka paikan alasahassa.
-- Mutta kuohuva koskihan se on vesirattaan alla... mitenkä se
siellä...
-- Höperö! Kyllä haltia voi koskessakin asua.
-- Rönköksihän te sitä sanoitte.
-- Haltia se on. Mutta kun se oli hyvä ystävä Rönkön kanssa,
liikkuu se nyt Rönkön muodossa. Kun minä kuolen, ilmestyy se minun
kaltaisenani uudelle yövartijalle.
-- Eikö muille?
-- Jokaiselle, ken on sydänyöllä sahassa.
Olin jo monta kertaa käynyt sahan alakerrassa. Se oli aina herättänyt
ihmettelyäni. Perällä siellä eri suojuksessa pyöriä venkosi iso
vesiratas, räiskytellen ylhäälle vaahtoisia kuohuja. Sen edustalla
oli monenlaisia rattaita; hammasrattaita ja sileäselkäisiä hihnalla
pyöriviä rattaita huhkasi siellä eri suuntiin ja erilaisella
vauhdilla. Siellä kuului vankempi jyhme kuin viidessä riihessä.
Olin aina arvellutkin, että pitää olla joku haltia hoitamassa tätä
jyrisevää koneistoa.
Antikaisen puhetta en kuitenkaan ottanut uskoakseni. Mietin sitä
sentään iltasellakin niin hartaasti, etten tahtonut ollenkaan nukkua.
Ketturoitsin kauan vuoteellani. Kuuloni oli yön hiljaisuudessa niin
teroittunut, että kuulin selvään kosken kohinan ja sahan käynnin sekä
samalla pienimmänkin risauksen uunin puolelta. Tuntuipa kuin olisin
kuullut haltian virsujen sipsutustakin ja pelkäsin, että se tulisi
kurittamaan minua, kun olin hänen olemassa-oloaan epäillyt.
-- Jos Iekki Helynen ja Putukan Pekka uskovat, niin uskon minäkin,
päätin lopulta. Käärin sitten peitteen lujasti pääni ympäri. Päätin
nukkua ja nukuinkin lopulta.
* * * * *
Iekki Helynen ja Putukan Pekka olivat kansakoulupoikia niinkuin
minäkin. Kun heidät seuraavana aamuna koulutiellä asuntonsa edustalla
tapasin, sanoin heille:
-- Minulla on tärkeitä asioita kerrottavana.
-- No alapas ladella! sanoi Putukan Pekka.
-- Älä! älä toki vielä; ennenkuin ehdin juosta kelkkani kujasta!
varotti Iekki.
Hän joutui pian kelkkoineen. Minä tuntien arvoisuuteni tärkeän
uutisen tietäjänä aloin astua vakaasti keskitietä, kummallakin
sivullani odotti toveri uteliaana salaisuuden ilmituloa.
Minä kerroin sitten, mitä Antikainen oli minulle kertonut alasahan
haltiasta.
-- Sitä en usko, tokaisi heti Pekka.
-- Miksi et? kysyi Iekki.
-- Sentähden, että Antikainen on aina narrannut minua.
-- Mutta toinen sahamieskin, jonka luona asun, kertoi samaa,
huomautin.
-- Tuppurainen Tappuraisella takuumiehenä, vastasi Pekka päättävästi.
-- Näkevätkö muut sen tontun? tiedusteli Iekki.
-- Jokainen, joka on yöllä alasahassa.
-- Nyt tiedän, mitä on tehtävä, sanoi Pekka. Menemme kolmen ensi
yöksi alasahaan ja valvomme siellä aamupuoleen. Jos emme näe haltiaa,
on Antikainen Luhtajärven viekkain veijari; sen me kuulutamme
suurimmalta sahajauhopakalta koko Herakosken herrasväelle.
-- Aivan niin! Aivan niin! huusimme me toiset.
Päätimme siis mennä iltasilla, kun muut nukkuvat, Antikaisen luo
sahaan. Asia oli pidettävä meidän salaisuutenamme seuraavaan aamuun
saakka. Asunnoissamme vain menostamme ilmoitamme.
Koko päivän kuvittelimme mielessämme tulevaa yötä. Ja milloin vain
kolmen yhdessä olimme, silloin siitä aina hiljaa juttelimme. Toiset
lapset, jotka eivät tietäneet suuremmoisesta päätöksestämme, olivat
mielestämme kovin vähäpätöisiä.
Opetustuntien päätyttyä juoksimme kiireesti asuntoihimme. Minä kysyin
heti Antikaiselta, saammeko tulla yöksi sahaan, että näkisimme
haltian.
-- Yhtä lystiä se minusta on. Tulkaa vain!
-- Palaahan siellä tuli koko yön?
-- Aivan varmasti.
Söin sitten yksinkertaisen ateriani. Sen jälestä tulivat Iekko
ja Putukan Pekka kertomaan, että heidät oli jyrkästi kielletty
ryhtymästä yölliseen urotyöhön.
-- Mutta mene sinä yksin, sanoivat he. Sinusta ei kukaan välitä, eikä
sinua kielletä. Kyllä me uskomme sinua.
-- Minä ostan sinulle sitten huomenna viiden pennin korvapuustin,
lupasi Iekko.
-- Minulta saat kymmenenpennin lakritsatangon, huomautti Pekka.
-- Oli mennäkseen peukalo yhdeksi kämmeneksi! vastasin minä. Päätin
vakaasti mennä yksin, eikä kukaan minua valvonut, olinpa sitten
sihissä tai sahassa.
* * * * *
Kahdeksan aikoina illalla varustauduin öiseen uhooni. Antikainen
antoi minulle vanhan turkkikasuran, että en paleltuisi kylmässä
sahassa. Raamatun historian otin mukaani valmistaakseni huomisen
läksyn "Käynti Punaisen meren lävitse".
Jos oli Israelin lapsilla peloittava yö Punaisen meren luona, niin
peloittava oli minullakin. Iltapuoli oli vielä mukiin menevä. Luin
salatulen valossa, ja alussa tuntui hauskaltakin oikein kovasti
pajattaa rattaiden kolinan ja kosken hyrskeen säestyksellä.
Antikainen kävi tuon tuostakin voitelemassa rattaita. Sillä välin
veisteli hän pikku rekiä sahanhoitajan lapsille. Väänsin sitten
hänelle tahkoa, kun hän teroitti kirvestään. Siinä väsyin ja lämpenin
niin, että täytyi jättää pois turkki.
-- Eikö se Rönkön ilmestymisaika jo ala lähestyä? kysyin sitten
Antikaiselta.
-- Kohta, kohta. Mutta käy tuohon sahajauhokasalle odottamaan ja
katso tarkasti vesirattaalle päin; kyllä se pian sieltä tulee.
Käärin turkin ympärilleni ja odottelin siinä seinämällä olevan
valkoisen kummun päällä ratkaisevaa hetkeä. Kun Antikainen oli
lähelläni, en minä juuri pelännyt. Haltiaa sanottiin hyväntahtoiseksi
äijäksi. Eivätkä tontut yleensä kuuluneet ahdistelevan kristittyjä
ihmisiä, jos näillä varsinkin on teräskaluja mukanaan. Ja minulla
oli pieni puukko vyölläni; Antikaisen kirveskin oli sitä paitse
saapuvilla.
Jälymmäksi muuttui öinen ilma. Pakkanen koveni. Koskesta kohoava
kamala huuru tunkeutui sahan alakertaan, joka olikin melkein kuohujen
kohdalla. Se samensi valkean valon ja ahtoi kalseuttaan turkin
sisälle, suuhuni ja sieramiini.
Kiinnitin turkkia lujemmalle ja katsoa tiirotin herkeämättä rattaiden
lomitse siihen koppeliin, jossa iso vesiratas aina yhtä jykevänä
vesivaahdon pärskeessä ja vaaleassa usvassa pyöriä vommasi...
Vähitellen vaivuin kynsilleni sahajauhopengermälle. Kaikki kävi yhä
sekavammaksi. Oli mitä hullunkurisinta kolketta, hihnojen hurinaa
ja veden loisketta. Rattaat venyivät pyöriessään soikeiksi...
Antikainen mennä huristi ympäri niiden niskalla, ja kohta jouduin
minä sahajauhopakkoineni samaan kyytiin...
Kuinka vinhasti pyörimmekään, katselin toki herkeämättä koskeen
vesirattaan alle... ja... kauhistusta!... sieltä Rönkkö kohoaa...
Parta, lakki, takki, kaikki ovat huurteessa, virsut natajavat jäisenä
sen astuessa... Nyt se lähenee ratasta, jonka hartioilla pyörin,
ojentaa kurttuisen kätensä ja ottaa minut turkin rintapieluksesta
kiinni. Silloin seisahtuvat kaikki rattaat, koskikin taukoaa
kuohumasta, mutta minua puistelee tuimasti luiseva ukko. Hampaani
kalisevat vastakkain, ja joka nivel lotisee jäsenissäni... huu!
Ummistin silmäni, etten näkisi hirviön hampaita... aion kuolla
sen kynsiin... Silloin saapuu sahaan koulunopettaja. Tunnen hänet
käynnistä ja äänestä, vaikka en uskalla katsoa häneen. Hän tarttuu
minuun ja ryöstää minut Rönkön kynsistä.
Uskallan avata silmäni. Hieron niitä käsilläni... kah!... Antikainen
siinä onkin. Olen sahajauhopakalla pitkälläni. Valo tuikkaa himmeästi
huurun läpi, rattaat pyöriä koluuttavat kuten ennenkin...
-- Nouse jo! Kello on jo neljä. Uusi vahti tulee, minä menen maata.
Käy sinäkin lämpöiseen pirttiin! sanoi Antikainen.
-- Joko haltia meni?
-- Se kävi ja käänsihe. Kun makasit, jäi se sinulta näkemättä.
-- Kyllä minä sen näin.
-- Vai niin. Luulin sinun maanneen koko ajan. Nousin, aloin astua.
Oli niin kylmä, että leukani loukkua löivät.
* * * * *
Aamulla en jaksanut kohota vuoteeltani. Pääni oli kipeä ja rintaani
poltteli...
Päivän vaietessa tulivat Iekki Helynen ja Putukan Pekka. He
lähestyivät vuodettani ja edellinen veti taskustansa korvapuustin,
jälkimäinen lakritsatangon.
-- Oliko siellä haltia? kysyi Iekki.
-- Kyllä siellä oli, vastasin heikosti.
-- Olkoon sitten! Mutta suomalainen ei usko, jos ei koettele, lausui
Putukan Pekka ylevän ryhdikkäänä.
Mutta minä olisin suonut uskoneeni koettelematta. Sillä sain
viikkokausia venyä tautivuoteella pyörien elämän ja kuoleman välillä.
Niin ankarasti oli minua Rönkkö puistellut.
(Ensimäiseltä kymmeneltä.)