Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
sitä, joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja
tuli vero maksetuksi.
Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
torpparin tulee turvautua peltoonsa.
Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
mitenkään.
Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei
kaikkialta hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja
heittää koko Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo
saisi torpparia, kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He
olisivat sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi
ollut niin likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin alotettava
uudestaan työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että
kasketta ei tule toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä
kysymässä ennenkuin lähtee uusia tiloja hakemaan.
Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
paperiliuskoja, maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen:
kaikkia mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista,
kuin tämä, joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle.
Rakennus oli ulkoa päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä
rakentajat. Kyökin porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa
lautaa pitkin.
Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
vastaan, hella ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä
oli lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta
minkä verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan!
Koira tuli emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta
kuin myöntää, että tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin
viisailta. Mutta hän työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja
avasi sen. Kun rouva tuli sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta
peitteestä häntä vastaan kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi
neulomatyönsä kainaloon, antoi emännälle ystävällisesti kättä, käski
istumaan, kysyi mistä hän oli ja kiitti marjoista.
-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
kaukana.
Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes
kahvi joutuu?
Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
-- Tämä on ruokasali.
Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan
ne herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin,
joka on parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja
ystävällisesti hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää
sisähuoneisiin.
Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
jos jonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa
ja tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja
sormet sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Sen
verraton peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
-- Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
talvella käy pitäminen.
-- Miks'ei?
-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
yksin väkevät turkinliskotkin.
Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
näkyi kauas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli
ja ihaili. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa
ja pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän
sai kukkassiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista
juosta raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä
kipparassa. Se nuuski ja tähysteli tietä.
-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
haistanut jäljet.
Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira
huomasi Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos
koiransa ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen
suojaan, josta se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa.
Hän käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui
sanatonna ja juhlallisena, kunnes alkoi:
-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettamaan pois
kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo
lähteä kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä
muuttamisesta ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä
tiedustamassa.
Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...
-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo
pian puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä
yhtaikaa, mutta vähitellen, vähitellen.
Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen,
jossa hän selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa
pellonviljelykseen.
-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on
sellaisia tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen
ehtii. Se on työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on
lähdettävä koko tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on
se toinen toveri siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina
ollut sellainen lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että
juomapäissään.
-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt.
Mutta takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin
aikoja. Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä
muuta kuin: kerjää!
Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
vatineen, koirineen.
Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis ja
vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja
lämmin. Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana
koivumetsä. Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin
eheää ja valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla
niemellä, järven rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä
seisahtui. Hän ei voinut astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt
seisoi, oli hän ollut isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi
ja isä oli maininnut jo sitä ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän
oli leikannut siitä talkoolla, oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi,
nähnyt metsän kasvavan, taittanut siitä vastaksia monia kertoja
lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin kanssa päättäneet kaataa sen
kaskeksi ja olivat sitä säästämällä säästäneet, jotta se sitte oikein
kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää muitten kaadettavaksi? Emäntä
tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan, hän tunsi sitä yhä enemmän, jota
likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan läpi vasikkahaan, jossa puut
olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti ketettyjä kerpuiksi.
Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi
nurja oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen
hän läjähytti miehensä eteen.
-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
heti kaikki tyyni.
-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja
nähden vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile,
lähdenhän minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka.
Emäntä jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa,
mitä rouvalta saattoi toivoa.
-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäisi tavattomalla kiivaudella.
-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta, ja samaa
olen minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa,
eikä järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä
mäeltä, koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa.
Laajennetaan peltoja sillä välin. Ehkä tässä nyt toimeen tullaan.
-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata
pikkusen pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan
puheille. Minä kirnuan aikaiseen aamulla ja tyhjennän kananpesän,
jotta saat tuliaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
askareilleen.
(Nähtyä ja tunnettua.)