Lorentso oli mustatukkainen italialainen positiivinsoittaja ja
Fidelio oli kissankokoinen, ruskea marakatti.
Fidelio oli syntynyt keskellä valtamerta, suuressa kopassa.
Laivamiehet olivat armahtaneet häntä, antaneet hänelle ruokaa ja
pitäneet häntä leikkikalunaan. Mutta kun tultiin satamaan, ei
kukaan enää tahtonut tunnustaa häntä omakseen, sillä silloin oli
jokaisella omat puuhansa. Fidelion huomattiin olevan tiellä, ja muuan
lämmittäjä, joka kerran oli ollut kompastumaisillaan Fidelioon, myi
hänet viinalitran hinnasta Lorentsolle. Lorentso oli juuri silloin
matkalla Suomen pääkaupunkiin, Helsinkiin.
Lorentso ompeli marakatillensa koltun tulipunaisesta kankaasta,
ripusti sen kaulaan tiukusen, opetti elukan tanssimaan ja totutti
sen, isäntänsä leveäröytäinen hattu kourassa, kulkemaan kerjäämässä
ihmisiltä, jotka seisoa töllistelivät positiivin ympärillä.
Lorentso se myöskin antoi marakatille nimen Fidelio, joka merkitsee
"uskollinen", sillä siihen asti ei Fideliolla ollut mitään omaa nimeä
ollut.
Heistä tuli hyvät ystävät, aina he olivat yhdessä. Milloin istui
Fidelio positiivin päällä, kun Lorentso kantoi sitä selässään,
ja katseli tyytyväisenä alas korkeudestaan. Milloin oli Fidelio
pienessä pussissa, jonka Lorentso erityisesti ystäväänsä varten oli
kiinnittänyt positiivin kantohihnaan. Sadeilmalla ei Fideliosta
näkynyt kuin hiukkanen päätä, sillä silloin piili hän Lorentson
povitaskussa. Fidelion kaulaan pantiin aina kaupungille lähtiessä
punainen nauha, ja siitä talutti Lorentso Fidelioa.
Kun seisahduttiin talon eteen ja Lorentso nosti lakkiaan ikkunoita
kohti, hyppäsi Fidelio maahan. Pian kokoontui heidän ympärilleen
kansaa. Seisahtui joku mies katselemaan, tuli pari naista, mutta
enimmäkseen tuli tyttöjä ja poikia, jotka ilakoiden seurasivat
Fidelioa: hän hyppi nuuskiskellen pitkin pihaa niin kauas, kuin
nuoraa yletti, ja pysähtyi välillä istumaan ja ojentamaan kätensä
lapsia kohti, ikäänkuin sanoakseen: eikö teillä nyt ole mitään
antamista? Lapset ymmärsivät marakatin äänettömän kielen, juoksivat
sisään ja noutivat tuliaisia, mikä sokeripalan, mikä vehnäkorpun,
mikä omenan. Mutta oli sellaisiakin lapsia, jotka tulivat takaapäin
pistämään kepillä Fidelioa, tai potkimaan tai lyömään ja jotka sitten
nauroivat pahasti, kun Fidelio parahti.
Hauskimmat hetket olivat Lorentsolle ja Fideliolle illat, kun he
päivätyöstä uupuneina palasivat kotiin. He asuivat pienessä huoneessa
kivijalassa, puoleksi maan sisässä, ja paitsi heitä asui siellä
vielä kaksi muuta italialaista positiivinsoittajaa sekä mustan- ja
keltaisenkirjavat linnut Diaco ja Bijou. Miehet ja heidän turvattinsa
olivat sentään ani harvoin yhtaikaa kotosalla, sillä vuoron perään
kuljeskeli aina joku raha-ansiolla maaseudulla. Välistä olivat
Lorentso ja Fidelio aivan kahden kotona.
Pimeitten iltojen alkaessa oli Lorentso ostanut taloon kirjavasta
paperista tehdyn lyhdyn. Kun sen sisään sytytti kynttilän, niin
muuttui huone kuin taikasauvan kosketuksesta: ruma, epätasainen
kivipermanto muodostui kauniiksi mosaikkilattiaksi, mustunut, avoin
liesi sai punertavan marmorin karvan, risaiset vaatteet vuoteessa
hohtivat silkiltä, ja homepilkut seinillä kävivät kauniiksi,
epämääräisiksi kuvioiksi.
Mutta nyyhkien heittäytyi Lorentso vuoteelle, jonka peite lyhdyn
valossa silkiltä välähteli. Hän itki niin, että Fidelion täytyi
herätä unestaan.
Vai jo se taas siellä ajattelee kaunista Italiaansa. Jo, jo täytyy
nousta lohduttamaan! Ja Fidelio hieroi unet silmistään, hypähti
kolisten pöydälle, voimisteli hetkisen poikkipuulla, joka oli tuolin
jalassa, ja koetti jos jollakin lailla johtaa isäntänsä huomiota
muualle. Ei auttanut! Yhä Lorentso vain nyyhki. Vihdoin ei Fidelio
keksinyt muuta keinoa kuin kavuta vuoteelle, asettua Lorentson
rinnalle ja nipistää leuasta. No, tottapahan, vihdoinkin huomasi
marakattinsa.
-- Vai sinä, Fidelio, siihen tulit, hymähti Lorentso surumielisesti
ja alkoi silitellä elukan selkää. -- Sinä et ymmärrä, niiksi Lorentso
itkee, sillä sinä et koskaan ole nähnyt etelän taivasta!
Fidelio vilkutteli ymmärtäväisen näköisenä silmiään, ikäänkuin
vakuuttaakseen, että ymmärtää, hieroi käsiään, suuteli Lorentsoa
keskelle suuta ja alkoi vihdoin tanssia hänen rintansa päällä.
Täytyihän sen tempuille väkisinkin nauraa!
-- Ole hiljaa, virkkoi Lorentso vihdoin, niin kerron sinulle
etelästä. Siellä on taivas niin sininen, maa niin viheriä, lehdot
tuoksuvat ja päivä paistaa paljoa lämpöisemmin kuin täällä. Siellä
kasvaa appelsiineja niinkuin täällä potaatteja ja viinirypäleitä
niinkuin täällä pihlajanmarjoja. Siellä on aina kesä, ihmiset ovat
aina iloisia ja ystävällisiä... Ymmärrätkö nyt, Fidelio, miksi
Lorentso itkee, kun etelää ajattelee?
Lorentso oli puhuessaan lämmennyt. Hänen poskensa hehkuivat ja silmät
loistivat. Yhä hellemmin silitteli hän marakattinsa karvaa.
Fidelio sipaisi tuon tuostakin käpälällään hänen poskeaan, mutta
sai äkkiä tuuman päähänsä, kapusi ketterästi alas sängystä, katosi
nurkkaan, kaivoi kiven alta esiin punaisen samettipussin, jota kynsin
hampain alkoi raahata sänkyä kohti.
Mutta huomaamatta ystävänsä poissaoloa, oli Lorentso jatkanut
puhettaan.
-- Siellä on sinisen meren rannalla oleanderilehto, johon illalla
pojat ja tytöt kokoontuvat laulelemaan ja leikkimään. Pimeän tullessa
ripustetaan oksille kirjavia lyhtyjä... Ymmärrätkö, Fidelio, miksi
Lorentso niin mielellään katselee maailmaa punertavan lyhdyn valossa?
Samalla alkoi lattialta sängyn vierestä kuulua kummallista kolinaa.
Fidelio siinä viskeli pussia edes takaisin. Lorentso hypähti ylös ja
oli hetkessä polvillaan pussin ääressä marakattinsa kanssa.
-- Niin, puhui hän kiihkeästi, lasketaan, lasketaan, paljoko on
rahaa, koska päästään lähtemään etelään!
Hän kaasi rahat lattialle. Ne olivat pelkkää kuparia, mutta
niistä tuli suuri läjä. Hän asetteli kymmenpenniset eri läjiin ja
viisipenniset eri läjiin, jokaiseen kymmenen tai kaksikymmentä
kappaletta.
-- Mennäänkö, Fidelio, alkoi hän hetken kuluttua, pian vaihtamaan
kuparit hopeiksi? Repeää jo kohta kaunis samettipussi!
Lorentso oli polvillaan lattialla rahaläjänsä ääressä. Lyhdyn
himmeässä valossa näyttivät hänen silmänsä iskevän tulta. Fidelio
puuhaili hänen vieressään, tanssien ja viskellen rahoja, jotta helisi.
-- Ei, ei! huudahti Lorentso hetkisen kuluttua. -- Vuosi vielä
kylmässä pohjolassa. Mutta sitten vie Lorentso Fidelionsa etelään,
sinne, missä taivas on niin sininen, ilma lämmin ja ihmiset aina
iloiset!
Fidelio oli vetänyt punaisen pussin päälleen, niin että ei näkynyt
mitään. Siinä se leikki sokkoa ja teki mitä hullunkurisimpia hyppyjä.
-- Sinä tahtoisit, veitikka, naurahti Lorentso, koltun punaisesta
sametista. Niinkö? Mutta siihen ei nyt ole varaa. Täytyy säästää
kaikki matkaa varten, ymmärrätkö? Sinne etelään kun päästään, niin
et enää tarvitse kolttuja, vaan tekisi mielesi riisua yltäsi omat
karvasikin!... Anna pussi tänne, veitikka, näkevät vielä ikkunasta
ihmiset, että me täällä laskemme rahoja, ja tulevat ja ryöstävät.
Hän pisti rahat pussiin ja kätki sen huolellisesti loveen, joka oli
kivilattiassa.
* * * * *
Oli kulunut vuosi, oli taas syksy. Lehdet jo varisivat puista ja
aamuisin vetäytyi maa kuuraan.
Eräänä iltana nähtiin Lorentson, kasvoissa iloinen ilme, astelevan
asuntoansa kohti. Fidelio istui positiivin päällä, tyytyväisenä
katsellen ympärilleen. Tuntui hauskalta taas tulla Helsinkiin.
He olivatkin olleet monta viikkoa poissa maalla, olivat olleet
markkinoillakin mukana. Hyvähän siellä yleensä oli ollut kulkea.
Ihmisiä oli laumoittain kokoontunut heidän ympärilleen ja Fidelion
tanssi oli herättänyt erityistä huomiota.
He tapasivat asuntonsa pimeänä ja tyhjänä. Avain oli noudettava
talonmieheltä. Kylmää siellä oli ja kolkkoa. Kirjava lyhtykin oli
rikottu heidän poissaollessaan.
-- Älä ole milläsikään, naurahti Lorentso, kun näki marakattinsa
naaman pitenevän tyytymättömäksi. -- Pane sinä nyt pois rahat, niin
Lorentso sillaikaa noutaa kaupungilta ruokaa. Tänä iltana pidetään
lystiä, tuodaan kotiin hyvää, ja sinä saat makeisia!
Lorentso heitti samettipussin lattialle ja läksi. Fidelio oli pahalla
päällä. Se tahtoi nyt ensinnä tallustella pitkin huonetta tutkimassa,
oliko kaikki paikoillaan. Mitä vielä! Ruukku oli rikottu ja...
Samassa kävi ovi. Joko Lorentso palaa?
Ei, se oli nuori mies, jonka Fidelio joskus ennenkin oli nähnyt. Hän
tuli hiljaa, katseli varovaisesti ympärilleen, pysähtyi portaille
kuuntelemaan ja hypähti sitten parilla askeleella keskelle huonetta.
Mutta Fidelion epäluulo oli herännyt. Samettipussi oli paikalla
muistunut sen mieleen.
Poika lähenikin nurkkaa, jossa rahoja tavallisesti säilytettiin.
Silloin hiipi Fidelio hiljaa esiin, kävi kynsin hampain kiinni
pussiin ja rupesi kuljettamaan sitä sängyn alle piiloon. Suuri
ahdistus oli vallannut sen, sydän löi niin, että itsekin kuuli.
Jos vievät pussin, niin sitten itkee taas Lorentso. Se täytyy, se
täytyy pelastaa! Ja Fidelio raastoi sitä voimiensa takaa. Mutta äkkiä
kääntyi mies.
-- Vai täällä se on talon rahavartija! pääsi häneltä. -- Pussi tänne,
taikka...!
Hän tavotteli pussia, haparoiden molemmilla kourillaan, mutta Fidelio
eteni etenemistään. Kun nurkka tuli vastaan, istuutui marakatti
pussin päälle ja näytti hampaitaan.
-- Vai et anna, sanoi poika, oma syysi sitten!
Hän potkaisi suuren saappaansa koron suoraan Fidelion päätä kohti.
Marakatti parkaisi ja kaatui suin päin permannolle.
Kun Lorentso hetkisen kuluttua, kädessä kirjava lyhty, ruokavaroja ja
makeisia, palasi, oli huone: pimeä, tuoli kumossa, kivi rahasäiliön
päältä keskellä lattiaa, pussi poissa ja Fidelio kuolleena. Joku oli
tietysti ikkunasta nähnyt hänen palanneen markkinamatkalta, otaksunut
hänen ansainneen rahaa ja tullut niitä ottamaan. Fidelio oli varmaan
puolustanut pussia ja sentähden saanut surmansa.
Tämän kaiken ymmärsi Lorentso silmänräpäyksessä.
Sytyttämättä jäi häneltä sinä iltana kirjava lyhty. Eikä hän itkenyt
kotimaan lehtoja ja sinistä taivasta, vaan marakattinsa kylmenevää
ruumista hän silitteli ja siinä itki ja valitti:
-- Olisivatpa vieneet rahani, vähät minä siitä, mutta kun veivät
ainoan ystäväni. Ja juuri nyt, kun meidän piti lähteä! Sinä et
koskaan saanut nähdä etelän taivasta, et koskaan tuntea eteläisen
auringon lämpöä. Oi Fidelio, Fidelio!