Oli erään vuoden maaliskuun loppupuoli. Ilma oli kaunis, ja keväimen
lähestymisen oireita näkyi kaikkialla. Lintuset visertelivät niin
iloisesti puissa, iloansa ilmoittaen kaiken hyvän antajalle. Rekikeli
oli, jos ei aivan lopussa, kumminkin pilalla, sillä tiet yleensä
olivat kallellaan ja lialla, ja useissa paikoin oli aivan suliakin
paikkoja. Purot ja ojat olivat jo vettä ja hyhmää täynnä, ja niiden
valloilleen puhkeamista pidätti enää vain yöpakkaset. Sentähden
ne seisoivatkin putouspaikoissaan korkeina jyrkänteinä, ikäänkuin
kuurottaen katsellen tulevan matkansa suuntaa ja odottaen keväimen
lempeän hengen viimeistä viittausta, päästäkseen vapaiksi talven
pitkästä ja ankarasta vankeudesta. Suotuisimmissa paikoissa oli jo
joku puronen päässytkin vapauteensa, ja iloisesti putousten yli
hyppien riensi se kohisten kauan raivattua uraansa myöten meriemonsa
syliin.
Semmoinen se aika ja keli oli, jolloin asiaini vuoksi olin pakotettu
matkustamaan ulkona kotipitäjästäni.
Eräänä aamuna varhain saavutin toisenkin matkustajan kuorman, ja
sen ajaja kävellä telläsi kuormansa jäljessä. Kun hänet saavutin,
hyppäsin reestä ja menin tuota matkustajaa puhuttelemaan.
"Hyvää huomenta, ukkoseni!" sanoin lähelle päästyäni.
"Jumal' antakoon!" sanoi ukko vastaukseksi, kääntämättä päätäänkään
tervehtijäänsä päin.
Minulla oli nyt tilaisuus tarkastella likemmin matkustajaa. Hänen
hevosensa oli todellakin laiha kuin kaakinpuu, ja kuormana oli sillä
kaksi tynnyriä tervaa. Hevosen värkeistä silmäänpistävimmät olivat
vitsaruomat ja tuiki moneen kertaan solmeillut suitsivarret. Hevosen
eväinä oli reessä rahkansekaisia nevaheinän korsia, ja samaa varten
lienee ollut se pitkä ja pullea säkkikin, joka oli reen keulapuolessa
tervatynnyrien päällä; se lienee sisältänyt silppuja. Reessä oli
vielä pienoinen tuohikontti; siinä ehkä oli miehen eväsvarat.
Miehellä oli päällysvaatteena kulunut ja rikkein takkireuhka, joka
oli hyvin alhaalta köytetty kiinni vanhalla suitsivarren palasella.
Takissa ei ollut nappeja eikä muita luotettavia kiinnipitimiä
yläosassa, eikä tuo nivusissa oleva suitsivarren palanenkaan voinut
sinne asti auttaa; sen vuoksi olivat vaaterievut ylhäältä auki, ja
melkein paljas rinta paistoi ryysyjen aukosta.
Hänen kenkänsä näkyivät olevan tuiki vanhat ja moneen kertaan
paikatut; nytkin olivat ne rikki, ja isot olkivihkot pistivät esiin
ulommaksi molempien kenkien kantoja. Kun vielä mainitsen, että
matkustajan käsissä oli moneen kertaan paikatut kintaat ja päässä
kulunut karvalakkireuhka, niin on hänen asemansa melkein tarkkaan
kerrottu.
Niinkuin jo mainitsin, käveli ukko kuormansa perässä, eikä reessä
näkynyt olevan miehen varaa, sillä noissa parissa tervatynnyrissä
näytti laihalle hevoselle olevan enemmän vetämistä, kuin oikeastaan
olisi kohtuullinen ollut, semminkin niin huonolla kelillä. Kun
sulia paikkoja tuli eteen, lykkäsi ukko aina voimiensa takaa
kuormaa, avuksi ponnistelevalle ja laihalle hevos-rievullensa.
Syvimmissä koloissa ja jalaksen jäljellä oli myötäänsä tiellä vettä,
ja vaahtoporeet turisivat olkitukkojen lävitse ukon rikkeimistä
pieksukengistä.
"Mihinkä, ukkoseni, matkustatte?" kysyin häneltä puheen aluksi,
sittenkuin olin tehnyt noita yleisiä havaintojani.
"Kaupunkiin", oli lyhyt ja alakuloinen vastaus.
"Kylläpä olette kehnolla kelillä lähtenyt kaupunkiin", sanoin hänelle.
"Tosi on, että keli on huono, mutta asiat eivät sallineet odottaa
parempaa keliä", sanoi ukko.
"Mikä asia niin kiireellistä laatua oli, että saattoi tämmöisellä
kelillä liikkeelle?" kysyin taas.
"Ryöstö on tulossa, ja se ei katso keliä", sanoi ukko surullisesti,
ja silloin hän vasta ensi kerran loi minuun aran ja alakuloisen
silmäyksen.
Silloin vasta näin ensi kerran ukon kasvot; ne näyttivät riutuneilta
ja lakastuneilta, olipa, niinkuin olisi hän ennen aikaansa
vanhentunut, sillä hänen muu runkonsa ja ryhtinsä näytti nuoremmalta
kuin hänen kasvonsa.
"Kuka niin ahne velkojanne on, joka ei sääli kaupunkimatkaa
tämmöisellä kelillä?" kysyin.
"Rovasti", vastasi ukko lyhyeen.
"Rovasti! Teillä kai on paljokin hänelle velkaa?" sanoin kummastellen.
"Ei paljoa, menneenvuotiset saatavat vain", sanoi ukko huoaten.
"Menneenvuotiset saatavat vain! Ettekö ole käynyt pyytämässä häntä
odottamaan?"
"Kävinhän minä tuolla parikin kertaa."
"No, mitä hän sanoi?"
"Hän oli kauhean vihainen ja sanoi: 'te lurjukset, varastatte
minulta', eikä armoa tullut, vaikka kyllä koetin sitä kyynel silmässä
pyytää", sanoi ukko ja katsoa vilautti minua taaskin synkästi silmiin.
"Sen minä sanon että teillä on armoton rovasti. Olisipa hän saattanut
vaaratta odottaa, niin kauan ainakin, kun keli olisi tullut
paremmaksi", sanoin kauhistuksissani, tietämättä itsekään, mitä mä
oikeastaan sanoin.
"Niin se olisi voinut olla minunkin mielestäni, mutta minä olen
niin tyhmä, minä en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne paremmin
ymmärtää. Hänellä on kai raskas työ ja suuri edesvastaus meidän
sieluistamme, ja sen vuoksi tarvitsee hänen kai saada kaikki
saatavansa. Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki hyvin; en
minä moiti rovastia, mutta minä en jaksa maksaa, vaikka sen niin
mielelläni tekisin. Muutamat kyllä sanovat rovastin olevan tiukan
otoillensa, mutta miten niin raskaan edesvastauksen alla rovasti
eläisi, jos ei hän saisi saataviaan", arveli ukko viattomasti.
Tuo yksinkertainen puhe valaisi ukon sisällisen ihmisenkin. Varmaan
oli hän paljon elämän vaivoja kokenut, kenties enemmän kuin tuo
rovasti, jonka toimeentulosta hän niin huolehti. Niukan luonnon ja
nähtävästi puutosten ja kurjuuden kanssa pitkin ikäänsä taistellen
tunsi hän vain velvollisuutensa olevan antaa muille, mitä heille oli
tulevaa, jäipä itselle, mitä jäi, ja olipa omat asiat, miten olivat;
se vain häntä pahoitti, kun hän ei voinut kaikkia vaatimuksia niin
täsmällensä täyttää. Minä olin ajattelemattomasti sanonut rovastia
armottomaksi, hän ei yhtynyt siihen nuottiin, ei ruvennut parjaamaan
sitä, jonka tähden hän näytti minun mielestäni nytkin liiallisia
vaivoja kärsivän.
"Se on niin paha mielestäni, kun rovasti sanoi minun varastavan;
minä en tahdo varastaa, mutta minä en voinut maksaa", sanoi ukko,
nähtävästi pahoillaan.
Se lause tuli rehellisestä, vaikka puoleksi murtuneesta sydämestä.
"Kun saisin nämä tervatynnyrit kaupunkiin, -- niin saisin rovastin
maksetuksi ja ryöstön estetyksi", jatkoi ukko yhä edelleen; tuntuipa
siltä kuin hän olisi tullut hieman puheliaammaksi.
Minä halusin päästä aina syvemmälle ukon elämän laatuun, sentähden
sanoin hänelle puoleksi hämärästi:
"Teillä on laiha hevonen, kuinka se jaksaa näin huonolla kelillä
vetää nuo tervat kaupunkiin?"
"Niinhän se on, laihahan se on, hevosriepu. Mitenkäpä se raukka
lihavana pysyisi, kun sille ei ole muuta antaa kuin huonoja heiniä ja
vettä", myönsi ukko.
"Mutta hevosen pitäisi aina olla ensimäinen saamaan", muistutin minä.
"Niin se taitaa olla syrjästä katsojasta, mutta jolta halla on vienyt
kaikki, sen tekee mieli pistää omaan ja perheensä suuhun kaikki,
mikä vain vähänkin suurukselta vivahtaa, eikä sittenkään ole juuri
niin isoa eroa perheen ja elukkain ruokon välillä. Kun kerran sille
tilalle joutuu, niin on, luulen ma, perhe sillä sijalla, jolle te
hevosen asettaisitte", sanoi ukko ja vilautti taasenkin minuun
katseen, ikäänkuin kummeksien minun mielipiteitäni.
"Mutta olisittehan voinut nuo kenkänne paikata, ettei jalkanne olisi
myötäänsä märkänä", sanoin yhä edelleen, osaksi uteliaisuudesta,
osaksi luulotellen, että ukko olisi ainakin jotain laiminlyönyt.
"Niinhän sen outo luulisi, mutta jolla on kuusi nälkäistä ja
alastonta lasta sekä vaimo ympärillä, se ei jouda paljoa omista
verhoistansa ja kengistänsä huolta pitämään. Paitsi sitä näitä
kenkiäni ei ole liian vähän paikattu, mutta näiden aika on ollut ja
mennyt. Osaisin minäkin olla ja asustaa paremmastikin, mutta minä en
voi", sanoi ukko alakuloisesti.
"Mistä te olette kotoisin?"
"Eräästä tämän pitäjän syrjäkylästä."
"Mikä teidän nimenne on?"
"Puutteen Matiksi minua sanotaan, ja puutteen Matti minä olenkin,
sillä alinomaista puutetta saapi pitkin ikäänsä tuossa Puutteessa
nähdä."
"Kuinka niin?"
"Niinpä se on. Tuo mökkimme on perustettu syrjäkylän takamaille,
semmoiselle maalle, soiden ja rämeitten keskelle, joka ei ole muille
kelvannut. Isä vainaja sen jo perusti, mutta vielä on siinä nytkin
halla melkein jokavuotinen vieras."
"Eikö niin epäluotettavaa tilaa saattaisi jättää, saisihan muualta
parempia?"
"Eipä se ole niin helppoa, kuin luulisi. Jos siitä pois lähtisi, ei
kukaan maksaisi siitä mitään, ja milläpä sitten toisen ostaisi? Siinä
täytyy olla, ja onpa siinä paljon parempi olla, kuin mierolla, ei ole
sekään hääviä. -- Kun olisin päässyt vain tuosta ryöstöstä."
"Menneenkesäisiäkö tervoja nuo ovat, joita kaupunkiin viette?"
"Eivät ole; miten ne niin kauan voisivat säilyä? Järkiään nekin
menevät sormesta suuhun; hytissä nämä ovat poltetut, ja heti kun
tynnyrit sain täyteen, täytyi niitä lähteä viemään kaupunkiin", sanoi
ukko.
Niin keskustellen tulimme juuri erääseen taloon. Se oli syöttöpaikka,
ja ukko sanoi siinä syöttävänsä hevostansa; samapa oli minullakin
tehtävänä, sillä vaikka minulla ei ollut kuormaa, olin kumminkin
ajanut niin pitkälle, että hevonen tarvitsi ruokaa ja levähdystä.
Ajoimme talon kartanolle. Lujaan otti ukon kuorma kiinni sulaneeseen
likaan kartanon läheisyydessä; molemmin miehin autoimme laihaa,
ponnistelevaa hevosta.
Kun olimme saaneet hevosemme riisutuiksi ja ruokaa niille eteen,
otimme molemmin eväämme ja lähdimme tupaan; miehet myöskin
tarvitsivat einettä.
Ukko otti tuohikonttinsa esille, kaivoi sieltä jotakin ja käveli
niiden kanssa takan loukkoon penkille. Minä olin kylläksi
utelias nähdäkseni, minkälaiset ukon eväsvarat olivat, ja siinä
tarkoituksessa tein jotakin asiaa takan tykö. Niukat olivat ne
eväsvarat. Mustaa oli pettuleipä, jota hän taittoi, kitkerää, karmeaa
oli tuon mehuttoman leivän sarvinkin: suolan rakeet tuossa rasiassa,
joihin hän tarenteli kastamaan mautonta leipäänsä.
Minä pyörähdin pois tuosta näystä ja menin pöydän luo omain evästeni
ääreen. Minä koetin tehdä itseni niin levollisen näköiseksi, kuin
mahdollista oli, vaikka sydämessäni liikkui niin kummalliset tunteet.
Kun olin voittanut jonkinlaisen näennäisen levollisuuden, sanoin
ukolle:
"Tulkaa tänne minun evästäni syömään!" Ukko katsoa vilautti minua
nytkin silmiin eikä vastannut mitään, ei myös totellut kehoitustani;
eikö hän liene oikein kuullut, vai eikö liene hänen omistaan elämisen
halunsa sallinut hänen tulla näin isoja vierasvaraisuuksia vastaan
ottamaan?
"Tulkaa, tulkaa tänne syömään!" kehoihin häntä toistamiseen.
"Miksikä te olette minulle niin hyvä?" sanoi ukko, ja samassa rupesi
hän karua evästänsä tukkimaan kontti-kuluunsa takaisin. Sitten tuli
hän hitailla askelilla luokseni, katsoa vilauttaen minua useasti
silmiin, ikäänkuin tiedustellen, oliko tuo vaatimukseni tosikaan.
"Olemmehan jo siksi tutustuneet toisiimme, että meidän sopii
toisillemme hyvät olla; istukaa vain syömään", kehoitin häntä edelleen.
Sen kehoituksen jälestä istui ukko syömään, ja tunnustaa täytyy,
ettei hänellä suinkaan näyttänyt vähentynyt ruokahalu olevan.
* * * * *
Meille tuli nyt ero; ukko lähti vuovaamaan kaupunkia kohden, ja minä
käännyin omille teilleni ja omille asioilleni.
Tiellä yksin kulkiessani ei tuo tiellä tapaamani ukko mennyt
mielestäni. Hänen laiha hevosensa, sen ja miehen kehnot eväät,
rikkein puku ja kengät ja vihdoin nuo rypistyneet ja ennen aikaansa
vanhentuneet kasvot olivat vain alati kokonaisena, elävänä kuvana
edessäni. Tuntuipa vielä päälliseksi, kuin korviini olisi alituisesti
kuulunut sanat: "niin sen outo luulisi".
Näissä ajatuksissani riensin minä yhä vain eteenpäin -- päivän, kaksi
-- no niin, mitäpä matkustava muuta tekee kuin matkustaa.
Eteeni aukeni nyt uhkea, laaja ja tiheä kirkonkylä. Laaja oli kylä,
laveat viljelykset, joiden välissä toiset toistaan muhkeammat
talot olivat tiheissä riveissä. Ne eivät olleet enää uutistaloja
eivätkä vasta-alkavia; vanhoja, vankkoja ne olivat. Niissä oli jo
taistelut taisteltu, uupumiset uuvuttu -- niin, ne oli taisteltu jo
kaukaisessa muinaisuudessa, monena miespolvena, ja nykyisyys iloitsi,
riemuitsi ja nautti hedelmiä muinaisuuden valituksista, huokauksista,
kärsimisistä ja sortumisista. Kenties ei yhdelläkään heistä ollut
rovastin saatavat maksamatta -- niin, niin, kenties.
Uljas kirkko sijaitsi korkealla mäellä, ihanan näköisen, avaran
järven rannalla, ja tiheä männikkömetsä ympäröi sitä joka taholta.
Vähän etempänä, järveen pistävässä pitkässä niemessä, tuuhean puiston
ympäröimänä, oli uljas pappila. Asiani, jota varten matkustin, oli
sitä laatua, että piti käydä pappilassa. Menin siis sinne. Muhkea oli
talo päältä, komea sisältä. Kaikki, mitä nykyaikainen sivistys oli
voinut luoda, oli siellä näkösällä.
Rovasti istui kauniissa, topatussa keinutuolissa huoneeseen
astuessani. Iso, komea, täyteläinen oli rovasti, näyttipä siltä,
ettei hän ollut ennen aikaansa vanhentunut. Tuo rovasti oli Puutteen
Matin rovasti, jonka eduksi ja toimeentuloksi hän oli tekemässä
tuota kaupunkimatkaansa ja jonka saatavat hän olisi niin mielellään
maksanut, jos vain olisi voinut. Tuo uhkea kylä oli Matin kylä,
hänen pitäjänsä kirkonkylä, ja hänkin, yhteiskunnan jäsenenä, kuului
tavallaan tuohon kylään.
Kun menin huoneeseen, oli siellä myös saman pitäjän lukkari, jota
rovasti paraikaa oli torumassa. "Sinäkin olet olevinasi mielestäsi
rehellinen mies, mutta et ole vielä kertaakaan ilmoittanut, kuinka
monta lehmää kullakin on, vaikka hyvin varmaan tiedän sinun tietävän
useimman talon lehmät", sanoi rovasti.
"Kuka? minäkö?" sanoi lukkari.
"Niin juuri", sanoi rovasti ja katsoi tiukasti, melkeinpä voittavasti
lukkaria silmiin.
"Mistäpä minulla olisi tieto kunkin lehmistä?" sanoi lukkari
hiljaisesti; nähtävästi hän koetti välttää kiivaampaa keskustelua.
"Sinä tiedät, sen minä tiedän, mutta sinä vain et tahdo niitä minulle
ilmoittaa. Ne lurjukset varastavat minulta niin paljon, ja joka pitää
yhtä heidän kanssaan, on osallinen heidän synneistään. Tietääkö
lukkari, mikä on varkaan palkka?" torui rovasti yhä edelleen.
Lukkari ei näkynyt olevan mikään keppihevonen; loukatun tunnon
ja kunnian puna nousi hänen kasvoillensa. Tuo luuloni vahvistui
vielä varmemmaksi, kun lukkari vastasi tuohon minunkin mielestäni
liialliseen velvoittamiseen:
"Minä en luule olevani velkapää kulkemaan pitkin pitäjätä lukemassa
lehmiä ja sitten tekemään niistä tiliä herra rovastille. En myös
luule olevani edesvastauksessa Jumalan enkä ihmisien edessä pitäjän
ylimääräisistä lehmistä. Tosin on kahtalaisia ihmisiä maailmassa,
joista toiset tahtovat tulonsa niin isoiksi kuin mahdollista, ja
toiset taas tahtovat supistaa menonsa niin pieniksi kuin suinkin,
mutta siitäkään en luule olevani edesvastauksessa. Mutta joka on
usein käynyt köyhäin mökissä ja seurustelee heidän kanssansa,
hän varmaan käsittää, miksi niin on. -- Herra rovasti on puhunut
mielestäni enemmän, kuin kohtuullista olisi ollut."
Rovastin vuoro oli nyt punastua. Hän tiuskasi lukkarille kaikella
virkamahtinsa painolla:
"Tietääkö lukkari, kenen kanssa hän puhuu?"
"Aivan hyvin; puhun herra rovastin kanssa, jos ei juuri arvokkaan",
lisäsi hän sitten ja lähti pois; ei kumpikaan, ei rovasti eikä
lukkari, jätellyt hyvästi.
Minulle ilmestyi nyt tilaisuus esitellä rovastille asiani. Rovasti
oli hyvin kärtytuulella; nähtävästi oli hän tuskaantunut lukkarin
suorasta puheesta.
"Tuo mokoma räivä on suuna ja päänä joka paikassa eikä häpeä
vastustaessaan parempiansa. Hän on meilläkin käyttäytynyt usein niin
'turskisti', että moni pappi on minulle sanonut: 'jos hän olisi
minun lukkarini, niin kyllä minä hänet kengittäisin'. Mutta menepäs
häntä kengittämään; tekin kyllä näette, kuinka siinä käypi", uhmaili
rovasti.
Minulla ei ollut juuri paljon mitään siihen sanomista, sillä tuntuipa
siltä, kuin rovasti itse olisi tuohon sanakiistaan ollut suurimpana
syynä. Minä olin vain nöyrä ja esittelin kohteliaana asiani, ja se
auttoi. Rovasti tuli kohteliaaksi ja höyliksi, ja pian me haastelimme
ummet ja pimeät. Rovasti tuntui hyvin tuntevan kansan ja sen tavat,
niin ainakin hänen puheistaan päättäen tuntui hänen omasta mielestään
olevan. Hän kannatti sitä mielipidettä ja puhui paljon siitä, kuinka
ihmiset, eli oikeastaan kansa, ei ymmärrä sen vertaa, että älyäisi
kiittää suurinta hyväntekijätänsä. Rovasti kyllä ei maininnut, kuka
tuo kansan suurin hyväntekijä on, mutta puheet ja arvostelut olivat
siksi selkeitä, että ymmärsin rovastin sillä tarkoittavan omaa
itseään. Tuo puhe tuntui mielestäni haiskahtavan marttyyrisaarnalta.
Minä sain asiani hyvin toimeen ja lähdin pois.
Oli miten oli, mutta Puutteen Matti tervakuormineen ja
kaupunkimatkoineen astui vain väkisinkin mieleeni. Minä vertailin
ihmisen toimeentuloja ja asemia toisiinsa; vertailinpa Mattiakin
ja rovastia, ja suuren välin huomasin minä kaikissa heidän
elämäntavoissaan. Toisin oli asiat toisen ja toisin toisen. Muhkeassa
ja mukavassa asunnossa, keskellä elämän hekumaa, lihavan lihavatinsa
ääressä ja kaikkien elämäntarvetten ympäröimänä, huolettomana
kaikesta murheesta ja vaivasta, pelottomana ryöstön tulosta eli
toinen. Toinen sitä vastaan eli alituisessa työssä ja tuskassa,
vilussa ja nälässä, alituisessa murheessa ja huolessa, alastoman ja
nälkäisen perheensä keskellä, taistelevana niukkaa ja karua luontoa
vastaan, alituisesti ponnistelevana -- pelolla ponnistelevana
perheellisiä ja yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan täyttäessään ja
vihdoin uupuvana, nääntyvänä elämän raskaan painon alla. Semmoisia
mielikuvituksia tuli päähäni, semmoisia eroituksia näin rovastissa ja
Puutteen Matissa. Niin oli heidän ulkonaisen elämänsä laita, mutta
Luojan luomina ihmisinä en huomannut heissä mitään eroitusta.
* * * * *
Asiaini vuoksi viivyin useampia vuorokausia tuossa kirkonkylässä.
Toimitettuani, mitä toimitettavaa oli, lähdin taasenkin liikkeelle.
Minun piti matkustaa yhä eteenpäin. Matkani suunta kulki nyt
poikkimaisin, ja tiet olivat niin eksyttäviä ja sekavia, että minun
täytyi ottaa opas. Syviin ajatuksiini vaipuneena istuin minä reessä,
ja opas ajoi hevosta ja lauleli hiljakseen mielilaulujansa. Hän oli
nuori mies ja näkyi olevan aivan osaton tämän maailman murheista. --
Semmoinen aika on onnellisin aika ihmisen elämässä.
Koko taipaleella emme vaihtaneet siivoon kahta sanaa.
Kun olimme kulkeneet kirkolta noin puolentoista peninkulmaa, näkyi
vasemmalta kappaleen matkan päässä eräs talo, jonka kartanolla oli
enemmän väkeä, kuin tavallista on noin sydänmaantalossa.
"Mikä talo tuo on?" kysyin oppaalta melkein huomaamattani.
"Se on Puute", sanoi poika huolettomasti.
Minä säpsähdin.
"Miksi siellä on niin paljo ihmisiä?" kysyin melkein mielen
hämmennyksellä.
"Siellä on ryöstö maksamattomien rovastin saatavien tähden", sanoi
opas yhtä huolettomasti.
"Onko tuon talon isännän nimi Matti?" kysyin taas.
"Mattihan tuo on", sanoi opas yhä enentyvällä huolettomuudella.
"Minä tapasin hänen teidän kyläänne tullessani; hän oli matkustamassa
kaupunkiin, ja minä matkustin hänen kanssaan puoli taivalta; kuinka
se on mahdollista, vastaanhan hänen olisi pitänyt oikeastaan tulla?"
sanoin hämilläni.
"Se on hyvin sopinut, sillä Puutteen Matti on mennyt toista tietä,
tämä tie tekisi hänelle väärän", sanoi opas.
"Luultavasti ei ole isäntä tullut kaupungista kotiinsa, koska ryöstö
kumminkin tuli, jonka tukkeeksi hän sanoi tervoja vievänsä?" sanoin
taas.
"Tottapa se ei ole tullut."
Nyt juuri kääntyi tie Puutteeseen.
"Ajakaa taloon!" sanoin oppaalle.
Opas totteli.
Kartanolle tultuamme havaitsin aivan pian, että talossa oli tehty,
mitä tehtävää oli. Paljoa ei siellä ollut myötävää ollutkaan, pari
lehmänkantturaa vain, nekin laihoja kuin hamppuloukkuja, siinä
kaikki. Olisi sinä kumminkin ollut muutakin tavaraa, nimittäin
parvi pieniä, alastomia ja nälkäisiä lapsia ja ennen aikaansa
kuihtunut äiti, mutta nuo ovat sitä tavaranlaatua, ettei kovinkaan
eikä tunnottomin velkoja raski niitä ottaa, ei ainakaan niin
kristillismieliset ihmiset, kuin tuo rovasti oli.
Lehmät riehuivat jo kartanolla pitkissä vitsaperissä, joiden toisesta
päästä pitivät kiinni niiden uudet omistajat; he olivat jo valmiit
matkustamaan pois talosta.
Valju oli murheellinen äiti nälkäisen lapsijoukkonsa keskellä. Hän ei
itkenyt, hän lienee itkenyt jo ennen itkunsa, ja sitä todistivatkin
nuo hänen lakastuneet ja punastuneet silmänsä.
Minä menin vaimon tykö ja kysyin häneltä:
"Eikö miehenne ole vielä tullut kaupungista, koska ryöstö kumminkin
tuli taloonne?"
"Mistä te tiedätte, että Matti on kaupungissa?" sanoi vaimo ja loi
minuun tutkivan silmäyksen.
"Minä tapasin hänet matkalla", sanoin hänelle.
"Eipä hän ole vielä tullut kotiin, vaikka hän aikoi kiirehtiä niin
paljon kuin voisi. Pelkään hänelle jonkun vahingon tulleen, vaikka
onhan tuo kelikin huono ja hevosriepu on niin laiha, kun ei ole
varaa antaa sille suurusta. Jospa vielä Mattikin tulisi, ei olisi
häävisti asiat, sillä ainoat elämän ehtomme riistettiin meiltä pois.
Jos ei noista lehmistäkään suurta turvaa ollut, sai niistä kumminkin
maitotilkan lastensa suuhun. Nyt ne menivät polkuhinnasta; kukapa
niistä niin laihoina paljon maksoi? Hädin tuskin nousivat ne siihen
määrään asti, että riitti rovastin saamisiin ja ryöstökustannuksiin.
-- Kesää vasten menivät ne nyt, ja kesällä olisi niistä ollut suuri
apu", kertoi vaimo surullisesti.
Niin. Tapahtuma oli siis tapahtunut, tehtävä tehty, eikä kukaan
saattanut sanoa suorastaan, että tuo ryöstön teko oli väärin, sillä
laki on taipumaton ja omistusoikeus on pyhä. Mutta on kumminkin
laki, joka pitää suorastaan tuommoisia tekoja väärinä, ja se laki on
rakkauden laki, on Jumalan laki.
Olin nähnyt kylläkseni. Etsin oppaani väkijoukosta ja lähdin hänen
kanssaan matkustamaan tarkoitettua päämäärääni kohden. Kummallisia
tunteita tunsin tuolla pitkällä, tavattomalla metsätaipaleella, ja
paljoa ei puhuttu nytkään.
"Minkälainen mies teidän rovastinne on, mitä pitäjäläiset hänestä
ylimalkaan pitävät?" kysyin oppaalta pitkän vaitiolon perästä.
"Rovasti on hyvä kirkonmies, mutta niin ankara otoilleen, että vie
kaikki porotkin takoista!" sanoi opas huolettomasti ja alkoi taas
laulella laulujansa.
Vielä samana päivänä pääsin tarkoitetun matkani perille.
* * * * *
Useampia vuorokausia viivyin sielläkin asioitteni vuoksi. Kun olin ne
saanut toimitetuiksi, lähdin eräänä lauantaipäivänä oppaani kanssa
paluumatkalle, sillä hän oli perillä odottanut minua. Pyhäaamuna
tulin saman pitäjän kirkolle, josta ennen olen tässä kertomuksessani
maininnut. Riisuin hevoseni erääseen taloon ja päätin mennä kirkkoon,
kun oli hyvä tilaisuus siihen. Kirkon kellot kumisivat niin
juhlallisesti, kutsuen ihmisiä kuulemaan sitä rauhan ja rakkauden
sanomaa, jonka itse iankaikkinen rakkaus on ihmisille julistanut.
Kun minä tulin kirkolle, kannettiin ruumista paareilla ulos
kalmistosta. Kantajat seisahtuivat kirkkoportin eteen ja laskivat
paarinsa maahan; he odottivat siinä pappia ja lukkaria. Nämä
tulivatkin piakkoin ja olivatpa kumpainenkin minulle tuttuja miehiä,
sillä olinhan molemmat tavannut menomatkallani pappilassa käydessäni.
Näyttipä siltä, kuin rovasti olisi vieläkin torunut lukkaria ja
sanonut: "ne lurjukset varastavat minulta niin paljon".
"Kuka on tuo kuollut, jota nyt haudataan?" kysyin eräältä lähelläni
seisovalta mieheltä.
"Se on Puutteen Matti, hän on kuollut kaupunkimatkalle", sain
vastaukseksi.
Minä ymmärsin kaikki, vaikkei selitys ollut sen pitempi. Kylmä väre
kävi ruumiini lävitse. Tuo minun vanha tuttuni oli nyt kuollut,
kuollut kenties ylenmääräisistä vaivoistansa tuolla kaupunkimatkalla,
ja tuossa elämän sortumisessa selkeni syy, minkätähden ei hän
joutunutkaan estämään tuota ryöstöä.
Lukkari alkoi nyt juuri kantovirreksi:
"Suur' surkeus
Ja vaivaisuus
On täällä murheen laaksoss';" j.n.e.
Kai tuo kantovirsi oli rovastin määräämä, Puutteen Matin rovastin.
-- Hänen ruumiilliset silmänsä ja luonnolliset aistinsa olivat kai
tulleet käsittämään, että Puutteen Matti eli suuressa surkeudessa ja
vaivaisuudessa.
Kun värsy loppui, lähti saattajajoukko liikkeelle, ja minä yhdistyin,
vaikka kutsumattomana, heidän joukkoonsa, sillä toisin en voinut
tehdä.
Haudattavana oli useampia ruumiita, ja saattoväkeä oli paljo. Haudan
luo tultua laskettiin ruumiit hautaan, ja rovasti rupesi siunaamaan
poismenneitten viimeistä lepokammiota. Hän otti lastan käteensä,
pisti sillä multaan ja heitti sitä tavallisessa järjestyksessä
kuolleitten arkkujen päälle. Suurella äänen painolla huusi hän sitä
tehdessänsä: "maasta olet sinä tullut, ja maaksi pitää sinun jälleen
tuleman" j.n.e. Keväinen yöpakkanen oli kylmetyttänyt mullan koviin
kokkareisiin, ja sentähden romahti se kovasti, kun rovasti heitti
sitä arkkujen kansille. Kun hän nakkasi tuota kylmettynyttä multaa
Puutteen Matin arkun kannelle, niin tuntuipa siitä syntyvän kaiun
seasta kuuluva ääni: "Hän on hyvä kirkonmies ja toimittaa kaikki
hyvin; en minä moiti rovastia. -- Minä en tahdo varastaa, mutta minä
en voinut maksaa."
Hain silmilläni Puutteen Matin puolison saattoväen seasta. Valjuakin
valjumpi oli nyt tuo moninkertaisen murheen rasittama vaimo.
Kyynelettömin, punastunein silmin ja lakastunein kasvoin seisoi hän
puoli-alastomien ja vilusta värisevien lapsien keskellä miehensä
haudalla ja katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan paikkaan, miehensä
arkkuun. Minä en mennyt vaimoa puhuttelemaan, sillä hänellä oli asiat
liiankin selvässä tiedossa, jonkatähden ne eivät tarvinneet uusimista.
Kun haudalta päästiin, kyselin asian tuntevilta tarkemmin vainajan
kuolemasta. Hän oli ennen kaupunkiin pääsemistään sairastunut
keuhkopoltteeseen. Se oli seuraus hänen huonoista ketineistään ja
jalkineistaan. Uupunut ruumis ei voinut kestää alituista jalkojen
märkänä oloa ja muuta vilua, sen täytyi sortua luonnon voimien alle,
ja kolmen vuorokauden päästä hänen sairastumisensa jälkeen oli henki
jättänyt väsyneen kuoren.
Nyt soitettiin yhteen, ja minä menin muiden muassa kirkkoon.
Tavallisien toimien perästä nousi rovasti itse saarnatuoliin. "Sinun
pitää rakastaman lähimäistäsi, niinkuin itseäsi. -- Rakkaus on lain
täyttämys", olivat rovastilla saarnan aineena. Suurella voimalla,
painolla ja hyvillä lahjoilla selitti rovasti laumallensa tuota
korkeaa ja pyhää käskyä. Lieneekö se ollut hengen voima, jolla hän
tuota ihmisen korkeinta velvollisuutta istutti sanankuulijoihinsa,
en tiedä, mutta niin kaiketi minulle ainakin vakuutettiin.
Kiivaimman saarnan aikana tunkeusi väkisinkin sydämeeni sanat: "hän
on hyvä kirkonmies". Vaikutuksettaan ei tuo ponteva saarna näkynyt
menevänkään, sillä siellä täällä itkeä niiskutti joku akka.
Saarnan loputtua rupesi rovasti kuolleitten kiitoksia tekemään.
"Jumala on kaikkiviisaassa armoneuvossaan nähnyt hyväksi pois kutsua
täältä surun ja murheen laaksosta talon isännän Matti Antin pojan
Puutteen, hänen elettyään 42 vuotta, 3 kuukautta ja 8 päivää.
"Mik' on riista, tavara?
Lika, multa katoova:
Rikas pian köyhtyy kyll',
Murhe myöt' on molemmill'."
Sillä tavalla teki rovasti Puutteen Matille viimeisen palveluksensa,
ja sitä ei hän suinkaan tehnyt palkkapaimenen tavalla, sillä kova
äänen paino oli hänellä apuna nytkin tuota tehtäväänsä tehdessään.
Kun rovasti luki tuota virren värsyä, tuntui mielestäni siltä, kuin
ei hän antaisi mitään arvoa rikkaudelle ja että hän arvasi itsensä
kärsimisissä aivan yhdenvertaiseksi Puutteen Matin kanssa. Kaiken
tuon kovalla äänellä toimitetun kiitoksen teon aikana olin myös sen
seasta kuulevinani:
"Minä olen niin tyhmä, en ymmärrä niitä asioita, rovasti kai ne
paremmin ymmärtää".
(Elämän havainnoita II.)