HALLA-AAMUNA.

Erään vuoden elokuu oli kohta puolivälissä. Asiaini tähden satuin

silloin kulkemaan semmoisia seutuja, joissa ei ollut maantietä,

siis jalkapatikassa. Mainitulla matkallani tulin myöhään illalla

syrjäiseen taloon, joka päältäkin päin näytti semmoiselta, että

siinä jo oli enemmän aikaa asuttu. Huoneeseen tultuani ja "hyvän

illan" sanottuani pyysin heti yösijaa, joka luvattiinkin. Väkenä

talossa sillä kerralla oli vain sokea ukko, vanha mummo ja parvi

pieniä lapsia, joista enimmät vielä paitaressuja. Mummo näkyi olevan

emännyyden toimissa, ja ukko hoiteli lapsukaisia, kiikutellen vuoroin

kutakin heistä polvillansa. Lapset näyttivät hyvin rakastavan ukkoa:

he kieppuivat hänen kaulassaan ja silittelivät kaksin käsin hänen

harmaita hiuksiansa ja partaansa. Kaikesta tuosta huomasin, että

ukko oli talon vanhin ja että lapset olivat hänen lastensa lapsia.

Minä rupesin tekemään puhetta. Se on tietty, että outo matkustaja

saapi ensin tehdä tilin matkansa tarkoituksesta ja kotopaikastansa,

ennenkuin muihin asioihin päästään käsiksi; niinpä minäkin. Sen

jälkeen kysyin ukolta:

-- "Oletteko ikänne asunut tässä talossa?"

-- "Olen", vastasi siihen ukko.

-- "Jokohan kauan on asuttu tätä taloa?"

-- "Toistasataa vuotta; minun isäni tämän on alkanut."

-- "Tässä näkyy paljo tehdyn työtä."

-- "Kyllähän tässä työtä on koetettu tehdä, mikä on voitu, ja

elettäisiinkin tässä, kun ei olisi tuota hallaa. Vaan se tässä on

niin hankala kumppani, kun se tahtoo viedä parhaat ahkeroimiset

muassansa, silloinkin kun ei likeisessä kylässä siitä tiedetä mitään.

Tässä on likellä iso suo, jota ei yksityisen voimat ulotu kaivamaan,

ja siitä se halla aina nousee", lausui ukko huolissaan.

Ilma oli sinäkin iltana jokseenkin kolkko, sillä pohjanen puhalsi

kaiken päivää vireästi. Minä aloin miettiä keinoa, kääntääkseni

puhettamme vähemmän vakaisiin asioihin, kun ukko yhtäkkiä kysäisi:

"Minkälainen ilma teidän mielestänne nyt on? Vieläkö tuuli oli

pohjasessa taloon tultuanne?"

-- "Ilma tuntuu jotenkin kolkolta, ja tuuli on pohjasessa, vaan en

kumminkaan luule siitä toki hallaa tulevan", lausuin ukolle.

-- "Jospa se niin olisi!" sanoi hän ja huokasi raskaasti.

-- "Onko teillä paljo lapsia?" kysyin taasen.

-- "Neljä poikaa elossa", kuului vastaus.

-- "Joko poikanne ovat kaikki naineet?"

-- "Kolme on nainutta, yksi on vielä naimaton."

-- "Missä he nyt ovat?"

-- "Väki on erästä isoa uutispeltoa muokkaamassa kohta tulevalle

rukiinkylvölle valmiiksi; toiset siellä ojaavat, toiset hajottavat

ojamutia ja huonoimmat polttelevat kantoja ja juurikoita pois

pellolta."

-- "Tulevatko he kotia yöksi?"

-- "Tulevat; he menivät eilen ja tulevat tänä iltana."

-- "Sielläkö ovat poikainne vaimotkin, koska ei niitä näy kotona?"

-- "Siellä ovat vaimot ja vanhimmat heidän lapsistansa."

-- "Teillä on omasta varasta riski työväki."

-- "On."

-- "Oma väkikö on raatanut uutispellon?"

-- "Oma; he ovat siellä olleet kynsi kansi koko kesän, paitsi

heinänteon aikana."

Olisin pitkittänyt puhetta ukon kanssa enemmänkin aikaa, vaan hän oli

niin harvapuheinen, ettei se menestynyt. Hän oli niin haaveksivan

näköinen, ikäänkuin häntä olisi rasittanut joku salainen vaiva ja

huoli; siitä kai se tuli, ettei hän ruvennut mihinkään pitempiin

keskusteluihin, vastasi vain kysymyksiini niin lyhyesti, kuin taisi,

ja niin teki aina turhaksi minun puheisille pyrkimiseni.

-- "Te olette tainneet elämässänne kokea monta kovaa tässä talossa?"

lausuin viimein taas kysyväisesti ukolle, ikäänkuin uudestansa hakien

puhetta.

-- "On, monta kovaa on koettu, mutta, 'vaikka kokee, eipä hylkää

Herra!'" lausui ukko vakavasti, josta kuulin, että hän oli lukenut

taikka kuullut jolloinkin Runebergin "Saarijärven Paavon".

-- "Mistä te sen lauseen olette kuullut?" kysyin häneltä hätäisesti.

-- "Nuorin poikani, Matti, hakee, vaikka maanraosta, käsiinsä

kaikenlaisia kirjoja; hän joutoaikoinansa lukee niitä minulle

huviksi, minä kun olen sokea enkä sentähden voi itse lukea. Hän on

paljon niidenkin lukemisella minua huvittanut, mutta kaikkein enimmän

hän on lohduttanut murheellista sieluani Jumalan sanalla. -- Matti

on minun silmäni; Jumala olkoon kiitetty, kun minulla on toki vielä

korvat itselläni!"

-- "Joko kauan olette ollut näkemätönnä?"

-- "Toistakymmentä vuotta."

-- "Kuinka meni näkönne?"

-- "Olin tervashakkuussa, siellä poukahti lastu silmääni, jonkatähden

silmäni tulivat niin kipeiksi, että vihdoin meni näkö kumpaisestakin."

-- "Lapsenne rakastavat teitä?"

-- "Niin; lapseni rakastavat kaikin minua, ja minä rakastan heitä."

-- "Minun mielestäni ei olisi teillä syytä olla noin surumielinen,

koska teidän ympärillänne on onnellinen perhe, jotka toinen toistansa

rakastavat", sanoin silloin ukolle.

-- "Niin; onnellisia -- tosiaankin onnellisia olemme siinä

suhteessa, että koemme kaikki yhdessä kärsiä ja että rakastamme

toinen toistamme, mutta perheen isänä on minulla kumminkin syytä

suruuni. Useita katovuosia on ollut peräkkäin, joiden seurauksena

on ollut pitkä petäjäleivän jakson olo perheeni pöydällä; kruunulle

on jouduttu velkoihin ja niitä nyt tahdotaan pois, veroja ei ole

jaksettu omista varoista maksaa, on täytynyt ottaa lainaa, ja

Tinkilän Erkki hakee parastaikaa meiltä saamisiansa. Kaikkia näitä

poistaaksemme on koettu tehdä työtä ja ponnistella voimia, mikä on

voitu, ja toivo on ollut hyvä, sillä rehoittavat kasvit ovat antaneet

siihen syytä. Mutta nyt on jälleen ilma kolkko ja tuuli pohjasessa,

ja minä pelkään, että halla taas tulee meille vieraaksi, ja jos niin

käypi, niin silloin on kaikki toivo mennyt! Silloin Tinkilän Erkkikin

varmasti ottaa saamisensa ryöstön kautta ulos, ja kun vielä menee

eläimet, joiden turvin on aikaan tultu näinä kovina aikoina, niin

silloin on loppu käsissä. Hyvä vieras! Eivätkö nämä, kaikki yhtenä,

anna perheen isälle syytä ollakseen surumielisenä ja harvapuheisena,

jos kohtakin on sanottu: 'älkää surko huomisesta päivästä', ja;

'vaikka kokee, eipä hylkää Herra'?" Näin puhkesi ukko puhumaan.

Minä aloin jo laatia jotain lohdutuksen sanaa tuolle paljon

kärsineelle ja kokeneelle ukolle, kun juuri samassa alkoi kuulua

pihalta puheen-pälinää, ja silmättyäni ulos akkunasta, huomasin,

että työväki nyt juuri tuli työstä. Tarkastaakseni ja huomatakseni

oikein talonväen keskinäistä suhdetta -- varsinkin ukon ja muun väen

väliä -- ja tutustuakseni heidän luonteisiinsa, vetäysin ukon tyköä

erilleni, vähän pimeään nurkkaan, josta voi nähdä ja kuulla kaikki.

"Papp-pa-pa", panivat työ-aseitten varret porstuassa, kun väki niitä

käsistänsä heitteli, ja samassa tulivat he iloisen ja raittiin

näköisinä tupaan. Ennen heidän tupaantuloansa ajattelin: "Saapa

nähdä, minkälainen tuo ukon silmä, tuo hänen niin rakas Mattinsa on?

Onko hänellä sitä rakkautta ukkoon, mikä ukolla häneen?"

Pian kääntyikin huomioni erään -- noin arviolta seitsemäntoista

vuoden vanhan -- nuorukaisen puoleen: hän oli varteva, solakka,

valkeatukkainen, sinisilmäinen ja kaikin puolin miellyttävän

näköinen. "Tuohan se lieneekin ukon nuorin poika, Matti", ajattelin

itsekseni.

Hän riisui kiireesti muraiset ja nokiset päällysvaatteet pois

päältänsä ja riensi sitten isänsä luo, tarttui innokkaasti häntä

kaulaan, silitteli sokean kuihtuneita kasvoja ja harmaita hapenia ja

sanoi: "onko teillä, isä, ollut täällä kotona ikävä, kun me olemme

viipyneet kaksi päivää poissa kotoa? Voi, kun se on paha, kun ette

te näe lukea, sitten olisi teillä paljoa hupaisempi." -- Ennenkuin

ukko oli ennättänyt mitään vastata, oli nuorukainen heittänyt isänsä

kaulasta irti, mennyt takan luo ja ottanut päreeseen valkean. Sitten

hän meni päällysvaatteensa tykö, otti sen povilakkarista ison tukon

papereita, joiden kaikkien kanssa hän palasi isänsä rinnalle penkille

istumaan, ja sanoi hänelle: "Taas minä olen saanut uutta lukemista,

ja näissä on eräs runo niin mieluinen mielestäni, luultavasti

sentähden, kun se koskee meihin niin paljon; -- sen nimi on:

'Talonpojan salonki'. Sen luen nyt heti tässä teille; se kuuluu näin:

"Kun tulee aamu maanantain,

Ma, kontin selkään sivaltain,

Taas lähden korpeen koettamaan:

Perheelle leipää hankkimaan.

Kun siellä päivän ottelen

Kanss' kivien ja kantojen,

Niin sieltä lähden levolle

Ja tulen metsäpirtille.

Ma rupeen siellä ruoalle:

Karheelle sekaleivälle;

Ja lasken sitten levolle,

Pehmeelle pehkuvuoteelle.

Mun soitanton' on lintujen

Viserrys, humu honkien;

Mun juoman' vesi lähtehen,

Joihinka tyytyy sydämen'.

Se salonkini armas on,

Eik' ole yöni levoton:

Muut' iloa en kaipaa, en

Ain' asti aamuun armaiseen.

Kun sitten kato kohtaapi

Ja halla pellot polttaapi,

Niin sydän silloin pakahtuu,

Kun tyhjäks jääpi perheen suu.

Muut säädyt täyden aina saa,

Mä sen, min milloinkin suo maa;

Vaan täysi multa vaaditaan,

Jos kohta kadon kovan saan."

Nuorukaisen noita värsyjä lausuessa tarkastelin vanhuksen kasvoja:

ne vavahtelivat ehtimiseen, ja valottomat silmät muljahtelivat,

ikäänkuin olisivat tahtoneet puristaa kyyneleitä, mutta lieneekö

kyynelten lähteet kuivannut sama, joka niistä valonkin oli

häikäissyt, sillä kyyneleitä ei näkynyt.

Mainittu runoelma olikin sitä laatua, ettei se suinkaan lohduttanut

ukon hetkellistä surua, päinvastoin toi se sen uudestaan ukon sieluun

täydessä valossa. Vaan nuorukainen ei sitä älynnyt varoa innossaan,

sillä hänkin tunsi sen, kuinka syvästi runoelma koski heidän

oloihinsa.

-- "Mikä kirja se on, jossa se on räntättynä?" kysyi ukko pojaltansa.

-- "Se on painettuna Oulun Viikko-Sanomissa", vastasi poika.

-- "Mistä sinä sen olet kaivanut?" kysyi taas ukko.

-- "Minä juosta kapaisin yönseutuna kylässä ja sain Mattilan

Heikiltä lainata koko vuosikerran mainituita sanomia", vastasi poika

innokkaasti.

-- "Kuka sen laulun on tehnyt?" kysyi ukko.

-- "En minä tiedä", sanoi poika.

-- "Lienee hänen tehnyt kuka lieneekin, mutta sen minä tiedän, että

hänellä on ollut elämänkokemusta. Hän on tunteensa osannut kirjoittaa

paperille hyvässä järjestyksessä meidänkin nähtäväksemme; minä tunnen

myös samanlaista, vaan ne pysyvät täällä sydämessäni yksinkertaisina

tunteina." Sen lausuttuaan ukko näytti vaipuvin syviin mietteisiin.

Sillä välin muu väki tepasteli mikä mitäkin: mikä riisui märkiä

vaatteitansa ja laittoi niitä kuivamaan, mikä purki konteistansa pois

rasioita, suolakopsia j.n.e., ja laittoi niitä järjestykseen vaimot

taas, ensin riisuttuaan, ottivat kukin pienokaisensa ja antoivat

niille luonnollista ruokaansa.

-- "Minkälaiselta ilma tuntuu?" kysäisi viimein ukko, ikäänkuin

unesta heräten, Matti pojaltaan.

-- "Onpa se jotenkin kolkkoa, ja tuuli oli pimeään asti pohjasessa,

vaan sitten se tyyntyi aivan tyyneksi, mutta luoteelta näkyy toki

nousevan paksu musta pilvi", vastasi Matti.

-- "Jääksi jänkä on merellä, hyyksi lonka luotehella", sanoi ukko

siihen.

-- "Mitä, isä, luuletteko pakkasen tulevan?" kysyi poika vuorostansa.

-- "Minä pelkään", sanoi vanhus ja huokasi raskaasti.

-- "Ei siellä toki tule halla", sanoi poika.

-- "Jospa se niin olisi!" toivoi ukko epäilevästi; sitten hän näytti

taas vaipuvan syviin ajatuksiin. "Joko kuokkamaat tulivat valmiiksi

ojitetuiksi ja muutoin siivotuiksi?" jatkoi hän vähän ajan päästä.

-- "Jo", sanoi eräs ukon naineista pojista, "ei ne ole enää muuta

kuin siementä vailla".

-- "Onpa meillä taas, isä, kaunis, aivan uusi vainio siementä

odottamassa", sanoi toinen.

-- "Mitenkä menneenkesäiset kuokkamaat ja muutkin pellot näyttävät

joutuneilta?" kysyi ukko.

-- "Kuokkamaat ja muutkin pellot ovat niin joutuneet, että parin

viikon perästä ovat kaikki leikattavia; kasvut ovat vahvat ja

tähkäpäät niin täysinäiset ja raskaat, että ne riippuvat melkein

maassa asti. Kun ne säilyisivät vielä pari viikkoa hallalta,

niin saisi silloin kaiketi kruunukin rästinsä ja Tinkilän Erkki

saamisensa, ja silloin katoaisi petäjäleipä pöydältämme, isä saisi

silloin selvää leipää, ja sitten mekin otamme aviisit", ehätti

siihen Matti sanomaan, joka lopulla puhettansa oli mennyt isänsä

tykö, tarttunut hänen kaulaansa ja puheensa lopetettuaan nyt

innokkaasti silitteli hänen harmaata tukkaansa.

"Jos vain niin käypi, kuin olet toivonut, niin saat ottaa

vaikka kahdet aviisit", sanoi ukko Matille ja koki hymyillä

tuolle viattomalle pojallensa, joka häntä niin vilpittömällä

lapsenrakkaudella rakasti ja kunnioitti. Mutta pian kadotti

ukko taas tuon hetkeksi saadun lohdutuksensa ja vaipui entiseen

synkkämielisyyteen, josta selvästi oli nähtävänä, etteivät hetken

ilot eivätkä lohdutukset voineet karkottaa hänen sydämestänsä sitä

pelkoa ja painoa, jonka elämän koulu oli sinne istuttanut. Kun hän

oli hetken aikaa istunut siinä haaveksivaisessa ja umpimielisessä

asemassa, virkahti hän taas: "mutta jos vain nyt tulee halla, millä

sitten kylvetään ja mitä syödään?"

-- "Me leikkasimme joutuneimmista paikoista -- pelosta, jos halla

tulisi -- ja niin on meillä siemen varattuna, vaikka ette te, isä,

käskenytkään meidän leikata. Jos lienemme tehneet väärin", sanoi

siihen eräs ukon naineista pojista.

-- "Te olette tehneet toimellisesti, vaikka en huomannut teitä siitä

muistuttaa, kun lähditte uutispellolle työhön, sillä ilma oli silloin

kaunis. Jumalan olkoon kiitos, kun siemenkään on toki tallella!"

lausui ukko.

Talonväki nyt viimein huomasi vieraan, eikä silloin enää puhetta

puuttunut. He olivat hyvin uteliaita ja tiedonhaluisia tietämään sekä

kunnallisia että valtiollisia kuulumisia, varsinkin Matti, joka koko

puheemme ajan istui vieressäni ja näytti ikäänkuin nielevän jokaisen

sanan. He tekivät usein tarkkoja ja asiaan kuuluvia kysymyksiä

puheemme ajalla, eivätkä näkyneet olevan ollenkaan semmoisia ihmisiä,

jotka olisivat sokeassa omassa rakkaudessaan heti häpeämättömästi

valheeksi ajaneet asiat, jos heille jotakin semmoistakin puhui, jota

he eivät ennen olleet kuulleet ja käsittäneet -- ei, vaan he näkyivät

todella koettavan käsittää asiain todellista laitaa. Selvästi

huomasin, ettei itse ukko eivätkä hänen vanhimmat poikansakaan olleet

lukemisen kautta saaneet minkäänlaista oppia; nuoremmassa pojassa,

Matissa, oli vasta lukuhalu puhjennut tosi tarpeeksi. Mutta kaikissa

muissakin oli silminnähtävästi kaipaava henki, joka haki tyydykettä.

Puheen loputtua rupesi talonväki niukalle illallisellensa, ja

minulle oli kamariin laitettu illallinen erilleen, vaikka olin aivan

vennon vieras; niin vierasvaraisia he köyhyydessäänkin olivat!

Vaikka kävi säälikseni, en kuitenkaan hennonut kieltää heidän hyvää

tahtoaan, vaan menin illalliselle. Syömisen jälkeen näkyi uupumus

ja väsymys valloittavan kaikki; päivän vaivat ja ponnistukset

rupesivat vaatimaan palkintoa kadotetuista voimista; kaikki väki

rupesi hankkimaan itseänsä levolle, ja minulle tehtiin vuode

tupaan, johon minut toimitettiin maata. Pian olivat kaikki unen

virvoittavassa helmassa, joka on niin suotuisa vaivoista väsyneille

raajoille, eikä muuta kuulunut kuin nukkuneiden kuorsaaminen ja

raskaat hengitykset ja taulultansa mustuneen vanhan seinäkellon

yksitoikkoinen naksutus. Minulla on se paha vika, etten saa unta

oudoissa paikoissa ja oudoilla vuoteilla; niin kävi nytkin. Vaikka

kuinka olisin koettanut herutella, unta vain ei tullut. Talonväen

luonne ja heidän elämänkokemuksensa pyörivät vain kokonaisena kuvana

mielessäni: jos heillä olisi ollut nuoruudesta pitäin hyödyllistä

lukemista, olisikohan heidän asemansa juuri tämmöinen? Matti oli

sattumalta saanut hyödyllistä lukemista, se oli vaikuttanut; siemen

oli sirahtanut hyvään maahan ja siellä itänyt ja orastanut, mutta

toinen kysymys oli se: kohtaako tuotakin kaunista orasta turmelus --

halla? Pitääkö hänen heränneen lukuhalunsa vaipuman ja nujertuman

-- kuihtuman ja kuoleman sen niukan elämän tarvetten alle, jonka

hallalle tavallista arempi talonsa heille tarjosi? Jos nyt taas tulee

halla ja korjaa yhdellä iskulla pois kaikki nuo monivuotisten vaivain

ja ponnistusten hedelmät, joita niin halulla oli toivottu, huolimatta

vaivoista, vastoinkäymisistä ja alati nurkuvasta nälästä; voi, voi!

Mattikaan ei saisi silloin "aviisejansa", hänen kaipaava henkensä

jäisi kitumaan, ja koko perheen nälkä tulisi silloin yhä ankarammaksi

velkojaksi; kukatiesi yhtä hätäiseksi kuin Tinkilän Erkki; kukatiesi

he vaipuisivat epätoivoon.

Jos heillä kumminkin olisi ollut aikanansa enemmän oppia ja

tietoa; olisivathan voineet saada lainaa, raivatakseen niin

likellä viljelyksiä olevan suon, joka niin usein tuotti hallan ja

tyhjäksi teki heidän parhaatkin toivonsa ja ponnistuksensa. Jos he

tuntisivat kylvöheinäin viljelyksen, eivätköhän he olisi kääntäneet

maanviljelystään siihen suuntaan niin epävarmalla tilalla, kuin

heidän oli, ja olisikohan heidän kohtalonsa silloin, niinkuin ne nyt

ovat? Jos, jos ja kukatiesi, olivat kaikkein ajatusteni johtona, ja

noiden johtamat ajatukset ja kuvittelemiset pyörivät alati päässäni,

eikä unta vain tullut; niin raskaasti painoi mieltäni kansalaisteni

sekä henkinen että aineellinen toimeentulo. Eipä ainoastaan sen

talonväen, vaan koko kansamme tila astui täydessä haamussaan, yksin

yöllä valvoessani, silmäini eteen. Olin talonväessä huomaavinani

koko kansamme kuvan, sen kärsimiset ja taistelut. Olin huomaavinani

ukon pojissa koko suomalaisuuden sitkeyden ja kestäväisyyden, kun he

olivat niin uskomattomia, ettei halla suinkaan nyt tule, ja näyttivät

niin levollisilta ja yhtäkaikkisilta koko asian suhteen, niinkuin se

olisi vain tavallista. Ainoastaan ukko näkyi osaavan pahaa pelätä,

sillä häntä ajan koulu jo oli kylläkseen saanut pehmittää. Tuntuipa

mielestäni, että hallan olisi pitänyt heltyä säälivämmäksi kansaamme

ja tuota nukkuvaa ukkoa kohtaan, jotka jo niin paljon olivat saaneet

kärsiä hänen liika tiheistä vieraisilla-käynneistänsä. Noita

kaikkia mietin niin kauan, kunnes ajatukseni kävivät sekaviksi ja

hajanaisiksi ja viimeinkin vaivuin unen helmaan.

Kun unet ihmisellä tahtovat olla aina semmoisia, minkälaisia

ajatukset ovat vaivoissa olleet, niin minunkin uneni tulivat

ajatusteni kaltaisiksi. Minä olin olevinani kävelemässä ulkona yöllä

elokuun puolivälissä. Taivas oli niin kirkas ja selkeä. Rehevät

kasvut seisoivat suorina ja hiljaisina, ikäänkuin odottaen jotakin

tulevaksi, ja suuret kyynelpisarat tippuivat niiden korsia myöten

maahan; ne olivat niin hiljaa, etteivät tohtineet hengittääkään, ja

näyttivät pelkäävän jotakin. Silloin kaukaa pohjasesta, tunturien

takaa rupesi näkymään kuun lempeä täysinäinen muoto; loin katseeni

sinnepäin. Silloin huomasin minä, että kuun kanssa yhtä matkaa

matkusti korpikuusen pituinen äijä, niin valkea kuin lumipurku.

Hänen päällänsä oli jäinen takki, jonka hihat ja palteet olivat

koristetut jääkynttilöillä. Hänellä oli kauhean paksu parta ja niin

pitkä, että se ulottui polviin asti; parta ja silmäripset olivat

kaunistetut monenkaltaisilla jäähelmillä ja puikoilla, jotka kuun

valossa näyttivät monen värisiltä; samoin oli koristettu hänen

melkein maatavetävä tukkansa. Hänen käsissänsä oli kauhean suuret

hyiset kintaat ja jaloissansa jäiset kengät; päässä oli hänellä

jäästä tehty lakki niin suuri kuin muuripata. Kun he kulkivat yhtä

matkaa, kuulin minä heidän keskustelevan keskenänsä: "Älä lähde

minun kanssani matkaamaan", sanoi kuu kumppanilleen, "sinä teet nyt

paljon pahaa käynnilläsi, minun kanssani, ihmislapsille tuolla maan

päällä; he eivät soisi sinun nyt tulevan; he tuntevat sinut entisistä

käynneistäsi; he kutsuvat sinua hallaksi."

-- "Tuo hyinen ukko on siis halla; minäpä katson häntä oikein

tarkkaan", ajattelin minä, ja kylmä väre kävi koko ruumiini lävitse.

-- "Vähän minä heidän vahingoistaan huolin, minä teen, mitä on

tehtävää, huolimatta kenenkään neuvoista ja varoituksista. Minä olen

pohjatuulen nuorin poika, ja nyt on juuri se aika, jolloin minä

kuljen; elää minunkin tarvitsee", lausui halla ynseästi.

-- "Hae elatuksesi pohjannavalta, Jäämerestä, tunturien harjoilta,

mutta älä ihmisasunnoista, joissa sinä tuotat niin paljon turmiota,

ja heitä matkasi tänne sopivampaan aikaan, jolloin ei ole

vieraisillaolostasi niin paljoa haittaa! Silloin saat kylläksesi

työtä, saat sulkea lainehtivat meret ja järvet sylihisi, kouristaa

virtojen ja koskien kovat kuohut liikkumattomiksi ja jäätää nevat ja

suot, maat ja puut yhdeksi jääkynttiläksi; jääpä työtä: heitä tämä

retkesi tekemättä!" pyysi taas tuo lempeä kuu.

-- "Kaikki ne edut ja työt, joita olet luetellut, ovat vanhimman

veljeni työtä ja siis kuuluvat hänen vaikutusalaansa; hänen nimensä

on pakkanen ja hän kyllä tietää, mitä hänellä on tehtävää, kun

hänen aikansa tulee. Minä kuljen edellä, hän tulee perässä, ja

aina minun käyntini tarvitaan ensin, ennenkuin hänen työnsä voivat

menestyä, ja nyt minä olen ensimäisellä matkallani tänä syksynä,

ja sitä ei estä mikään", sanoi hän uhkamielisesti ja pudisteli ja

huuhtoi hyistä leveätä takkiansa niin rajusti, että suuri parvi

kuuraa leyhähti siitä ilmaan ja laskeusi maanpinnalle, josta kylmä

huhahdus tuntui minullekin. Minun teki mieleni huutaa hallalle: älä

tule tänne saattamaan kurjuutta meille, mutta samassa huomasin, että

hän on niin itsekästä laatua, ettei häntä käy esteleminen. Nyt halla

juuri tuli sen talon tiluksille, jossa minä yötä olin. -- "Älä tule

turmelemaan tämän talon kylvöjä!" karjaisin minä hänelle. "Matti

ei saa aviiseja ja vanhan, sokean, vaivannähneen ukon täytyy syödä

vielä petäjäleipää, kruunu ja Tinkilän Erkki tahtovat velkansa, ja

koko perheelle tulee surkea kurjuus", mutta halla ei tuosta minun

hädästäni piitannut mitään, tuli vain talon tiluksille, heilutti

rajusti jäistä takkiansa, laskeusi sitten ikäänkuin suullensa ilmassa

vainion yli ja henkäisi niin suurella voimalla, että se tuntui joka

paikkaan. Kaikki kasvit seisoa sojottivat suorina ja kankeina ja

niissä riippuvat kastepisarat muuttuivat jäähelmiksi, kauhea sumu ja

härmä täytti ilman ja maan, ja harmaa kuura alkoi peittää maan. "Voi

hyvä Jumala", äyhkäisin minä unissani hätäyksissäni, niin isosti,

että heräsin siitä omasta äänestäni. Uneni oli minuun tehnyt sen

vaikutuksen, että koko ruumiini vapisi ja värisi siitä kauhusta,

jonka ma näin, enkä voinut isoon aikaan itseäni liikuttaa. Koko

talonväki nukkui vielä raskaasti, vaivoistansa väsyneenä. Aurinko

oli juuri noussut. Minua kovin vaivasi uneni näkö ja ajattelin:

olisikohan ukon aavistus käynyt toteen? Kahdenlainen syy pakotti

minua nousemaan ylös: aurinko on nyt jo noussut ja siis näkee jo

lähteä taipaleelle, ensin tarkastettuani, miten tuolla ulkona asiat

ovat; puin siis päälleni ja lähdin ulos. Heti kartanolle astuttuani

huomasin, että siinä oli vahvasti kuuraa. Se näkö teki niin kipeää

sydämelleni, että maailma musteni silmissäni, sillä olinpa itsekin

monta kertaa saanut tuta hallan vaikutuksia. Halla olikin ollut yöllä

niin kova, että se saattoi ulottua minunkin kotiini, koko pitäjääseen

-- lääniin, ehkäpä koko -- Suomeen; mutta ei omani eikä kenenkään

muiden kohtalo minua niin huolettanut kuin yötaloni, ja surumielin

kävelin likimäisille ohra- ja perunapelloille. Koettelin niiden päitä

ja varsia, ne olivat jäässä, niin että poikki menivät sujuttaessa;

palasin niiden kanssa kartanolle. Kun minä siihen pääsin, kuulin

tuvan oven käyvän; seisahdin siis odottamaan, keitä sieltä tulisi.

Silloin näin omituisen näön: sokea ukko, vaatetettuna, tuli tuvasta

porstuaan ja siitä kartanolle. Keskelle kartanoa päästyänsä

kyyristyi hän maahan ja koetteli siinä jäätynyttä ruohoa. Niinkuin

olisi saanut käärmeen piston, hyppäsi hän siitä ylös ja huudahti:

"Herra Jumala! kaikki on mennyt." Sitten hän lähti käydä horjumaan

portaita kohden, joille ei hänellä ollut voimaa nousta muuten kuin

nelinkontan. Seinän tykö päästyänsä kompuroitsi hän seisaalleen ja

alkoi seiniä myöten hiipiä tupaan; minä seurasin hänen tietämättänsä

jäljessä. Kaikki väki nukkui sikeässä unessa. Tuvan keskilattialle

päästyään sanoi ukko sydäntä särkevällä äänellä: "nouskaa ylös,

älkääkä maatko unta näin rauhallista: vihollisemme on taas tullut

ja hävittänyt kaikki; kaikki on mennyt, kaikki on kadotettu: työt,

vaivat, hiki, väki, toivo; kaikki, kaikki on mennyt". Ei ukkosen isku

olisi enempää vaikuttanut huoneessa-olijoihin, kuin tuon vanhan,

sokean ja paljon kokeneen perheen isän sydäntä särkevä aamutervehdys.

Kaikki kapsahtivat vuoteiltansa ylös ja pukivat kiireesti päällensä;

lapsetkin heräsivät siitä melusta. Heistä ei yksikään mennyt ulos

katsomaan, sillä ukon sanat olivat heille kylläksi, vaan he istuivat

alakuloisina ympäri huonetta.

-- "Mitä nyt syödään?" sanoi eräs ukon vanhimmista pojista huoaten.

-- "Syöminen syömissäkin, vaan entäs kruunun rästit?" muistutti

siihen toinen.

-- "Entäs Tinkilän Erkki?" säesti kolmas.

-- "Voi, voi! Minä en saakaan aviiseja", päivitteli Matti.

-- "Leipää, leipää! Meillä on nälkä", huusivat lapset ja kämpivät

ukon syliin.

-- "Hyvä Jumala noita viattomia raukkoja! Mitä hekin vielä saanevat

kärsiä?" sanoi ukko säälien lapsia ja hänen kasvonsa värähtelivät ja

aaltoilivat suonenvedon tapaisesti.

-- "Jumala on meidät hyljännyt", sanoi vanha mummo, tuskin

kuultavasti.

-- "Niin! Jumala on meidät hyljännyt; kaikki saa heittää siihen",

sanoi ukko epätoivoissaan.

-- "Vaikka kokee, eipä hylkää Herra", ehätti Matti siihen sanomaan.

"Ettepä te, isä ja äiti, taas muistakaan Saarijärven Paavoa; eipä

hänkään langennut epätoivoon, vaikka kyllä koki. Onpa taas toki

tervaksia! Koetetaan vielä ponnistella; kyllä minä koen olla

aviiseitta!"

-- "Sinulla on, lapseni, luja mielenlaatu", sanoi ukko ja hymyili

surullisesti.

Kun minun tarkoitukseni oli matkustaa, hankin minä itseni lähtöön.

Sydämelliset jäähyväiset otettuani perheeltä sanoin minä Matille,

häntä hyvästi jätellessäni, ettei hänen tarvitse olla "aviiseitta",

kun vain nimittää, mitä hän mieluimmin haluaa, sillä minä tilaan

ne hänelle, ja hänellä ei ole muuta tekemistä, kuin että noutaa

ne aina pappilastaan. Matti tuosta niin ilostui, että hän hyppeli

ja hykersi käsiänsä ja tarjousi heti minua saattamaan. Hänellä ei

ollut aineellisia varoja aviisein saamiseksi, vaan hän antoi, mitä

hänellä on: nuoruutensa voimia. Matista näytti nyt kaikki niin

valoisalta ja lupaavalta, kuin ei ikinä olisi hallaa ollut, ja

hän määräsi aviiseiksensa Oulun Viikko-Sanomat, joihin hän jo oli

perehtynyt. Lähdimme siis matkaan. Opas olikin hyvin tarpeeseen,

sillä sydänmaan polut olivat hyvin sekavia ja eksyttäviä. Hän

lähti kanssani aina parin neljänneksen päähän. Koko taipaleen

kuljimme hyvin verkalleen, sillä puhetta oli paljo. Puhelin hänelle

valtiotalouden perustuksista, keinollisen heinänviljelyksen hyödystä

ja kehoitin heitä hakemaan kruunulta lainaa likellä taloansa olevan,

hallaa tuottavan suon viljelemiseen, johon annoin hänelle yleisiä

neuvoja ja viittauksia; hän näytti ikäänkuin nielevän jokaisen sanan

niistä kyllä vaillinaisista tiedoista, joita voin hänelle antaa.

Kun matkan pää tuli Matille, istuimme vielä kauan mättäällä ja

puhelimme. Sydämellisesti vielä kättä puristaen erkausimme me, ja

Matti lähti kotiansa päin. Hän ei näyttänyt koko matkalla ollenkaan

huomanneen, että maa oli vielä vahvassa kuurassa ja että matalimmat

vesipaikat olivat jäässä ja rapakot roudassa. Niin kauan kuin näin,

katsoin hänen peräänsä. "Jos, jos" ja "kukatiesi" pyörivät silloin

mielessäni, ja lähdin yksin jatkamaan matkaani.

Kun tulin kyläisiin kyliin, tuli pian selville, ettei halla ollutkaan

rajoittunut ainoastaan yötalooni, vaan kaikkialla näkyivät kasvit

olevan lupallakorvin. Perunain varret olivat aivan mustina ja

rutistuneet maata myöten, ja imelä haju täytti ilman. Pian alkoi myös

kuulua, että usea maakunta oli saanut kokea yhtä ja samaa. Vaikka

kohtakin tunsin, että paljo, paljo ihmisiä oli joutunut tuon kovan

vieraan käynnistä paljon kärsimään, niin oli kumminkin tuon yötaloni

kohtalo elävänä kuvana silmieni edessä, Mattinensa, jolle minä jo

samalla matkallani tilasin Oulun Viikko-Sanomat; ostin ja lähetin

hänelle myös useita hyödyllisiä kirjoja. Tuo kuva ei lähtenyt koskaan

pois mielestäni; päätin sen jolloinkin kyhätä paperille -- joka

aikomus viipyi kauan aikaa toteutumatta -- jolle tulisi nimeksi --

"Halla-aamuna".

* * * * *

Edellisestä tapauksesta oli kulunut liki kymmenen vuotta. Eräänä

syyskuun iltana astui pitkänsolakka mies kamariini. Hyvän illan

sanottuansa astui hän tervehtimään minua, jota tehdessään sanoi:

"ette taida minua enää tunteakaan". Vieras näytti minusta

semmoiselta, että hänen olisin jolloinkin ennen nähnyt, mutta en

ollut muistaa, kuka ja missä. Tovin muistiani pinnistettyäni huomasin

äkkiä, että ka, ukon Mattihan se on! Uusi sydämellinen kädenpuristus

seurasi tuota uutta tuttavuutta. Minä kehoitin Mattia istumaan ja

panemaan piippuun. Matti sanoi olleensa täälläpäin kulussa asiainsa

tähden eikä saattaneensa olla käymättä minua tervehtimässä, vaikka

vähä vaaraakin tuli. Matti sai ruveta kotiasioitaan kertomaan: hän

oli saanut laittamani Oulun Viikko-Sanomat ja kirjat. Sattumalta oli

hän tavannut Uuden Suomettaren, jonka hän heti tilasi. Molemmat ovat

siitä asti häntä uskollisesti seuranneet. Hänen kirjastossaan on nyt

jo useampia kymmeniä niteitä, joita hän vuosittain lisää varainsa

mukaan. He ovat hakeneet ja saaneet kruunulta lainaa likellä taloa

olevan suon viljelemiseen, joka on nyt ihanana heinämaana, ja muuten

he ovat ruvenneet kylvöheinän viljelykseen, jonkatähden karjaa on

kahta vertaa enempi. Tilukset ovat tulleet lujemmiksi, ettei halla

nyt pane useammin kuin muuallakaan. Ukko elää vielä ja hoitelee

lapsia; hänen ei enää tarvitse syödä petäjäleipää. Kun sanomalehdet

tulevat, pitää hänen saada joka numero kuulla; samoin muutkin uudet

kirjat. Äiti ja kolme vanhimman veljen lasta ovat kuolleet. He asuvat

yhdessä kaikin ja tekevät työtä yksimielisesti, ukon ohjatessa,

jolle kaikki ovat kuuliaiset. Ukko muka muistelee usein minua ja

pitää heillä käyntiäni Jumalan sallimana! Samaa mieltä on muka Matti

itsekin. Hän on nainut ja hänellä on kolme lasta. Vuosi takaperin

valitsivat kuntalaisensa hänet kunnallislautakunnan esimieheksi,

jota virkaa hän on sitten hoitanut ja jonka asioilla hän nytkin on.

Kun hän on itsekin lukemisen kautta saanut niin paljon hyötyä, niin

on hän toimittanut muillekin lukemista siten, että on perustanut

kuntaansa lainakirjaston.

(Elämän havainnolta I.)