MAHTISANA.

Isä ja äiti eivät olleet puoliselta asti ainoatakaan sanaa

vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat hiljaa olleet. He

istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta

kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui

lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohenneet ääntää edes

kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsöä pyytäneet. Niin

hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti

äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, niin jokainen melkein vavahti.

Sanaa lausumatta lähtivät he, Maija oikein hiljaa hiipien.

Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa,

mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään.

Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista

huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti

juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja

polkeutui jalkoihin.

Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä

päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä olisi tekeillä.

Oli kilpajuoksu. Topin poikain toimeenpanema. Juostiin risteyksen

ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikain mäessä. Teliinin

Wille oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli

juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä

hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla

oli hän voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut.

Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!

Wille kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,

raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän

toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään

ylisti. Hän oli poikaa!

Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,

kerrassaan mitätön. Hän tekaisi itse uuden mahtisanan!

-- Tässä on stiiknafuulia!

Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se

oli ja mitä oikeastaan merkitsi. Mutta se kuului niin mahtavalle. Ei

ollut tahdottu Willelle mielellään sitä kunniaa ja arvoa myöntää,

jonka hän itse vaati ja omisti, vaan oli koetettu jos millä tavoin

sitä himmentää. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa

vastaan, jota ei ollut koskaan kuullut, ja joka tuntui niin komealle!

Wille huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä

pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui

toistamiseen:

-- Stiiknafuulia!

Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta,

mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua.

Semmoiselta se toisistakin tuntui.

Vaan Maija ei kuunnellut Willen kerskumisia, tuskin huomasi

ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa,

voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin

muut, ja se oli ollut ainainen halunsa ja toivonsa, että joskus saisi

siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä

rahaa -- 5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta -- vaan äiti ei

ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat

antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut

seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä

laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta

kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se,

kun hän oli tyttö. Willelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä

viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Wille kun oli

tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta

kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Willeä ajamaan. Melkein

kilometrin olivat juosseet, vaan lopultakin oli hän saanut Willen

kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja

saisi laskea Topin mäestä!

Kuin varkain tuli Maijan suusta:

-- Saanko minäkin?

-- Ei tammoja! oli Wille heti vastaamassa. Vaan Topin Kalle lupasi

ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että

Wille voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.

Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan,

olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Willen kanssa rinnan. Topin

Kalle luki: yks kaks kolme!

Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle

Willen rinnalla. Vaan kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kulmaan

saakka, niin muuttui heidän naurunsa toivon iloksi. Uteliaina

rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat

näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei

voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Willen arvoa, niin

että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.

Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Wille, joka pyörähti

vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn

suusta. Hän tavotti, minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että

yhtä aikaa tulivat perille.

Alettiin huutaa, että Wille ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä

Wille ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Wille intti, että hän oli

puolitoista korttelia edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen

poikalaumassa, niin Wille peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin

4 tuumaa Maijasta edellä. Ei tuumaakaan myöntänyt poikalauma, ja kun

muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville

siihen, että yhtä aikaa olivat.

Mutta se oli kova isku hänen maineelleen ja arvolleen. Ei ollut

kehumisen varaa tavallisillakaan sanoilla, saati sitte omistaa

suurinta, arvokkainta ylistystä, että olisi stiiknafuulia. Hän rupesi

heti syyttämään kenkiään, että kun ne ovat uudet, niin olivat jäykät

juosta. Joku tiesi, että Wille oli saanut nuo kengät jo syksyllä.

-- Syksyllä? sanoi Wille puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti

poikaa.

-- Syksyllä! vakuutti toinen.

-- Etkö muista? Nuo kengät oli ensikertaa sinulla, kun putosit

Tirilän kaivoon. Siinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan,

kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.

Wille ei voinut kumota asiaa, vaan selitti, että hän ei ole saappaita

pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei

uskottu ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen

huomioon, ettei niissä ollut enään uutuuden kankeus haittana, vaan

olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.

Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet ivan

aihetta pahasti, rupesi Wille kovalla äänellä kehumaan, että jos vain

avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi

yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!

Vaan siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat

Topin Kallen käteen, seisoi hän vaatimassa Willeä koetukseen. Wille

jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.

Toisten ivakaan ei saanut häntä liikkeelle, vaan yhtäkkiä pisti

päähän tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän

tuuppaa Maijan kumoon. Hän suostui kilpailuun ja rupesi kehumaan

jo itseään. Kiihkeällä kiireellä riisui jalkatamineensa, joita

tarjotteli jokaisen pideltäväksi, niinkuin pideltiin Maijankin

sukkia ja kenkiä. Vaan kukaan ei huolinut siitä kunniasta, jotta sai

panna kenkänsä kinokseen. Vaan Wille ei siitä välittänyt! Voittonsa

oli oleva loistava ja oikeuttava hänelle toisten mieliharmiksi

ja kiusaksi tuon uuden, uljaan ja kaikkein ylpeimmän nimityksen:

stiiknafuulian. Aivan kuin hänelle tulevana hän sen jo lausuikin

asettuessaan Maijan viereen. Ja sillä sanalla sai hän poikain

hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin

tuollainen uusi sana! Jo näkyvissä ollessa silpaisi Maija edelle.

Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo

mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat

tulivat perille, Maija melkoista edellä, huusi poikalauma, että kadut

kaikuivat:

-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Willen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan

toisen kunniaksi!

Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia

ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen

nauraa halveksivasti sanoi hän, että se ei merkitse mitään. Vaan

selityksensä ja vakuutuksensa olivat turhia. Sen ei tarvinnut olla

mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon!

Eikä Wille voinut itseäänkään vakuuttaa, vaan vihloi tuo sana

merkityksellään hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa

äänetönnä ja allapäin kenki, poikain hokiessa stiiknafuuliaa.

Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja

rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea

kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä

kolmantenakin, jos laskee kerran seisaallaan.

Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä

ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu ja Topin pojat

itse. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa

ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, vaan toiset epäilivät.

Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi sen vuoksi

Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään,

minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.

Suurella melulla tuotiin hän Topin kartanolle. Ja sitte syntyi

hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta heittäysi hän mäkeen,

seisoi tanakasti, vaan alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa

vatsallaan. Teliinin Wille nauraa hohotti niin suuresti, että kartano

raikui, vaan kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, mikä

oli jo kunniakasta heistä, ja he sydämestään olisivat suoneet

hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen

yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin

tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Wille saa taas nauraa.

Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitte:

-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...

Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli

tyttöjäkin. Hän istahti ujostellessaan toimettomana kelkkaan, jota

Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun

Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.

Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se

venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun

tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä.

Koko ilta sitte, minkä hän sai laskea päätähuimaavasta mäestä,

oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän

kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä

varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna

ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä

kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, vaan Maija oli niin

laittanut. Maija hänestä ei ollut enään oikea Maija, vaan hyvin

erinomainen. Maija ei ollut enään poikaa, vaan vieläkin parempi:

oikea stiiknafuulia. Eikä kukaan muu ollut stiiknafuulia! Mitä isä ja

äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!

Vaan Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut.

Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen

pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle.

Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta

valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään näki isän

ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas.

Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein

varpaillaan hilliten Iikkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.

Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui

kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi

pitkistään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja

vihelsi.

-- Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein. -- Vaan sinä?

viittasi hän Maijaa.

Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikään kuin nähdäkseen,

että mikä sen estäisi ettei hän olisi Maija.

Hän oli lumessa yltäpäätä, sukat läjässä, kengät auki rihmoista,

huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli

hiestyessä kastunut ja sitte käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa

oli pitkä verinaarma ja hame sivulta halki.

-- Kuka sinä olet?

Iikka yritti jotakin sanomaan, vaan Maija ehti vastaamaan, että hän

on Maija.

-- Jaha! Vai Maija! Sittepä saat, minkä olet ansainnut.

Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli

uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.

-- Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan.

Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana

odottamaan, mitä Iikalla oli sanottavaa.

Oikein osottaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt

vantu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti,

äiti, elä satuta kättäsi:

-- Stiiknafuulia!

-- Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.

Selittävämmin, vaan samalla kuin ihmetellen kun äiti ei jo kerralla

ymmärrä, vakuutti Iikka:

-- Oikea stiiknafuulia!

Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan

tekeytyä vakavaksi, kääntyi hän ja sanoi:

-- Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...

Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi,

purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka

uhaten sanoi:

-- Sinä myös muuan stiiknafuulia!

-- Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin

piiskoineen päivineen viereensä istumaan.

Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli

nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka

katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt

yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi niin tosissaan isälle ja äidille:

-- Ei ne kaikki ole stiiknafuulioita!

(Lapsia.)

Novellivalikoima suomalaisten kirjailijain teoksista · 第 56 / 75 题