Isä ja äiti eivät olleet puoliselta asti ainoatakaan sanaa
vaihtaneet. Lapsetkin, Maija ja Iikka, olivat hiljaa olleet. He
istuivat erillään, Iikka tuolilla sohvan päässä, mihin näki ikkunasta
kuun, Maija ikkunan ääressä ja katseli kadulle, missä liikkui
lapsia suksilla ja kelkoilla. He eivät olleet rohenneet ääntää edes
kuiskaamalla sen vertaa, että olisivat ulospääsöä pyytäneet. Niin
hiljaista oli ollut koko tämän sunnuntain iltapuhde, että kun äiti
äänsi, kehottaen lapsia ulos menemään, niin jokainen melkein vavahti.
Sanaa lausumatta lähtivät he, Maija oikein hiljaa hiipien.
Kartanollakin puhui vielä kuiskaten neuvotellessaan Iikan kanssa,
mihin mäkeen lähtisivät. Ei ollut oikeastaan halua mihinkään.
Mutta kun tulivat kadulle ja joka taholta kuului lasten iloista
huutoa, niin virkistyi mieli. Maija istutti Iikan kelkkaan ja lähti
juoksujalassa vetämään. Ikävä mieliala aivan kuin lohkeili paloina ja
polkeutui jalkoihin.
Muutamalla kadulla oli suuri poikalauma kadun kulmassa. Sitä
päätettiin poiketa näkemässä, mitä siellä olisi tekeillä.
Oli kilpajuoksu. Topin poikain toimeenpanema. Juostiin risteyksen
ympäri ja palkintona oli maksuton ilta Topin poikain mäessä. Teliinin
Wille oli voittanut tähän asti, kaikki kolme kertaa, jotka oli
juostu. Kolme maksutonta iltaa oli hänellä Topin mäessä. Mutta niistä
hän ei välittänyt, vaan ainoastaan kunniasta! Kolmannella kerralla
oli hän voittanut Topin Kallen, joka kunnian vuoksi oli koettanut.
Nyt ei ollut ketään, joka uskalsi lähteä kilpailuun!
Wille kehui itseään ja komeili. Hän selitti Maijallekin voittonsa,
raukoitteli häviölle jääneitä kilpailijoitaan ja vielä enemmän
toisia, jotka eivät olleet uskaltaneet koettaakaan. Ja itseään
ylisti. Hän oli poikaa!
Mutta se oli hänelle liian pieni arvonimi, se oli niin tavallinen,
kerrassaan mitätön. Hän tekaisi itse uuden mahtisanan!
-- Tässä on stiiknafuulia!
Stiiknafuulia? Pojat hämmästyivät. Kukaan ei tiennyt, mitä kieltä se
oli ja mitä oikeastaan merkitsi. Mutta se kuului niin mahtavalle. Ei
ollut tahdottu Willelle mielellään sitä kunniaa ja arvoa myöntää,
jonka hän itse vaati ja omisti, vaan oli koetettu jos millä tavoin
sitä himmentää. Mutta mitä kykeni kukaan panemaan tuollaista sanaa
vastaan, jota ei ollut koskaan kuullut, ja joka tuntui niin komealle!
Wille huomasi, että jokaisella meni suu umpeen, ja entistä ylpeämpänä
pyörähti hän poikajoukossa, pää pystyssä ja rinta kohona lausui
toistamiseen:
-- Stiiknafuulia!
Hän lausui sen sillä äänellä, kuin olisi ollut se kaikkein korkeinta,
mitä voi ajatella ja mitä ei millään muulla sanalla voi lausua.
Semmoiselta se toisistakin tuntui.
Vaan Maija ei kuunnellut Willen kerskumisia, tuskin huomasi
ollenkaan. Hän ajatteli, että jos hänkin saisi juosta kilpaa,
voittaisi ja saisi laskea Topin mäestä! Topin mäki oli korkeampi kuin
muut, ja se oli ollut ainainen halunsa ja toivonsa, että joskus saisi
siitä laskea. Olivat Iikan kanssa pyytäneet jonkun kerran äidiltä
rahaa -- 5 penniä, mikä oli maksu kahdelta illalta -- vaan äiti ei
ollut antanut. Ja kun Maija oli kuullut, että Topin pojat olivat
antaneet Kurolan Eetun laskea aina ilmaiseksi, kun Eetu oli laskenut
seisaallaan, niin oli Maijakin sitä varten harjoitellut muista mäistä
laskemaan seisaallaan. Vaan ei ollut koskaan viitsinyt Topin pojilta
kysyä. Ja nytkin ujostutti kysyä, saako hänkin juosta, ujostutti se,
kun hän oli tyttö. Willelle luuli hän kestävänsä juoksussa, sillä
viime kesänä oli hän kerran juossut hänen kanssaan. Wille kun oli
tullut heitä tyttöjä vastaan maantiellä ja ilkeyksillään muutamalta
kaatanut marja-astian, niin oli hän lähtenyt Willeä ajamaan. Melkein
kilometrin olivat juosseet, vaan lopultakin oli hän saanut Willen
kiinni. Turkanen, kun halutti koettaa! Ajatella, että voittaisi ja
saisi laskea Topin mäestä!
Kuin varkain tuli Maijan suusta:
-- Saanko minäkin?
-- Ei tammoja! oli Wille heti vastaamassa. Vaan Topin Kalle lupasi
ja toiset pojat olivat siitä mielissään. Kaikissa paloi toivo, että
Wille voitettaisiin, vaikka ei Maijaan osattukaan luottaa.
Maija tempasi päällysvaatteen yltään, silmäsi kengänrihmojaan,
olivatko kiinni, ja asettui rohkeasti Willen kanssa rinnan. Topin
Kalle luki: yks kaks kolme!
Pojat remahtivat nauramaan. Maijan juoksu näytti niin hullunkuriselle
Willen rinnalla. Vaan kun Maija pysyi rinnalla ensimmäiseen kulmaan
saakka, niin muuttui heidän naurunsa toivon iloksi. Uteliaina
rupesivat odottamaan kilpailijoita sillä aikaa, kun olivat
näkymättömissä. Tunnustettiin, että Maija on poikaa! Vaikka ei
voittaisikaan. Ja sillä koetettiin kuin himmentää Willen arvoa, niin
että ei voisi kehua olevansa stiiknafuulia.
Kilpailijat tulivat taas näkyviin. Ensin tuli Wille, joka pyörähti
vikkelästi nurkan ympäri, vaan samassa tuli Maijakin kuin pyssyn
suusta. Hän tavotti, minkä käänteessä oli jäänyt jälkeen, niin että
yhtä aikaa tulivat perille.
Alettiin huutaa, että Wille ei ole voittanut! Ja siitä oli ilo, sillä
Wille ei voinutkaan olla nyt stiiknafuulia! Wille intti, että hän oli
puolitoista korttelia edellä. Se kun synnytti jyrkän vastustuksen
poikalaumassa, niin Wille peruutti vähän ja vakuutti olleensa justiin
4 tuumaa Maijasta edellä. Ei tuumaakaan myöntänyt poikalauma, ja kun
muutamat alkoivat arvella, että Maija oli edellä, niin suostui Ville
siihen, että yhtä aikaa olivat.
Mutta se oli kova isku hänen maineelleen ja arvolleen. Ei ollut
kehumisen varaa tavallisillakaan sanoilla, saati sitte omistaa
suurinta, arvokkainta ylistystä, että olisi stiiknafuulia. Hän rupesi
heti syyttämään kenkiään, että kun ne ovat uudet, niin olivat jäykät
juosta. Joku tiesi, että Wille oli saanut nuo kengät jo syksyllä.
-- Syksyllä? sanoi Wille puoleksi kysyvästi, puoleksi matkivasti
poikaa.
-- Syksyllä! vakuutti toinen.
-- Etkö muista? Nuo kengät oli ensikertaa sinulla, kun putosit
Tirilän kaivoon. Siinä itkit, kun pelkäsit, mitä kotonasi sanotaan,
kun uudet saappaasi kastuivat, ja mentiin Pyhtiselle niitä kuivaamaan.
Wille ei voinut kumota asiaa, vaan selitti, että hän ei ole saappaita
pitänyt sittemmin muulloin kuin joulun aattoiltana ja nyt. Sitä ei
uskottu ja kun ruvettiin miehissä tarkastamaan, niin tultiin siihen
huomioon, ettei niissä ollut enään uutuuden kankeus haittana, vaan
olivat niin taipuisat, että toisesta pääsivät varpaatkin näkyviin.
Seottaakseen koko jutun kengistä, kun pojat olivat saaneet ivan
aihetta pahasti, rupesi Wille kovalla äänellä kehumaan, että jos vain
avojaloin juostaisiin, niin hän voittaisi Maijan. Maijasta ei olisi
yrittääkään, vaan olisi sama kuin juoksisi toisaalle päin!
Vaan siihen oli Maija jo avojaloin ja tuupattuaan kengät ja sukat
Topin Kallen käteen, seisoi hän vaatimassa Willeä koetukseen. Wille
jänistämään. Syyksi teki, että oli liian pakkanen avojaloin juosta.
Toisten ivakaan ei saanut häntä liikkeelle, vaan yhtäkkiä pisti
päähän tuuma, että syrjäkadulla, kun ovat toisten näkyvistä, hän
tuuppaa Maijan kumoon. Hän suostui kilpailuun ja rupesi kehumaan
jo itseään. Kiihkeällä kiireellä riisui jalkatamineensa, joita
tarjotteli jokaisen pideltäväksi, niinkuin pideltiin Maijankin
sukkia ja kenkiä. Vaan kukaan ei huolinut siitä kunniasta, jotta sai
panna kenkänsä kinokseen. Vaan Wille ei siitä välittänyt! Voittonsa
oli oleva loistava ja oikeuttava hänelle toisten mieliharmiksi
ja kiusaksi tuon uuden, uljaan ja kaikkein ylpeimmän nimityksen:
stiiknafuulian. Aivan kuin hänelle tulevana hän sen jo lausuikin
asettuessaan Maijan viereen. Ja sillä sanalla sai hän poikain
hyvän toivon Maijan voitosta horjumaan. Se meni luihin ja ytimiin
tuollainen uusi sana! Jo näkyvissä ollessa silpaisi Maija edelle.
Sitä riemua, mikä syntyi poikajoukossa! Jotkut maltittomimmat jo
mainitsivat stiiknafuuliaa Maijan kunniaksi. Ja kun kilpailijat
tulivat perille, Maija melkoista edellä, huusi poikalauma, että kadut
kaikuivat:
-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...
Willen mieltä karvasteli. Noin hyvä sana ja hänen omasta suustaan
toisen kunniaksi!
Hän rupesi hyvin toimessa selittämään pojille, että stiiknafuulia
ei ole mitään kieltä, ei venäjää eikä ameriikkaa! Ja koettaen
nauraa halveksivasti sanoi hän, että se ei merkitse mitään. Vaan
selityksensä ja vakuutuksensa olivat turhia. Sen ei tarvinnut olla
mitään kieltä, mutta se nyt merkitsi jotain ja merkitsi paljon!
Eikä Wille voinut itseäänkään vakuuttaa, vaan vihloi tuo sana
merkityksellään hänen korviaan ja kaiveli sydäntä, kun hän kinoksessa
äänetönnä ja allapäin kenki, poikain hokiessa stiiknafuuliaa.
Maijaa, joka istui kelkassa, kenki Topin Kalle hellin käsin ja
rakkain mielin. Kun vielä Kalle lupasi hänen ja Iikan laskea
kahtena iltana, sai Maija rohkeutta kysyäkseen, saako laskea vielä
kolmantenakin, jos laskee kerran seisaallaan.
Kysymys herätti hämmästystä ja ihastusta poikajoukossa. Topin mäestä
ei uskaltanut seisaallaan laskea kuin Kurolan Eetu ja Topin pojat
itse. Muutamissa oli herännyt jo täysi luottamus Maijaan kaikessa
ja he kehuivat etukäteen, että Maija laskee, vaan toiset epäilivät.
Kaikki halusivat nähdä yritystä. Koko poikalauma seurasi sen vuoksi
Maijaa, joka Iikan kanssa oli istutettu kelkkaan, ja poikia vetämään,
minkä kilvalla ja pienellä riidallakin kelkan jutkoon mahtui.
Suurella melulla tuotiin hän Topin kartanolle. Ja sitte syntyi
hiljaisuus, kun hän nousi mäelle. Arvelematta heittäysi hän mäkeen,
seisoi tanakasti, vaan alaliepeessä kaatui ja luisti pitkän matkaa
vatsallaan. Teliinin Wille nauraa hohotti niin suuresti, että kartano
raikui, vaan kaikki muut olivat hiljaa. Maija oli uskaltanut, mikä
oli jo kunniakasta heistä, ja he sydämestään olisivat suoneet
hänen onnistuvan. Kun Maija juoksi uudestaan mäelle ja teki toisen
yrityksen, niin seisoivat katsojat joka jäsen jännitettynä aivan kuin
tukeakseen häntä ja jokaista pelotti, että Wille saa taas nauraa.
Riemulla, kiihkeällä innostuksella huudettiin sitte:
-- Stiiknafuulia! Stiiknafuulia!...
Vähän kuin häpeissään puikkelehti Maija joukon läpi, jossa jo oli
tyttöjäkin. Hän istahti ujostellessaan toimettomana kelkkaan, jota
Iikka piteli. Mutta iloissaan hän oli. Ja iloisemmaksi tuli, kun
Topin Kalle lupasi Maijan ja Iikan laskea milloin vain haluavat.
Iikalla oli ollut yhtämittaa suu auki kadulla ja täällä. Ja nyt se
venyi vielä enemmän ammolleen ja silmät pyöristyivät renkaiksi, kun
tuollainen lupa annettiin. Kaikki oli ollut ja oli niin ihmeellistä.
Koko ilta sitte, minkä hän sai laskea päätähuimaavasta mäestä,
oli kuin satua. Hän oli ihastuksissaan yli äyräittensä, kun hän
kotia mennessä kelkassa istuessaan ajatteli kaikkea muuta ja sitä
varsinkin, että saa laskea Topin mäestä taas huomenna ja ylihuomenna
ja vielä sittenkin, milloin vain haluaa. Se oli jotakin, mitä
kannatti kertoa kotona! Ei rahaa tarvittu, vaan Maija oli niin
laittanut. Maija hänestä ei ollut enään oikea Maija, vaan hyvin
erinomainen. Maija ei ollut enään poikaa, vaan vieläkin parempi:
oikea stiiknafuulia. Eikä kukaan muu ollut stiiknafuulia! Mitä isä ja
äiti sanovat, kun saavat kuulla, että Maija on se!
Vaan Maija kulki allapäin. Mieli oli kotia päin lähtiessä painunut.
Kotona tuntui olevan niin hiljaista. Ja sen rinnalla kaikki iloinen
pauhu ja melu, mikä vielä aivan kuin korvissa soi, tuntui pahalle.
Hän tuli levottomaksi. Kotikartanolle tultua, kun näki ikkunasta
valon, välähti mieleen kuin iloista toivoa, vaan mielessään näki isän
ja äidin olevan äänettömiä ja vakavia, ja se painoi mielen heti alas.
Hän toimitti kelkan korjuuseen hyvin hiljaa, nousi portaita melkein
varpaillaan hilliten Iikkaa, joka toimessaan kompuroi kolisten.
Kun he tulivat sisään, makaili isä sohvalla ja äiti istui
kiikkutuolissa kattolampun alla joku kirja kädessä. Äiti katsoi
pitkistään heitä, nousi seisomaan, katsoi, heilutti päätään ja
vihelsi.
-- Tämä on Iikka, luullakseni, sanoi äiti viimein. -- Vaan sinä?
viittasi hän Maijaa.
Maija seisoi ääneti ja koetti katsella itseään ikään kuin nähdäkseen,
että mikä sen estäisi ettei hän olisi Maija.
Hän oli lumessa yltäpäätä, sukat läjässä, kengät auki rihmoista,
huivi päässä takaraivolla ja tukka hapsotti kamalasti, kun se oli
hiestyessä kastunut ja sitte käynyt jäänkuuraan. Toisessa poskessa
oli pitkä verinaarma ja hame sivulta halki.
-- Kuka sinä olet?
Iikka yritti jotakin sanomaan, vaan Maija ehti vastaamaan, että hän
on Maija.
-- Jaha! Vai Maija! Sittepä saat, minkä olet ansainnut.
Maija ei ehtinyt vielä oikein selville päästä, kun äiti jo oli
uudestaan hänen edessään vitsakimppu kädessä.
-- Äiti! huudahti Iikka niin, että äiti ällistyi häntä katsomaan.
Isäkin, joka oli partaansa nauranut Maijan näölle, unehtui uteliaana
odottamaan, mitä Iikalla oli sanottavaa.
Oikein osottaen kädellä, missä oli onnettoman näköiseksi jäätynyt
vantu, lausui Iikka sillä äänellä kuin olisi tarkoittanut, että äiti,
äiti, elä satuta kättäsi:
-- Stiiknafuulia!
-- Mitä? kysyi äiti otsa rypyssä ja kummastuksen äänellä.
Selittävämmin, vaan samalla kuin ihmetellen kun äiti ei jo kerralla
ymmärrä, vakuutti Iikka:
-- Oikea stiiknafuulia!
Äiti pyörähti selin ja hänen hartiansa hytkyivät. Koetettuaan
tekeytyä vakavaksi, kääntyi hän ja sanoi:
-- Tosiaankin oikea stiiknafuulia! Ja sinä Iikka toinen hyvä!...
Isä, joka oli pidättänyt nauruaan, että vedet silmistä sirusi,
purskahti ääneen nauramaan. Äiti meni isän luo ja piiskoillaan muka
uhaten sanoi:
-- Sinä myös muuan stiiknafuulia!
-- Ja sinä stiiknafuuliain stiiknafuulia! sanoi isä vetäessään äidin
piiskoineen päivineen viereensä istumaan.
Maija unohti itsensä ja katseli isää ja äitiä hymysuin. Hänestä oli
nyt niin hyvä, että oli kuin itku ja nauru tulossa. Mutta Iikka
katsoi suu auki Maijaa, tyhmistyneenä aivan kuin kaikki olisi käynyt
yli ymmärryksen. Viimein hän sanoi niin tosissaan isälle ja äidille:
-- Ei ne kaikki ole stiiknafuulioita!
(Lapsia.)