Mari oli yksin kotona ja kahviastia oli pöydällä!
Sitä oli varottu jäämästä käsille, kun Mari oli ollut ahnas
paahdetulta kahvinpapuja syömään. Ja kun se näytti hänelle oikein
himoksi käyneen, niin piti äidin häntä siitä kivenkovaan ja
rangaistuksen uhalla kieltää.
Tuli tuima aika silloin. Jo tätä ennen oli häneltä kielletty
kahvinjauhantakin ja se työ uskottu nuoremmalle sisarelle,
Susannalle. Mutta tuon uhkakiellon julistettua ei hän saanut enään
koota sirujakaan, joita jauhaissa pirskui myllystä. Kun yritti
siihen, puhtaalla aikomuksella pannakseen siruset myllyn suppiloon,
niin Susanna huusi ja pikku Jussi uskollisena kaikuna jälessä:
-- Äitii! Mari jo ottaa!
Sirujen kerääminen tuli Jussin yksinomaiseksi oikeudeksi. Marin eivät
suvainneet sormellakaan edes etäältäkään osottaa. Siitäkin äkäisellä
tavalla kielsivät. Marilla ei ollut siihen sanomista mitään. Toisilla
oli oikeus puolellaan. Koettihan vain lannistunutta mieltään kohottaa
uhkamielisellä ajatuksella, että kun hän tulee suureksi ja käy
rippikoulun, niin hän sitte jauhaa aina eikä anna toisten sirujakaan
kerätä. Ja hän syö niin paljon kuin haluaa, kourallisen aina kerralla
pistää suuhunsa!
Se ei kuitenkaan riittänyt lohduttamaan kuin siksi kertaa. Lyödyllä
mielellä istui hän jo toiste Susannan jauhaessa ja nieleskeli
ehtimiseen, kun kahvit myllyssä ratisivat.
Jos olisi saanut yhden pavun! Tahi yhden ainoan sirun! Sitte ei olisi
eläissään tahtonut, ei isonakaan, ei juodakaan kahvia.
Aika kuitenkin oli haihduttanut vähitellen halun. Ja siitä oli jo
kauan. Oli aivan kuin uneuksiin joutunut koko asia. Mutta kun nyt
hänen yksin ollessaan kahviastia oli pöydällä, jota ei ennen koskaan
ollut tapahtunut, niin hän sen huomatessaan säpsähti. Ja heti ilahtui
hän aivan kuin jotakin hyvää olisi tapahtunut. Oli niinkuin olisi
muistunut mieleen jotakin viimekesäistä, hyvin hyvin hauskaa. Hän
tunsi suussa miellyttävän maun ja pureskeli aivan kuin jotakin
ratuuttaakseen. Tuntui niin suloiselle ja hän oli melkein kuin
huumauksissa.
-- Mutta jos astia onkin tyhjä!
Pettymyksen viha sälähti mielessä. Kuin sen sysäämänä syöksähti hän
pöydän luo ja repäisemällä kiskaisi kannen auki.
Astia oli täpösen täynnä mustanruskeita kahvinpapuja. Hän riemastui,
posket karahtivat kuumiksi. Hehkuvin silmin katseli hän astiaan
valikoiden mielessään parhaita. Oli paljon oikein makeannäköisiä
ja ne aivan kuin tarjottelivat itseään. Hän rupesi jo sormellaan
muuatta tapailemaan, vaan luopui yrityksestään, pisti kannen kiinni
vikkelästi, pani astian pöydälle ja meni kadunpuoleisesta ikkunasta
katsomaan, näkyikö äitiä tahi Susannaa ja Jussia. Palatessaan pöydän
luo hiipi hän varpaillaan. Ja kannen aukaisi hän hammasta hioen ja
hyvin varovasti, aivan kuin kaikki olisi hyvin salaisesti ollut
tehtävä. Hän ei joutanut valikoimaan ollenkaan, vaan otti summassa,
kuin olisi ollut hirveän kiire. Siinä kiireessä hän ei tahtonut
saada kantta kiinni. Se aivan kuin riiteli vastaan, ja tuntui, että
äiti on portilla tulossa. Hätäyksissään tuuppasi hän astian pöydälle
avonaisena ja pyörähti sohvalle istumaan, toinen käsi kätkössä
vyöliinan alla.
Sydän löi kiivaasti, oli kauhean kuuma ja läähötytti aivan kuin olisi
juossut kovasti. Hän vahtasi oveen tuijottaen. Aivan kuin päätä
huimasi pelko, että äiti astuu ovesta. Kun ei ovi pitkään aikaan
liikkunut, tarkisti hän korvansa ja kuunteli henkeään pidättäen. Ei
vähintäkään ääntä kuulunut porstuvasta eikä portailta. Hän rauhottui
vähän ja käväisi panemassa kannen kiinni. Tuntui helpommalle. Mutta
kauhistutti vielä, kun ajatteli, että äiti olisi sattunut tulemaan,
juuri kun hän oli kahviastialla ottamassa.
Mutta jos äiti olikin kamarissa tahi Sanna ja Jussi! Se oli
mahdotonta, vaan häntä pelotti kuitenkin. Yhtäkkiä tuli mieleen, että
siellä on joku vieras ihminen, aivan tuntematon! Hän sitä säpsähti
ja kylmä karsi ruumista. Ei tahtonut uskaltaa mennä katsomaan,
vaan oli kuin pakko mennä. Parilla hyppäyksellä seisoi hän kamarin
kynnyksellä, ja kun tuli vakuutetuksi, että siellä ei ollut ketään,
meni hän kamariin ja tarkasti pöydän ja sängyn alustan vielä kuin
varmuudeksi.
Kamarissa tuntui mukavammalta olla. Eihän kukaan voisi arvata hänen
ottaneen, kun hän täällä oli kaukana koko kahviastiasta! Hän istahti
sängynpääloukkoon, jossa hänellä oli nukkensa ja lelunsa. Oli muka
siinä leikkimässä, jos joku tulisi. Ja nyt oli hän mielestään täyden
turvan takana. Oli oikein hauska, ja hän nautti ajatuksestaan, että
nyt saa maistaa. Hän nauraa hykersi mielessään ja puristi kouraansa,
jossa kahvinpavut olivat, raskimatta ruveta vielä syömään. Mutta
samassa hän muuttui vakavaksi ja, kuin jollekin toiselle selittäen,
supatti hän hiljaa, että ei hän vasta ota, tämän kerran vain... Tämä
yksi kerta ei haittaa... Jos veisi nyt takaisin, niin voisi äiti
tulla, juuri kun hän on panemassa takaisin, ja äiti luulisi, että hän
on ottanut! Hän avasi varovasti kouransa. Siinä oli kolme papua. Tuon
verta, se ei haittaa! Mutta hyvin epävarmasti otti hän yhden pavun
ja purasi siitä puolen. Vähän aikaa makusteltuaan sylki hän murut
suustansa. Maistui pahalle, että puistatti.
Itkumielin katseli hän kämmenelleen. Siinä nyt hänen mielestään
oli paljo. Miksi ottikin niin paljo? Miksi ei vienyt heti takaisin
kaikkia? Nyt ei voinut niitä panna astiaan, kun oli tuo puolisko,
siitä äiti heti huomaisi! Mihin hän ne nyt panee?
Hän voivotteli tuskissaan ja oli aivan neuvoton. Kun tulisi äiti,
niin sanoisi hän hänelle kaikki. Siitä tunsi kuin lohdutusta. Mutta
kun kolahti ulkona joku, niin säikähti hän niin, että istui kuin
jähmistyneenä. Sitte tuli tuskan palava ja hirveä hätä ajatellessa,
että äiti on porstuvassa tulossa. Hän sieppasi muutaman koreita
papereitaan, kääräisi kahvinpavut siihen, pisti myttyrän uunin
väliin ja istahti nopsasti entiselle paikalleen muka hyvin toimessa
leikkimään.
Ei tullut ketään ja hän jäi nukke kädessä kuuntelemaan porholla
korvin. Yhtäkkiä viskasi hän nuken lattiaan, ryntäsi kauhistuneena
etuhuoneeseen paiskaten lujasti oven jälkeensä kiinni.
Paperi uunin välissä oli ratissut!
Se oli kauheaa! Hän vapisi kuin haavan lehti, ja kyyristyi sohvan
nurkkaan vyöliina silmillä. Mielikuvitus oli aivan irrallaan. Tuntui,
että kamarissa oli uunin tausta täynnä kahvia, ja että kahviastiassa
ei ollut kuin vähän pohjalla. Kuvasti mieleen, että hyvin pienet
olennot kantoivat kahviastiasta kamariin uunin taakse.
Hän kurkisti vyöliinan laidan alta. Näytti aivan kuin kahviastia
pöydällä olisi liikkunut! Kamarin ovi oli kiinni, vaan tuntui kuin
kamarissa olisi liikuttu ja tehty nukeille pahaa. Hän aivan odotti,
että ovi aukiaa ja sieltä joku syöksyy etuhuoneeseen. Silmiään
räpäyttämättä tuijotti hän kamarin oven lukkoon odottaen milloin
se rapsahtaa. Kuin rukoillen toivoi hän äitiä tulevaksi heti. Hän
tunnustaisi äidille kaikki. Ei koskaan, ei koskaan hän enään ota eikä
tahdo, isonakaan juodakaan kahvia!...
Kun kuului äidin ääni kartanolta, tuntui kuin unissa painajaisesta
päästyä. Hän viskasi vyöliinan silmiltään. Kaikki mielikuvituksen
luomat olivat kuin puhaltamalla menneet. Ei peloittanut ollenkaan.
-- Mari täällä istuu kilttinä! sanoi hän äidille heti. Mutta hän oli
näkevinään äidin katseesta, että äiti ei usko, vaikka sanoikin: vai
niin. Hän punastui, kävi levottomaksi ja tapaili kätkemään käsiään
vyöliinan alle aivan kuin niistä olisi jotakin näkynyt.
Äiti kysyi Susannaa ja Jussia, missä ovat, ja alkoi toimia
tavallisuuden mukaan. Mari seurasi hänen liikkeitään tarkkaavalla
katseella ja odotti joka silmänräpäys, milloin ottaa kahviastian ja
avaa sen.
Äiti kun meni kamariin, oli Mari aivan varma, että äiti kuulee
paperin ratisevan! Hän meni jälessä tunnustaakseen kaikki. Kun äiti
ei näyttänyt huomaavan täälläkään mitään, juolahti mieleen lohduttava
ajatus, että hänen ei tarvitsekaan tunnustaa, kun hän ei kuitenkaan
vasta ota...
Mutta pelko alkoi uudestaan vaivata, kun äiti palasi etuhuoneeseen.
Se yltyi aina kun äiti meni pöydän luona toimimaan. Ja kun äiti siitä
poistui kahviastiaan koskematta, niin alkoi hän toivoa, että äiti
menisi ja nostaisi huomaamattaan kahviastian kaappiin. Kun ei äiti
sitä tehnyt, niin sanoi Mari yhtäkkiä mielistellen:
-- Minä rupian, äiti, ihan aivan kiltiksi!
Äiti vastasi siihen jotakin, että se on mieluista hänen kuulla.
-- Pankaa äiti tuo kahviastia kaappiin, sanoi Mari hätäisesti ja
viekkaalla toivolla, että äiti sen tekee huomaamatta mitään.
-- Minkä vuoksi? kysyi äiti. -- Haluttaako sinulla kahvinpapuja?
-- Ei haluta! Mari purskahti itkemään. -- Kuulettehan, ettei haluta!
-- Kuulen, kuulen vähemmälläkin, hyvä ystävä! nauroi äiti.
Susanna ja Jussi tulivat sisään, kun Mari vielä intti ja itki, että
hänellä ei haluta. Ja kun Susanna tiedusteli Marin itkun syytä, niin
aikoi Mari selittää, että hän ei ole ottanut kahvinpapuja, vaikka
astia on ollut pöydällä ja hän yksin kotona, ja ettei hänellä haluta.
Mutta kun äiti samassa otti kahviastian ja avasi, säpsähti Mari ja
jäi tuijottamaan äitiä silmiin. Poskia poltteli. Teki mieli sanoa,
että hän on ottanut, vaan mitä Sanna ja Jussi? Aivan kuin joku
kuvaili hänelle miten kaunista olisi ollut, jos hän ei olisi ottanut,
ja hän melkein tuli vakuutetuksi, että hän ei ole ottanutkaan. Miten
ollakaan, niin Mari, kun äiti käänsi kysyvän katseen häneen, lennätti
sanoiksi:
-- Minä en ole ottanut. Mutta sanottuaan, hän mielessään näki
paperin, jossa oli kaksi ja puoli papua, kamarin uunin välissä ja
itsensä ottamassa kahviastialla, ja muita tapauksia sieltä täältä.
Hän tuijotti äitiä silmiin, vuoroon punastuen vuoroon vaaleten.
-- Onko tästä otettu? kysyi äiti.
-- On, vastasi Mari aivan kuin olisi nähnyt jonkun ottavan.
-- Kuka on ottanut? Sannako?
Marista tuntui kuin jotakin toivoa, kun muilta kysyttiin. Vaan Sanna,
joka oli hyvin aikaihminen laatuaan, halveksi niin koko kysymystä,
että pyörähti selin, meni toiselle puolen huonetta, josta vasta sanoi:
-- Kaikkia sitä kuulee! En ikinä ole kahvia suuni nahalle pannut!
Mari oli aivan masennuksissa. Hän tunsi huonoksi itsensä Susannan
rinnalla.
-- Jussiko? tutki äiti. Mari odotti vastausta.
-- Eipä nyt valita ottajia! vastasi Susanna Jussin puolesta ja Jussi
terhenteli samoilla sanoilla, vaikka ei ollut oikein selvillä mistä
oli kysymyskään.
Äiti katsoi Maria pitkään ja tutkivasti. Mari syöksyi yhtäkkiä
porstuaan ja huusi oven raosta itkuäänellä:
-- Äiti! Tulkaapa tänne!
(Lapsia.)