Se talvi, joka nyt seurasi, oli mitä onnellisimpia eläessäni. Ukko
jäi meille, ja hänen kanssaan kyönäsin kuin juottoporsas. Hänestä
en jäänyt en puunkaan taakse. Ja koko pitkänä talvena ei seonneet
asiat niin pahasti, että olisi selkään minulle annettu. Sen ukon
seura vaikutti sen. Iltasilla kun rupesimme olkivuoteelle nukkumaan,
niin opetti hän minulle virrenvärsyjä ja rukouksia, joita käski aina
maata ruvetessa lukea ja rukoilla Jumalaa, että ruma henki ei saisi
yön pimeydessä tehdä meille pahaa. Joka ilta hän opetti aina jonkun
värsyn, jota hänen ei tarvinnut monta kertaa parsiakaan, ennenkuin
sen muistin. Ja sillä tavoin meni talvi. Kesä oli alussa, lehti alkoi
tulla puuhun, nurmet alkoivat härmittää, kun isoisäni sairastui
melkein äkkiä. Minun kävi säälikseni, kun näin, että ukko on kipeä,
ja olisin tehnyt hänelle vaikka mitä hyvää. Itkin hänen vuoteensa
vieressä, jossa hän vielä värisevin huulin kertoi juttuja ja väliin
luki virrenvärsyjä ynnä muita lukuja ja kehotti minuakin turvaamaan
luojaan nuoruudessa, niin hän auttaa vanhuudessa, kun pahat päivät
tulevat.
Tautivuoteensa oli hänellä ikkunan poskessa penkillä, johon oli pantu
rahi viereen levikkeeksi ja siihen rehuja. Siinä hän nousi kerrankin
istualleen, katsoi ikkunasta ulos. Päänsä vapisi, äänensä värisi, kun
tuumaili harvasteesen.
"Lehti puuhun, ruoho maahan, minä marras maanrakohon."
Sitte hän lausui minulle:
"Jo nyt on, poikaseni, surman suitset suussani, kalman käpy
leuallani, tuonen ohjat olkapäillä."
Hän painui vuoteelleen, kirkasta vettä ilmausi syviin silmäkuoppiin,
ja suurina herneinä vierähti se vuoteelle, kun vanhus päätään
kallisti. Syvältä näytti lähtevän ne tuskalliset huokaukset, joita
hän kaikin voiminsa koetti pidättää, että ei ulos tullessaan
synnyttäisi minkäänmoista ääntä. Helppoa se ei liene ollut, koska
hiki juoksi joka karvan nenästä ja tuo vanhanpuoleinen hurstipaitansa
kastui kuin järvestä nostettu. Ei hän puhunut, ei valituksen sanaa
kuultu.
Minä itkin hänen jaloissaan, kun näin, että paras ystäväni oli niin
kipeä. Vaan sitä en voinut ajatella, että voipi kuolla. Viimein
asettui hänen tuskansa ja hän näytti nukkuvan, kun muu rahvas tuli
kotiin iltasella.
Aamulla kun heräsin, niin nukkui ukko rauhallisesti. Hän nukkui
sitä unta, josta ei milloinkaan herää. Minä en tahtonut oikein
uskoa, että hän oli kuollut. Menin katsomaan. Liikkumattomana
lepäsi tuo illalla tuskasta koukisteleva ruumis, kuivina olivat nuo
syvät silmäkuopat, joissa illalla kiehui kirkas vesi, kalpeana oli
kurttuiset kasvot, jotka illalla tuskasta punehtuivat, sammuneet
olivat välkkyvät silmät, jotka säihkyivät kun hän kertoi elämänsä
vaiheita, hermotonna retkotti tumma käsi, joka viime vuonna niin
usein silitti päätäni ja taputteli olalleni, levollisina näkyi kuin
vuori kesäpäivänä tuo tuhansien mielenvaikutusten reutoma, satojen
maailman myrskyjen murtama ja kuitenkin voittanut korkea rinta.
Autiona kuin maja saarella, jossa ystävä ennen on asunut, oli tuo
vanhanakin urhoollisen ja ryhdikkään näköinen mies, ei ollut rauniota
parempaa nyt tuo kunnioitettu ystävä, jonka sydän vielä eilen sykki
palavasta rakkaudesta minua kohtaan, jolle sulimmalla ystävyydellä
toivotti Jumalan siunausta elämäni matkalle.
Kaikki oli siinä mennyt. Karvas oli mieleni, niin karvas kuin
seitsenvuotiaan poikapalkeron mieli voi olla, kun surma teki
semmoisen vääryyden, että vei parhaan ystäväni ja hyväntekijäni. Vaan
siinä ei auttanut itku eikä valitus. Surma teki tehtävänsä.
Minä jäin orvoksi. Orvoksi jäin, sillä vanhemmistani ei tuntunut
olevan mitään turvaa, synkkä pelko vaan heidän julmuudestaan kierteli
tuntoani ja tuntui kuin olisi aina kappaleen repäissyt kierrellessään.
(Korpelan Tapani.)