Isoisäni jäi meille. Hän oli ollut syntymäkylässäni ruotilaisena
kaiken aikaa, minkä me olimme olleet sieltä poissa. Nyt pitkästä
kotvasta kyläili poikansa kotona. Eräänä päivänä hän alkoi tuumailla,
että "ruvetaanpas me kaimakset lintuja pyytämään. Niinhän sanotaan,
että ei tule liha linnun pyytämättä, kala jalan kastumatta."
"Ei ole teissä linnunpyytäjää", sanoi isäni. "Meidän lintumaat ovat
siksi kaukana."
"Kyllä me ne taipaleet vielä jaksamme kulkea, ja eihän meillä olekaan
piiskaa laidalla. Kuletaan mikä jaksetaan ja sitte levähdetään",
sanoi ukkeli.
Aamulla päätettiin lähteä. Minua ei tahtonut nukuttaa, niin oli
hyvä mieleni, kun pääsin vieraan kanssa niin hupaiseen työhön.
Aamusella kun lähdettiin aiottuun työhön, niin mieli tuntui
olevan vähän paremmalla sijalla. Minä hyppelin ja lentelin kuin
siipiorava, silkoilin sinne ja tänne, juoksin edes ja taakse kuin
metsäkoira. Päästiin sitte metsään, ja siellä rupesi ukko niitä
pyydöksiä tekemään ja minä autoin minkä voin. Iltapäivällä lähdettiin
kotiinpäin. Käveltiin vähän matkaa, niin istui teloile ukko ja sanoi,
että "tie käydä, hako levätä, haon vierus haukotella".
Otti hän piippunysänsä, pani siihen rouheita, iski tulen, alkoi
vedellä, ja siinä hän tupakoidessaan rupesi minulle puhumaan
muistojaan. Kirkkaina loisti ukolla kuoppaan painuneet elävät silmät,
kun hän kertoi elämänsä vaiheita. Siinä hän kertoi nälkävuosista,
kalliista ajoista, tapausten edellä käyneistä luonnon ilmiöistä ja
ennustuksista, Ruotsin kuninkaista, joitten alle hän oli kuulunut,
niitten hyvistä ja huonoista puolista, Suomen surkeasta tilasta,
sen paljo kärsineestä, kuitenkin voittaneesta kansasta. Hohtavia
suuria karpaloita pyöri ukon tummille, kurttuisille poskipäille
niitä kertoessaan. Ja silmiäni räpäyttämättä, suu kolmantena korvana
kuuntelin hänen tarinoitaan. Ukkeli kun huomasi, että niin halulla
hänen kertomustaan seurasin, tuumasi, että "laaja se on uroon tarha.
Tyvessä vielä olet, poikaseni, enemmän tiedät kun olet latvassa. Siellä
tulet näkemään tuulenkin, tuiskunkin aina vastarantasenkin. Tikka on
kirjava, vaan ihmisen ikä on kirjavampi. Ei sitä tiedä lapsena,
minkälainen on olla aikamiessä."
Levähdettyään nousi ukko, otti tien vieressä olevasta raitapehkosta
vesan, siitä leikkasi kepin, lähti kävelemään ja tuumaili:
"Hiljaa se huono käypi, sauvan voimaton pitääpi, niin sanoivat ennen
vanhat. Ja tosi tuntuu olevankin. Ei tunnu olevan miehestä menneestä
eikä tuiki tulleesta. Niin ne olivat minunkin jalkani keveät sinun
ikäisenäsi kuin sinulla nyt, vaan matka on vienyt eväänsä."
Niin tuumaili ukko, kun käydä köppäsi keppi kolmantena jalkana. Minä
vaan siemakehdin ja suikelehdin ukon ympärillä. Menin aina eteen
katsomaan, kuinka ukko astua vinnasi. Hiki valui vanhuksen päästä,
että suortuvassa oli hopeaiset hapset, jotka valuivat imekkeinä
kurttuiselle, mustansiintävälle kaulalle, ja märkinä olivat kaikki
nahka-aallot, jotka aika oli ajanut kokoon ukon kasvoille. Löyhällä
näkyi olevan vanhat paikkaiset sarkahousujen lahkeet ukon polvissa,
jotka askelta tehdessä horjahtivat puoleen ja toiseen. Välistä oli
toinen jalka toisen ristinä.
Matkallamme sattui noin parin sylen levyinen joki, jossa oli yksi
sujuva puu hakattu portaaksi. Minä yritin sitä myöten juosta
vitaisemaan yli, vaan ukko kielsi ja sanoi, että:
"Muistapas poikaseni vanhain sananlasku, että syli puuta, vaaksa
vettä, askel paikkaa pahaa miehelle surmasijaksi. Hakataanpas
puu toinen tähän kumppaliksi. Vara ei venettä kaada, eikä tuki
suovaa alenna. Parempi on katsoa kuin katua. Tulee kyllä vahinko
viisaallekin, mutta tyhmällä se on toisessa kädessä."
Ukko hakkasi puun ja tulimme yli joesta. Siinä tuli erään talon
isäntä vastaan. Hän ihastui nähdessään ukkoa, tervehti ja kummasteli:
"Kun vielä jaksatte kulkea näin pitkät matkat."
"Vielähän sitä on kynttä ketoon pistetty", tuumasi ukko, "vaikka ei
sitä ruton sataa vuotta eletä. Minkä minunkaan käyntini ei joutuisata
ole, vaan aina olen seisovan puun kuitenkin jättänyt."
"Miten vanha nyt on äijä?"
"Yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta on minun kerälläni ajan solmuista
lankaa. Siellä on jo monta mutkaa matkalla. Vaan pää tuntuu tulevan
vetävälle. Maa tuntuu alkavan puoleensa minua vetää. Vuosi takaperin
olin paljon topakampi, vaan tosi näkyy olevan kuin sanotaan, että
vuosi vanhan vanhattaa, kaksi lapsen kasvattaa. Vaan mihinkäpä
tästä mentänee, täällä täytyy olla niin kauvan kuin henki luita
lämmittää. Eikä minun aikani kulu yhdessä kohti, kun vähänkin pysynen
pönkilläni." Näin puheli ukko vähän sammaltavalla äänellä, tarjosi
pitkävartista, suonirikasta kättään sille isännälle, pyörähti ja
lähti astua teilaamaan kotiin, ja minä koiran asemesta välistä edessä
ja välistä jälessä.
Kotiin tultua äiti antoi iltasen, laittoi vuoteen, ja me lähdimme
ukon kanssa vierekkäin nukkumaan kuin työmiehet konsanaan. Ukko
nukkuikin heti, vaan minä, vaikka olin kyllä väsynyt, en nukkunut
pitkään aikaan, ukon kertomukset kun lisäsivät ajatuksiani. Elämä
tuntui niin suloiselta. Siinä vieressäni oli semmoinen aarre, niin
hyvä ystävä, jommoista en tiennyt aavistaa olevan koko maailmassa.
Olipa ennen pitkää uni varastanut minutkin toiseen elämään, jossa
näin, että minulla oli kaunis kylvöpelto, niin kauniit, terhakat,
hyöteät oraat, jonka oli isoisäni kylvänyt, vaan heti tuli ankara
myrsky, joka ruhtoi ja reutosi ja mullan kanssa sotki kaikki oraat,
ettei jäänyt kuin juuret jälelle. Siitä heräsin. Ukko oli jo mennyt
pois vierestäni. Minä hyppäsin säikähtäen lattialle, kapaisin
pirttiin, kysyin äidiltä, että missä ukko, ja kun sain tietää olevan
saunassa, menin sinne. Siellä hän oli tuohivirsuja tekemässä.
"Viikon virsua pitää, toisen viikon parsimalla", tuumaili ukko. Minä
tahdoin tekemään itselleni myös, jotka hän lupasi ja teki aivan heti.
Nyt kun saatiin aamiainen suuhunsa, silloin virsut jalkaan
kumpaisellekin ja lähdettiin astua vihmomaan eilisiä jälkiä. Virsut
kitkasi jalassani, kun juosta väkellin kuin metsäkana ukon edellä,
jonka valkoiset tuohitöppöset harvakseen löpsivät tiehen. Elämän
koreus ei meitä silloin kiusannut. Niin sitä vain mentiin ja tehtiin
tehtävänsä.
(Korpelan Tapani.)