Maa oli vielä sula, vaikka marraskuu jo oli käsissä.
Hämeen haavat puutarhain ja pihamaitten nurkissa itkivät lehdettöminä
myöhäsyksyn utuisessa ilmassa. Hämeen kuuset kuoppamäillä ja
veräjänpielissä huokailivat ikävissään, ja pienet kiillottomat
pisarat istuivat oksien nirpuissa ja ruohon kuihtuneella ruumiilla,
vaikka päivä oli jo puoliin kulumassa. Kaiken yllä lepäsi
tummanharmaa taivas laakeana ja raskaana.
Keskitalon väki teki Savoon muuttoa.
Jo kahtena edellisenä päivänä oli asemalle ajettu kaikellaista kalua
ja työasetta. Paljon sitä oli karttunutkin -- vanhaa tuttua ja
rakasta, josta ei raskittu luopua, vaikkei sitä olisi välttämättä
tarvittukaan.
Tänään oli varsinainen lähtöpäivä.
Pitkiin jäähyväisiin ei ollut aikaa, vaikka jätettiinkin rakkaat
kotitanhuat. Toiset tuskin ennättivät muuta kuin syrjäsilmällä
vilkaista portista lähdettäessä, sillä karja juoksi ja äänteli
sekasortoisena, luullen laitumelle pääsevänsä.
Ensimäisinä kulki kymmenkunta lammasta Hannan ja kolmetoistavuotiaan
Helkan ohjaamina. Niitä ei Hovissa ollut kuin muutamia, eikä kuulunut
olevan paljon koko Savon puolessa.
Sitten seurasi seitsemän lehmää ja leveäotsainen sonni, jota vanhin
poika Vihtori nuorasta ohjaili. Toiset olisivat tyytyneet vähempään
karjamäärään, mutta Uutela oli järkähtämätön, hän ei uskonut noista
"savolaisista sammakoista" mitään hyvää. -- Uutelaan oli sillä
Savon-matkallaan mennyt itsepintainen epäluulo kaikkea savolaista
kohtaan.
Viimeisenä kulkivat molemmat emännät, vanha ja nuori, kaikellaista
pikku sälyä täyteen ahdetuilla kärryillä, Liinun juostessa kärryjen
perään sidottuna.
Vielä oli kärryillä, säkillä peitetyssä pärevasussa, suuri mustan- ja
valkeankirjava Mikko kissa. Uutela oli tahtonut senkin mukaan -- hän
ei kerta kaikkiaan luottanut edes savolaisiin kissoihin.
* * * * *
Kulettuaan kotivainioiden läpi eläimetkin jo rauhottuivat. Tie nousi
loivaa rinnettä pienelle mäentyppyrälle.
Siellä he pysähtyivät ja katsahtivat vielä kerran taakseen.
"Kyllä se Keskitalo sentään on kaunis!" huokasi Hanna pehmeällä
äänellään, kainonsinisten silmäin kaihoisasti värähtäessä.
"Onhan se", jatkoi Uutela samalla kaipaavalla sävyllä. -- "Vaan sinne
se nyt jääpi."
Keskitalo vilkaisi Uutelaan: jo oli aika hänen tarttua asiaan.
"Sinne jäi!" sanoi hän niinkuin menneestä asiasta. "Vaan minä
puolestani lyön vetoa, ettei meidän tarvitse marssia täyttä
kolmeakaan tuntia, niin jo Hovin katot pilkottaa!"
Hän sanoi sen niin tarttuvan leikkisästi, että kaikki rupesivat
hymyilemään ja ikäänkuin noita uusia kattoja ajattelemaan. Helka
yksin katsoi ihmetellen, vaan sitten hänkin hoksasi isän sanoissa
piilevän sukkeluuden ja naurahti ääneen tälle huomiolleen.
"Painetaas vain eteenpäin, päivä kuluu!" puheli Keskitalo hilpeästi.
"Hei-hei, Heipparinna!" Hän huiskautti erästä lehmää piiskallaan. "Ja
mitäs se Onnike siellä sivulle vänkää -- juokses Kalle!"
Keventynein mielin lähdettiin eteenpäin. Ainoastaan vanha emäntä
pyyhkäisi pääliinansa kulmalla salaa silmänurkkaansa.
* * * * *
Tie kulki yhä asuttuja seutuja. Siellä täällä oli aina joku talo,
torppa tai mökki.
Tuntui niin hyvältä että oli noita vanhoja tuttuja, jotka ikäänkuin
jättelivät hyvästi ja toivottelivat onnea.
Melkein kaikissa, loitommissakin, heidän matkansa huomattiin.
Ilmestyi aina ikkunaan joku pää, sitten useampia -- ne sieltä
myrttien, palsamien, verenpisarain ja pelagoonien välitse katselivat
ja ajattelivat lämpimiä jäähyväisajatuksia.
Joistakuista paikoista tultiin aina pihalle saakka ja katseltiin
siitä. Eräistä lähemmistä huudettiin: "Onnea vain matkalle!"
Mutta sitten tuli asumaton metsätaival eteen, ja siellä pyrki mieli
väkisinkin painumaan. Jokainen koetti sitä toisiltaan salata --
huudettiin karjalle, juostiin ja huiskittiin, vaikkei se ollut aina
tarpeenkaan.
Uutelankin tyyni hymyily alkoi riutua. Hän oli vähän väsynyt noihin
monipäiväisiin puuhiin, ja kun nyt ei ollut kuulunut pitkään
aikaan muuta ääntä kuin karjan sorkkain yksitoikkoinen sipsutus ja
kärrynpyörien ainainen sirinä, niin olo alkoi tuntua tuskalliselta.
He kulkivat pienen kivestä raketun maantiesillan yli.
"Kas kun ovat oikein kiviä johteeksikin ajaneet -- en ole ennen
huomannutkaan!" virkahti Uutela, iloisena että ilmestyi edes joku
puheenaihe.
"Siinä ne ovat olleet koko kesän", kiirehti Keskitalo jatkamaan.
"Aika poikia ovatkin!"
Uutela riensi tieltä alas siltaa sivultakin tarkastamaan.
"Niin on holvattu kuin kellarin katto", puheli hän. "Eikä semmoisia
muualla laitetakaan kuin Hämeessä!"
"Juuri niin!" näkyi toistenkin silmistä.
Keskitalo oivalsi asiain kallistuvan pahalle puolelle.
"Jo ne alkavat rakennella kivisiltoja joka paikassa", kiirehti hän.
Sitten hän alkoi puhua Hemilän Oskarista, sillan rakentajasta, hänen
laittamistaan navetoista, kaivoista ja silloista.
Keskitalo oli tänään kuin jousilla, koettaen pitää hyvää tuulta yllä
joka taholla.
Mutta Uutela vilkaisi häneen tuon tuostakin syrjäsilmällä ja ajatteli
omia ajatuksiaan.
* * * * *
Tieltä kuului kärryjen rätinää -- siellä tuli muuan tuttava
naapurikylän mies vastaan.
Se sai mielet vallan ilostumaan.
"Vai sille pitkälle matkalle nyt ollaan menossa", sanoi vastaantulija
pysäyttäen hevosensa.
"Mikäs pitkä tämä on, pari tuntia asemalle!" viskasi Keskitalo.
"No no", nauroi toinen. "Ihmettelen minä sentään minkätähden te sinne
maailman taakse viitsitte muuttaa."
"Minkäkö tähden?" nauroi Keskitalo. Hän osotteli vilkkaasti
kädellään: "Kaksi tämmöistä vahvaa äijää täällä ja kaksi tuommoista
turpeenpuskijaa tuolla -- pieniksi ne käypi paikat meille Hämeessä!"
"No no", pani toinen. "On Hämeessä ennenkin eletty."
"On eletty, vaan kun me aijomme _rikastua_!" säväytti taas Keskitalo.
Kaikki rupesivat nauramaan.
"Ja mitäs puhutkaan! Tuo Uutela on laittanut jo kolme taloa -- totta
sen täytyy saada vielä neljäs laittaa, ja Hämeessä alkaa jo talot
olla reilassa."
Se nosti ilon ilmoille.
"Niin niin", nauroi mies. -- "No, onnea nyt vain ja menestystä!" Hän
lähti ajamaan.
Mutta Keskitalo huusi vielä hänen jälkeensä:
"Pistä minulle vain preivi, kun alkaa sinunkin mielesi rikkautta
tehdä -- perässä sinä kuitenkin tulet!"
"Niin sitä pitää!" ajatteli Uutela. Hänen sielunsa alkoi taas nousta
kapinaan Keskitaloa vastaan. Vaikka toiselta puolelta hän ei voinut
olla ihmettelemättä miestä, joka noin johti, hallitsi ja piti
alakuloisiksi pyrkiviä mieliä aisoissa.
"Mikäs siinä, oikeinhan se on -- mutta miksikäs se ei sano minulle
mitään, miksikäs se pitää minuakin aisoissa?"
* * * * *
He olivat viime taivalta kulkiessaan yhä hiljalleen nousseet. Nyt
metsä loppui, tie kaartui ja heidän eteensä aukeni äkkiä pieni
hämäläinen kylämaisema.
He pysähtyivät kaikin -- ainoastaan karja jatkoi omin hotein
hiljaista astuntaansa.
Kylä oli vanha tuttu, mutta se ei ollut koskaan näyttänyt niin
kauniilta ja vakavan juhlalliselta kuin nyt.
Keskellä kierteli ruskeapintainen tie vainioiden ja mäentyppyräin
lomitse, ikäänkuin luvanalaista kulkureittiä etsiskellen. Sen kahden
puolen vilisi harmaat aidat. Niiden piirissä juoksivat möyheät,
paksumultaiset sarat, mitkä pitkinä kaistoina aina metsänreunaan
saakka, mitkä pieniltä kukkuloilta kaikkiin ilmansuuntiin hajautuen,
toiset rehevinä ja orasvihreinä, toiset harmaankalpeina sänkileskinä,
kolmannet mullanmuheina, auranviirut selässä ja syvät, väkevät ojat
vielä lapion jäleltä kiiltäen. Kaikkia niitä hallitsi punaiset
tai harmaat talot -- metsänreunassa, maantien varrella, kunnailla
vainioiden keskellä. Siellä täällä pellonmäillä joku yksinäinen mänty
tai suuri kivi katajapensaiden ympäröimänä, vielä useammassa kohti
harmaa lato tai punainen maneesi.
Kukaan ei puhunut, Keskitalokin näytti liikutetulta. Sanaa sanomatta
lähdettiin hiljalleen lakeudelle laskeumaan.
Uutela ei voinut enää itseltään kieltää, että häntä vaivasi ikävä.
Hän ei tiennyt itsekään mitä hän oikein ikävöi -- se vain oli
syntynyt tuon pitkän äänettömän silmäyksen aikana, joka käsitti
aidat, sarat ja ojat, puut, kivet ja ladot, talot savuavine
piippuineen tai hiljaa höyryävine riihineen, kokonaisen kyläkunnan
elämän. Ja kun hän nyt, jäätyään aivan viimeiseksi, näki edessään
mäkeä laskeutuvana pitkähkönä kulkueena lampaat ja lehmät ajajineen,
kärryt istujineen ja perässä juoksevine hevosineen, niin hän ei
voinut enää vastustaa hetken tunnetta.
"Tämä nyt merkillistä on", sanoi hän toisten luo tullessaan hiljaisen
värähtävästi. "Niinkuin oltaisiin Abraham ja Lot, ja mentäisiin
Kaanaanmaalle."
Keskitalon suupielet vetäytyivät makeaan hymyyn, että Uutelakin
kerran käytti raamatun vertausta. Hän kääntyi Uutelaan päin:
"Ja molemmille kävi hyvin ja heidän joukolleen -- niinkuin myös
olivat miehet ja veljekset keskenänsä!"
Uutelan kielellä kirpelöi myrkyllinen sana tuon lopun vuoksi ja sen
hurskaanimelän äänensävyn tähden, jolla se lausuttiin. Mutta hänen
oma tunteensa oli siksi todellinen ja juhlallinen, että hän nieli
harminsa eikä puhunut mitään.
Keskitalo sensijaan puhui sitä enemmän. Hän alkoi leveästi kertoilla
millaista Savo on ja miltä siellä näyttää.
"Omiasi panet!" ajatteli Uutela harmistuneena. "En minä mitään
semmoista nähnyt. -- Vaikka kyllä minä sinun juttusi ymmärrän!"
Toisetkin kuuntelivat enää tuskin puolella korvalla -- heidät oli
vallannut sama tunne kuin Uutelan.
"Katsokaas kuinka pulskaa orasta!" -- "Arvolaan on laitettu uusi
lasikuisti! Pitääköhän ne siellä kesällä kukkasia?" Huudahduksia ja
mietelmiä risteili. Kaikki tuntui niin kauniilta ja rakkaalta, ettei
sen vertaista voi olla missään muualla.
Vasemmalle erkanevan kujatien portin kulmauksessa kasvoi suuri
veräjäkuusi.
"Pidäs vähän!" huusi vanhin poika, heittäen sonnin ohjausnuoran
Hannalle. Itse hän riensi kuusen luo ja kiersi poikamaisen
vallattomasti molemmat käsivartensa sen ympärille. -- Kädet eivät
ylettyneet yhteen.
"Tules, Kalle!" huusi hän veljelleen. "Saammeko edes kahteen mieheen
siitä selvää?"
Nuorempi veli juoksi iloisena avuksi.
Kahta täyttä sylystä he eivät kuitenkaan saaneet. Mutta he yhä
mittailivat ja mittailivat, ikäänkuin vanhaa rosopintaista kuusta
salaa syleillen -- toisten hymysuin katsellessa.
"Sellaisia vaareja ei joka paikassa kasvakaan!" kehaisi Vihtori.
"Ei, kyllä on sentään kuusi komea veräjänpielessä!"
"Arvolan tallin takana on aivan samallainen!" huudahti Hanna,
osottaen kädellään sinnepäin.
"Ja tuolla -- näettekös? On Hämeessä sentään komeita kuusia!"
Ne kaikki piti nyt jättää.
Ja niiden takaa häämötti Uutelan vertauksen nostamana matkan
raskaansalaperäinen, kohtalomainen tausta. Ainoastaan jumalanmiesten,
kuninkaitten ja sankarien he olivat lukeneet astuneen tällaisia
polkuja, ei koskaan talonpoikaisten ihmisten eikä tämmöisten asiain
tähden.