Minä unta näin -- unta suurta ja surullista.
Näin kansan lukuisan kuin aavikon hiekan, suvun suuren, moniheimoisen.
Olivat toiset raa'at, väkevät kuin karhut: karhuja kaatoivat, ratsuja
kiidättivät -- toiset leudomman luonnon olivat lapsia. Toisten laulu
oli kuin hiitten sotahuuto, toisilla jänne ja jouhi kipenöiden soi,
kolmansilla kannel honkainen hiljaa kumisi.
Se oli Suomen suuri suku, kansa Aasian aroilla.
* * * * *
Näin sitte myrskytuulen tulevan, kansanaallon karjaspäisen kohti
vyöryvän: tieltä, alta pois!
Minä uljasta ottelua odotan, karhunkaatajain ja ratsunkiidättäjäin
rinnan ryntäämistä, viulun ja kantelon sotaisten sävelten soittoa,
koko kansan nousemista.
Vaan ei soi, ei kokou hajaiset heimot, ei ole suuressa suvussa sitä
miestä, joka vuorenhuipulle nousisi ja huutaisi: yhtykää, liittykää,
kokonaista luokaa, yhtenä torjukaa -- tai yhtenä kaatukaa!
"Alta pois!" -- karjasaalto Suomen suvun kulkijan poluille lakaisee,
kuin akanat tuleen.
Yhdet syrjään viskautuvat, korpiin -- korpiin jäävät.
Toisiin karjasaallon vaahtoa tarttuu: tieltä, alta pois! vuorostaan
maailmalle huutavat. Kuin metsänpalo syöksyvät he Europpaan, savu
ja lieska tietään osottaa, tuhkaa ja raunioita jälkeensä jättävät,
tuhkiin itse hautautuvat -- lyhyt on hurjain huikea taru.
Kolmannet, neljännet ja viidennet: hiljaa, alta pois, hiljaa uusia
asuinsijoja kohti -- on maailma avara.
* * * * *
Näin taas kansan maata asuvan, kansan vauraan, voimakkaan.
Se virtojen vierillä asuu, laajan Venäjän laaksoja kansottaa, ketkä
maata viljellen ja karjaa kaiten, kutka kaupan miehinä kulkien.
Se suku jumalilta vain rauhaa rukoili -- muusta lupasi itse huolen
pitää. Se rauhan sai: kansa karttui, elo varttui, mantereita maine
kiersi. Uljas oli ryhti, asu korskea: värit pukineilla kiistaten
leikkiä löivät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa, kuin
ruhtinaitten jälkeläiset he kulkivat -- tää rauhan kansa, rauhan
toimissa väkevä.
On maailma avara -- maailma pienenee, liikahdella alkaa. Taas
Suomensukua puristetaan: alta pois! Se puristuksiin vain huokauksin
ja suruisin kantelon näppäyksin vastaa.
Ei, ei kaikki! Jo eräillä veri kiehahtaa, mies päätään muita pitempi
ratsun selkään nousee ja heimonsa kokoo, viulu sotaisen sävelen
soittaa: eteenpäin! Kuulen kavioitten kapsetta, näen miekkojen
huisketta; kaatuu, kaataa, puristajain läpi tiensä raivaa, oudoille
häipyy poluille. Vaan ei ainiaksi: taas kaukaa kuulen "eljen"-huudon,
viulun äänen riemuisen, voimakkaan -- se on kansa Unkarin aroilla.
Mut kanteloisen heimot ne vain huokailevat ja suruisin näppäyksin
soitintaan sormivat: on maailma paha, alta pois, rauhaa, rauhaa!
Toiset metsiin painuvat, kontioitten kanssa mätästä jakavat --
metsiin jäävät kuin nuotiotulet tuikkimaan, kuin nuotiot sammumaan
kansan vierahan keskelle.
Sirpale merta kohti siirtyy, meren parrasta asumaan, meren viertä
virumaan -- vieläkin viruvat, vaikk'eivät toivoa vailla.
Osa pohjoista kohti polkee: jumalat lie maailmassa vielä kolkkanen,
kussa omin voiminsa asua saapi!
Tie pitkä, polku okainen -- harmaja kulkijain mieli.
On maailmassa pikkuruisen tilaa vielä: kaista kangasmaata, muru
kalliota, silmänkanto karpalosuota, rytöä revon kesäkausi juosta,
järvenpilkka siellä täällä.
Jumalat! Tää on meille suotu, meille luotu, tät' ei hienokätiset
himoa, ei hienokätistä elätä -- Jumalavita: kirves hongan kylkeen!
Taas näkyä näen: asuvat, kaatavat, raatavat -- rytöä, suota
Suomenmaaksi. Elo niukka: rauha leipänä, soitto särpimenä, korpia
vastaan sotia käyvät -- rauhan kansa, rauhan askareissa sitkas,
väkevä.
On maailma avara -- maailma yhä pienenee. Jo suomenniemeläiset
seljässään, kyljissään puristusta tuntevat. Täälläkinkö, hankien
keskellä...? Hämmästyneenä katsoo Kalevan kansa.
Täälläkin: on maailma kade, kavala. Tie eteen, sauva käteen, taas
sitä kolkkaa etsimään, kussa rauhassa asua saisi.
Etsimään...? Meri yhtäällä, miehet miekalliset toisaalla -- jo nousi
eteen maailman ääri!
Suomen miehelläkin kerran sisu kuohahtaa, hammas karkiaa. Kuin
kontiot pesänsä, pentujensa puolesta he iskevät: nuijin, kuokin,
kirvein, kynsin, hampain.
Turhaan: rautapaitoihin nuijat särkyvät, rautainen on valloittajan
nyrkki. Alta et päässyt, alle painu: miekan alle, ristin alle, tapain
alle vieraan kielen, vieraan mielen alle -- itse et luomaan kyennyt,
kiviksi muiden kivijalkaan luonnu!
Yhä harmaammaksi käy harmaja kansa. Usko uusi, tapa uusi -- taipuu,
luontuu. Vieras kieli, vieras mieli -- taipuu, kuin unissaan taipuu,
uusin nimin ristitään. Huokailee ja unelmoi, suruisin näppäyksin
perintösoitintaan sormii; senkin unohtaa, vain huokailee, huokailee
-- nämä harmajan polun harmajat polkijat.
Talot harmaat, taivas harmaa; puku harmaa, aatos harmaa. Herrat
vaihtuu, tavat säilyy: huokailee, huokailee, unelmoi ja huokailee --
tämän harmajan maan harmaja kansa.
* * * * *
Minä unta näin -- unta suurta ja ihanaa.
Oli juhannus, jumalten juhla, kesän kerkein heilintähetki. Tuomi
tuoksui, pihlaja lumelta paistoi, ruohon poskilla värit väikkyivät.
Niin oudolta tuntuu: kuin odottaisin jotakin.
Silloin laakson pohjasta sävel helähtää. Outo ja kuitenkin
tuttu, aavistettu vaikkei kuultu - kuin olisin sitä kuullakseni
vuosituhansia elänyt, sen hetken kerran tulevan tiennyt.
Sävel helää, paisuu. Harmaista kylistä, harmaista taloista kansaa
tulvii. Harmaata kansaa...? Ei -- taas pukimilla värit kiistaten
leikkiä lyövät, kulmilla kultaa, hopeata helmuksissa kuin
ruhtinaitten jälkeläiset he tietään käyvät.
Sävel paisuu, kutsuu, kiehtoo. Kansa tuhansin kukkulata kohti kulkee,
sen rinnettä ylös samoo -- tulta silmässä, terästä jalan nousennassa.
Kangastustako? Kukkuloilleko, ne jotka vuossatoja laakson pohjissa
piilivät, laakson loukoissa huokailivat ja suruisin näppäyksin
soitintaan sormivat?
Sävel paisuu, helää, kukkula liikkuu, elää; tuhannet kädet kuin
vannoen taivasta kohti kohoaa: kaikki takaisin vallotamme, minkä
menetimme mieltä, kieltä, hengenpontta suomalaista -- päin peltoon
suuret aurat!
Kannel riemuin kajaa, kannel vanha ja uusi: runko vanha, kielet
uudet, honkarunko, teräskielet -- ukkosena viesti maailmalle vierii:
on Suomenniemellä uusi huomen koittanut, laakson kansa kukkuloille
noussut!
Niin kumma on tenho sävelellä tuolla: kotoinen omaa, vieras tajuu
-- terve, kansa vanha ja uusi, Kalevan kansa! Tulevan kansa,
Suomenniemen uusi usko!
Kukkulan laella kokko leimahtaa: metsänranta ruskottaa, harmaat kylät
punaisna puuntaa, punerrus poskipäillä kaiken kansan.
Etäällä tulet vastaan tuikahtaa: Viron tulet, Vienan valkeat,
kaukametsäin kalpeet nuotiot -- terve, terve, kolmasti terve: vielä
elämme!
* * * * *
Untako? Vain untako näin, juhannusunta suurta ja ihanaa -- minä
harmajan kansan harmaja lapsi?
Ei, kolmasti ei! Se unta jos oli -- viimeinen olkoon uneni.
(U. S. 1906.)