Alotin nuoruudenikäni siinä varmassa ajatuksessa, etten koskaan
tulisi tuntemaan iloa elämässä. Iloa jota vertaiseni ilona pitivät,
en sellaiseksi tunnustanut, ja siksi päätin kulkea elämäni läpi ilman
iloa. Vuosien kuluessa vakaantui tämä ajatus yhä enemmän. Näytti,
kuin sallimus olisi määrännyt tieni kulkemaan murheen laakson läpi.
Mutta sitten kahdenkymmenen iällä pilkisti valo minullekin. Ja tämä
valon ilmestyminen oli niin valtava ja voimakas, kuin jos kaiken
ikänsä pilvisäätä nähtyään yhtäkkiä ilmestyisi eteen selkeä kesäinen
taivas. Vaikka siitä on aikaa kuusitoista vuotta, muistuu se usein
mieleen varsinkin näin kesällä, valoisina öinä, sillä silloinkin oli
kesä ja valoisa yö. Olin juuri edellisenä päivänä rohjennut pyytää ja
saanut "maallisia" kirjoja luettavakseni. Kirjat olivat Kiven runot
ja eräs ylioppilasten toimittama albumi. Minä luin ja luin ja sitä
tehdessäni ikäänkuin siirryin toiseen maailmaan. Suuri tupa, jossa ei
tällä kertaa ollut ketään muita, muuttui aivan satumaisen kauniiksi.
Se kuvastui nyt runottarien asunnolta, joksi sen vihkivät kirjassa
löytyvät säkeet:
Yö nyt on, ja hämyinen
pirtti unelmoipi,
sirkka uuninkorvalla
tyytyväisnä soipi.
Sanat olivat niin erinomaisesti tunnelmaan soveltuvia, että ne ovat
aina unohtumattomina minua seuranneet.
Vaikka yö oli kulunut yli puolen ja toinen päivä valkeni, niin ei
ensinkään tuntunut unen rasitusta. Lukeminen sai tosin tällä kertaa
jäädä, mutta jopa olikin aivoissa runoutta, jos muutakin. Ja nuo
runouden antajat, kirjat, kuinka kauniilla ne näyttivät päältäpäinkin
tuossa puhtaalla pöydällä kesäisen sunnuntai-aamun valjetessa!
Niitä täytyi aina vähän väliä käsin kosketella ja käännellä lehtiä,
tullakseen vakuutetuksi, että kaikki tuo ihanuus on vielä siellä.
Mutta ihanuus, joka nyt mieleni täytti, ei supistunut yksistään
runouteen kirjoissa. Menin ikkunaan katsomaan, joko näkyisi aurinkoa.
Ei näkynyt, vaan siihen sijaan näin jotain muuta, jota en ollut
ennen nähnyt, vaikka se oli joka päivä silmieni edessä. Näin luonnon
kauneuden. En elämässäni ole nähnyt taulua tai muuta näköalaa niin
kaunista kuin nyt näin. Ikkunan edessä oli vihottava peltopala
järveen pistävällä niemellä, jossa rannat kasvoivat kaikenlaisia
lehtipuita. Puiden välitse näkyi peilikirkas järven pinta ja latvojen
ylitse taloja ja niiden takaa mäkiä. Kaikki tämä oli kyllä ennestään
tuttua, tunsinhan melkein jokaisen puun tuossa rantamalla. Mutta että
se olisi kaunista, sen huomasin vasta ensi kerran elävästi. Olin
luullut niiden saavan seisoa siinä joko huolimattomuudesta taikka
huviksi herrasväelle, joilla yksin luulin olevan huvia puista. Mutta
nyt nuo samat puut ihastuttivat minuakin, ne seisoivat siinä aivan
kuin kaunistaakseen tätä runouden juhlayötä. Ja mihin vain silmäni
sattui katsomaan, oli kaikkialla yhtä ihanaa. Ajatuksissa leijaili
säkeitä aivan kuin valmistautuen laulamaan tämän kirkastuneen
maailman kauneutta. Mutta kantele oli vielä virittämättä, liika uusi
laululle. Soinnut, jotka pyrkivät ilmoille helähtelemään, olivat
muiden kanteleen kaikua.
Viimeinkin oli mentävä nukkumaan, vaikka tuntuikin ikävältä
tuon iankaikkisen unen tähden heittää kirjain ja kauniin aamun
katseleminen. Lohdutuksena tästä tappiosta ihailin vielä kotvan aikaa
vuoteellani äsken opituita säkeitä:
Nuku, aalto rauhaton,
nuku jo,
tuolla laulaa humisten
kuusisto.
Kehtolaulusi se on,
nuku, aalto rauhaton,
nuku jo!
* * * * *
Tämä se nyt on ihanin muistelma iässäni. Ihanata oli kyllä sitä
seuraava muukin aika, mutta se ei ollut enää niin uutta. Se oli
runouden orastamisen aikaa. Ajatukset jauhoivat alituistaan
runoa, olipa työssä tai lepäsi. Auran perässä kulkiessa syntyi
tavut hevosen astunnan mukaan. Kahdeksan askeleen perästä tuli
aina Kalevalan-runomittainen säe valmiiksi. Ne eivät mahtaneet
olla minkäänarvoisia, hajanaisia ajatuksia vain, jotka hävisivät
pian. Muistettavimmat syntyivät matkaa kulkiessa tai lepohetkillä.
Huonollakin taidolla syntyi niitä paperille kirjoitella, jolloin
niiden arvo kohosi tavattomasti, kun sai olla varma, etteivät enää
joudu unohduksiin. Kun jäljestäpäin katselen tuota tuhrautunutta
vihkoa, on sen jokainen säe ja loppusointu perin lapsellista ja
mitätöntä. Toista olivat silloin. Ne olivat enemmän kuin hyviä ja
pysyivät sellaisina, sillä niitä ei tietänyt kukaan. Arvostelu ei
johtunut mieleenkään, kun ei ollut aikomus koskaan kellekään näyttää.
Ja näytteeksi, etteivät ne olisi vähääkään runoutta ymmärtävän
arvostelua kestäneet, panen tähän pari värsyä. Halonhakkaajan
puolipäiväsen syönnistä metsässä sanotaan näin:
Makealta ruoka maistuu,
Hyväp onnii atrija,
Tuonnemmaksi nälkä poistuu
Rupeamaksi ainija.
En osaa sanoa, kuinka monesti olen tätäkin ihaillut, vaikka
murteellinen sanojen rutistaminen loppusoinnun saamiseksi on aivan
surettava.
Myöhemmin syntyneet eivät olleet aivan näin huonoja rakenteeltaan,
pahin vika on muiden jäljittely. Omaa on ainoastaan juurtunut
surumielisyys, vaikkei enää toivoton. Eräällä on nimenä "Murhe",
josta muuan värsy kuuluu:
Kun on mieli murheinen
surusta,
kuitenkin on iloinen
toivosta,
siksi kun taas huojennus
mieleen tulee, helpoitus
vaivoista.
Katsellessa kaikkia silloin syntyneitä sepustuksia, näkyy niissä
hyvin vähä iloa, mutta ivaa on sitä runsaammin, varsinkin omasta
kohtalosta. Mitäpä hyötyä olisi ollut muiden ivailusta, kun eivät
saisi sitä tietääkään!
Mutta sitten myöhemmin, jonain itserakkaana hetkenä, tulin
ilmaisseeksi muillekin nämä ajatukseni tulokset, ja silloin niiden
salaperäinen viehätys väheni. Eikä tämä ollut ainoa tappio. Runotaimi
alkoi surkastua, sen ensimäiset lehdet kuivuivat pois, eivätkä
kohonneetkaan enää siinä muodossa.
Vähentyneekö myöskin tämän ihanimman muistoni ihanuus täten? En
kumminkaan usko niin käyvän, sillä tuossahan siintää samaa Savonmaan
vettä, ja rannoilla seisoo koivukko kesäisessä ihanuudessaan. Luulen
sen voivan joka kesä muistuttaa, että runollisuutta ja iloa on
maailmassa.
Missä on kauniimpaa kuin pohjolan kesäinen yö, jolloin aurinko
lyhyeksi aikaa peittyy metsien taakse ja vihannoiva luonto seisoo
tyynenä, autereen seppelöimänä!
_Kehvo_ 27/6 98.
(Nuori Suomi VIII.)