(Asutustarina.)
Matkallani jouduin kerran Amerikkaan. Ei se ollut tuo
valtameren-takainen suuri Amerikka, tasavaltaisine hallituksineen,
vaan ainoastaan vanha, harmaantunut talo Pohjois-Savon sydänmaalla,
jolla myös on sama nimi.
Tämän Amerikan hallitsijat ovat aina olleet yksinvaltiaita, ja
jokaisella on ollut etunimenä Pietari. Omin päinsä he ovat käyneet
sotaa karhuja y.m. metsässä löytyviä vihollisia vastaan, ja
ensimäistä Pietaria oli kunnioitettu arvonimellä: Karhu-Pietari.
Toinen Pietari oli ollut samalla kova soiden perkkaaja, oikea korven
ukko, eikä häntä nimitettykään sen halvemmalla nimellä kuin Amerikan
keisari. Kolmas Pietari peri isänsä arvonimen, vaikka hänen maineensa
olikin paljoa pienempi kuin edellisten. Rauhaisan ja juhlallisen
näköinen oli tämäkin ukko pitkine tukkineen ja harmaine partoineen.
Mennessäni istui hän honkaisen pöydän päässä suuressa tuvassa,
puolitusinaa kehrääviä vaimoja tovereinaan. Heti hän nousi vieraan
puheille ja vei omaan kamariinsa, jonka pöydällä seisoi jalustalla
suuri Raamattu avattuna ja sen lähellä tupakkalaatikko.
Tavallisten alkupakinain perästä aloin udella talon entisyydestä.
-- Mistä tämä talo on saanut tuon mahtavan
Amerikka nimen?
Huomasin koskettaneeni suotuisaan aineeseen, sillä ukko nauraa
myhäytti mielissään ja alkoi kertoa:
-- Vaari vainaja se on pannut alkuun niin nimen kuin talonkin. Hän
oli tullut tähän Ruotsin vallan aikana, aivan synkän korven keskeen,
ja lähtiessään sanonut, että hän menee Amerikkaan. Lehmä ja koira
oli ollut elukoita tähän tullessa, ja tuohon tuvan takana kasvavaan
koivuun, joka oli silloin ollut aisapuun vahvuinen, sanotaan mummo
vainajan kytkeneen lehmänsä.
-- Onpa se merkillinen koivu, jota sietää suojella, sanoin ja nousin
ikkunasta katsomaan.
-- On se merkillinen, ja minun tahtoni on, että viimeiseksi siihen
saapi kukaan kirveensä iskeä, vakuutti ukko. Silloin täytyy jo olla
kaikki muut puut poltetut.
-- Oletteko mitannut koivun vahvuutta? kysäisin.
-- En vuosiin, sanoi hän, mutta se on hyvin paljon toista syltä
ympäri.
-- Merkillisen suureksi tämä talokin on kasvanut näin lyhyessä ajassa
niin vähästä alusta, huomautin.
-- Onhan tämä kasvanut, virkkoi ukko. Jo siellä navetassa nyt
huiskaa lähelle viisikymmentä lehmän häntää. Mutta kyllä sillä vaari
vainajalla oli ollut alkaissa kovat päivät, kun ympäristö kaikki
oli synkkänä korpena, jossa karhut vain viheltelivät, ja leipänä
petäjänkuori ja särpimenä karhunliha. Hakata metsää, rakentaa
huoneita ja taistella karhuin kanssa, se ei ole lasten-leikkiä.
Karhunlihallahan tämä meidän suku on kasvatettu, vaan pelkäämättömiä
näistä on sitten tullutkin. Kaikki ne ovat olleet otteluissa karhuin
kanssa, nämäkin minun poikani. Nyt noita petoja ei enää kuulu kuin
ihmeeksi.
-- Isä vainajannehan oli vielä kuuluisampi, mainitsin joutuakseni
toiseen polveen.
-- Ei se karhuntapossa ollut kuuluisampi, vaan maanviljelyksessä,
oikaisi ukko. Sille annettiin kerran hallituksen puolesta
hopea-pokaali suonviljelemisestä. Täällä se on nytkin.
Ukko haki kaapista hopeapikarin ja laski sen juhlallisesti pöydälle.
-- Se on arvokas muisto, ei sitä kaikille anneta, sanoin astiata
katsellen.
-- Ei sitä kaikille anneta, vahvisti ukko. Ja itse kuvernööri kävi
paikan päällä tarkastamassa työalat. Oletko kuullut kertomuksia sen
käynnistä?
-- En sanottavasti, vastasin saadakseni kuulla asiantuntijalta
itseltään.
-- Eihän ne ole oikeastaan minkään-arvoisia, sanoi ukko. Ovat vain
ottaneet puhuakseen, kun niistä on kummaa, että isä uskalsi puhutella
kaikkia ihmisiä samalla lailla.
-- Ei taitanut kuvernöörikään pahastua, arvelin.
-- Ei ollenkaan, sanoi ukko. Mutta olisi voinut pahastuakin, vaan
sanotaan vallesmannin tänne tullessa selittäneen, minkälainen isäntä
täällä on.
-- Muistatteko, miten isänne otti vastaan kuvernöörin? kysyin.
-- Muistan hyvinkin. Muassa olin, kun isä meni tuonne joelle
vastuukseen tietä neuvomaan. Tänne ei ollut silloin niinkään selvää
tietä kuin nyt ja vielä aitoja välillä. Jalan siitä täytyi herrankin
kulkea, vieläpä kiipeillä aitain yli. Kysyi se isä ensimäisellä
veräjällä kuvernööriltä: "pääsetkö aidan yli, vai pitääkö sinulle
veräjä purkaa?" mutta ei sanonut tarvitsevan purkaa, ja niin sitä
tultiin tänne.
Mutta täällä se tuli akoille hätä, kun piti ruveta ruokaa laittamaan,
eikä ollut mitään varustettua edeltäpäin ja muutenkin kaikki
yhtä tuhmia. Eihän siitä yrittänyt tulla kerrassa mitään koko
ruokapuuhasta, vaan kun isä itse ryhtyi käsiksi ja kantoi pöydälle
härän ja sian palvatun takaraajan, maljallisen voita, suuren kasan
leipiä ja useita viilipyttyjä, niin pääsivät ne akat siitä huolesta.
Isä käski syömäänkin ja sanoi: "ei tässä ole niitä kihveliä eikä
kahvelia eikä leikattuja leipiä, vaan on siinä teräviä puukkoja,
saanethan niillä erän, pitäähän tuo leipä saada lehdostakin", johon
kuvernööri vakuutteli: "kyllä tässä, kyllä tässä".
Syötyä sanoi isä: "lähdepä nyt minun suoperkkiotani katsomaan,
koska kuulut sitä varten tänne poikenneen!" Ja ihastuksissaan sitä
kuvernööri katselikin. Se oli silloin kokonaan ruisna, ja sitä ei
ollut vähä. Nyt se on niittynä; haluatko lähteä katsomaan, ei se ole
kaukana?
Mielelläni seurasin isäntä Pietaria niitylle. Oli siinä todella
alaa sydänmaantalon viljelysmaaksi yhdellä kertaa, sillä tämä oli
vain yksi osa korpikeisarin raivioista. Heinälatoja siinä oli
noin puolitusinaa, vaikkei kaikki paikat kuuluneet enää hyvästi
kasvavankaan. Uudemman viljelystavan mukaan siihen tulisi yli
kymmenen ladon heiniä.
-- Sattuiko tämä hyvään vuoteen silloin ensi kerralla? kysyin
isännältä.
-- Hyvään sattui, vastasi hän. Ja siitä se on pohja tämän talon
varallisuuteen, sillä rukiita tuli niin, ettei tahtonut aittoihin
mahtua. Pienempi tässä olisi talo, jos halla kävi silloin vieraana.
-- Mahtoi se isäänne peloittaa, arvelin minä.
-- Kyllä kaiketi, mutta ei siltä uskallus sittenkään olisi mennyt.
Niin sanoi silloinkin, kun viimeiset siemen jyvät kourastaan heitti:
"nyt se on minun osaltani tehty; anna Luoja, jos annat, mutta jos et
nyt anna, niin tottahan annat toisella kerralla".
-- Se oli suora rukous ja auttoi.
-- Suoruus aina auttaa, vakuutti hän kääntyen kotiin päin.
-- Onko se totta, että joku sotaherra olisi vaatinut isänne
tutkintoon? kysyin pihaan kävellessä.
-- Totta se on, sanoi isäntä. Se oli sattunut aikoja ennen, heti
Ruotsin vallan loputtua. Tänne pääkylälle oli näet majoitettu Venäjän
sotaväkeä. Ja oliko se nyt niiden päällikkö vai tarkastaja, joka
oli kuullut, että täällä on mies, jota kutsutaan keisariksi, ja
silloin ei muuta, kuin haettiin tutkittavaksi. Jo sanoi isä vähän
pelänneensä, mikä tästä tulee, mutta sitten sanoi ajatelleensa, että
rohkeus ja rehellisyys ne parhaiten auttavat, ja oli pystypäisenä
astunut sotaherran eteen. -- "Kutsutaanko sinua keisariksi?" oli
kysynyt tuimasti. -- "Niinhän ne ovat haukkuneet", isä sanoi
vastanneensa. -- "Mitä haukkuneet?" oli taas sotaherra ärähtänyt.
"Itsekin kuulut nimittävän itseäsi keisariksi." -- "Olenpa voinut
sattua sanomaan", oli isä myöntänyt. -- "Kenen keisari sinä olet?
Onko sinulla valtakunta ja sotaväkeä?" oli taas tutkannut. -- "Onhan
se tuolla korven keskellä valtakunnan tapainen, ja sotaväkeä siellä
on näin kesällä, ettei saa silmiään kunnolle auki", oli isä sanonut
ja sitten selittänyt: "se on näet niin, että kun minä asun tuolla
sydänmaalla, jossa on tavattomasti itikoita ja paarmoja, niin ihmiset
ovat ruvenneet minua kutsumaan itikoiden ja paarmojen keisariksi."
Silloin oli sotaherrakin laskenut leikiksi, vieläpä taputtanut
naurain olkapäälle ja sanonut: "saat pitää sotaväkesi ja olla niiden
keisari".
Puhellessa jouduttiin pihaan takaisin, jossa vaimoväellä oli
tarjottavana kahvia. Sen juotuamme meni ukko kaapilleen, otti sieltä
pullon ja kysyi:
-- Kelpaako sinulle ryyppy?
-- En ole ensinkään pitänyt tapoinani, vastasin, mutta jos tällä
kertaa tuon merkillisen astian muistoksi.
-- Senpä vuoksi minäkin kysyin, sanoi hän kaataissaan. Ei tätä
kumminkaan liene piimätuopiksi tarkoitettu.
Ja sitten me ryypättiin tuosta muistopikarista.
-- Tämä on myös isä vainajan muisto, sanoi isäntä näyttäen litteätä
leivänmuotoista pulloa. Tämä sillä oli muassa kalassa kulkiessa, että
sai ottaa kylmillä säillä viluryypyn.
-- Vai oli sillä aikaa vielä kalassakin kulkea, ihmettelin minä.
-- Oli sillä, sanoi isäntä. Eikä se vanhoilla päivillään kesäiseen
aikaan paljon muuta tehnytkään. Siellä se oli viikkomääriä, ettei
kuin pyhän seutuna kävi kotona, ja renki toi aina kalat kotiin ja vei
evästä. Välistä meni päiviä, ettei saanut mitään, mutta ei se siitä
suuttunut, luotti vain onneensa. Onni sillä oli kaikessa määrääjänä.
Jos sille tuli mieleen viedä papille saatava-kaloja, niin heitti sen
nimellä verkot, ja jos sattui niin, ettei käynyt kuin yksi ahven,
niin vei sen ja sanoi: "tämä tuli sinun onnellasi". Jos taas tuli
suurikin vakallinen, niin vei kaikki ja sanoi: "nämä tulivat sinun
onnellasi".
-- Hyvänä taittiin pitää kummallakin kerralla, huomautin minä.
-- Jopa hyvänä, sanoi isäntä. Tuli se silloinen kappalainen
(vainajana tuo nyt on) aina linnustamaankin isän kanssa tänne
jokivarsille. Ylpeänlaiseksi mieheksi sitä sanottiin, mutta niin ne
isän kanssa öykkivät kuin vertaiset, eikä siinä teititelty toisiaan.
Riitelivätkin välistä, kun saalis pääsi karkuun, mutta kohta ne
taas mennä hätistivät toinen toista puolta jokea, toinen toista ja
kiljuivat: "lyö sinä siltä puolen, minä lyön tältä puolen!"
-- Harvassa niitä on enää niin suoranuottisia miehiä, myönsin minä ja
kysyin: Mistähän tämä teidän sukunne on saanut tuon koristelemattoman
puhetavan?
-- Tuosta, sanoi ukko viitaten Raamattuun. Oletko löytänyt siitä
teitittelyjä? Tuossakin sanotaan: Sinä olet minun Jumalani, sinun
pyhä henkes vieköön minua tasaista tietä.
-- Niinhän se siellä on, mutta ihmiset ovat vaativampia kuin Jumala,
huomautin minä.
-- Niinpä kyllä, sanoi ukko naurahtaen. Mutta eiköhän siitä tule
muutos siellä toisessa elämässä, vai vieläköhän sielläkin Jumalata
ja kerjäläisiä sinutellaan ja muita kutsutaan teiksi? Muutos taitaa
tulla, vai mitä arvelet?
-- Taitaa tulla, myönnytin minä, eikä sitä asiata enää jatkettu.
Viimeksi näytti hän Karhu-Pietarin aikuisia metsästysaseita.
Niitä katsellessa johtui mieleen yhtäläisyys tämän ja toisen
Amerikan valloittajan suhteen. Kumpaisessakin oli alkuasukkaansa,
tässä karhut, toisessa ihmiset. Kumpainenkin valloittaja teki
alkuasukkaille -- samalla tavalla. Jäiköhän kumpaisellekin
valloittajalle yhtä puhdas omatunto menettelystään?
(Tarinoita III.)