-- No, kylläpä se Aatu nyt poskeensa pistelee -- sanoivat
siirtolaiset, kun he ennen laivan lähtöä viimeistä kertaa söivät
Hangon hotellissa. Kaikki olivat jo saaneet kyllikseen, mutta Aatu se
näytti vasta alkuun päässeen. Hän söi ja söi ja söi, katsettaan ei
nostanut ruokakupista, nielaistessa vain ummisti silmiään ja kuroitti
kaulaa.
Aatun asiat olivat tällaiset:
Hän oli lähtenyt kotoa niin niukoilla varoilla, että kun hän Hangossa
Amerikan pilettinsä osti, niin ei jäänyt kukkaroon paljon mitään. Hän
oli näet luullut Amerikan piletin hintaa paljon halvemmaksi, mutta jo
junanvaunussa, matkalla Hankoon, hän sai muilta siirtolaisilta kuulla
asian todellisen laidan, ja häntä rupesi suuresti arveluttamaan.
Pahimmin arvelutti häntä kysymys: milläs nyt ruokaa ostetaan? Jos hän
olisi neuvoa ruvennut kysymään, olisivat kaikki arvattavasti pitäneet
koko hänen matkaansa mahdottomana. Sentähden hän ei hiiskunut
asioistaan sanaakaan. Ja päätti olla perääntymättä. Hänelle oli
joskus maailmassa luettu sanomalehdistä kertomus eräästä Amerikan
tohtorista, joka oli neljäkymmentä vuorokautta ollut syömättä. Mutta
matkan sanottiin kestävän Hangon rannasta New-Yorkiin ainoastaan
neljätoista päivää. Aatu päätti rohkeasti varustautua siis hänkin
pitkään paastoon.
Hangossa hän söi viimeisen kerran, ja tätäpä valtavaa ateriaa
kaikki siirtolaiset ihmettelivätkin. Olihan itsekukin heistä nähnyt
eläessään syömäreitä, mutta ei tämän vertaista vielä kukaan. Kun
Aatu nousi siitä ruokapöydästä, oli hän totinen ja vähän väärä,
sillä paljo ruoka ei antanut hänen oikaista itseään. Aatu oli syönyt
neljäntoista päivän varalle.
Lähdettiin laivalle.
Onnellisesti päästiin passiputkain välitse. Seistiin jo laivan
kannella. Jo taukoaa nostokoneiden ääretön, ratiseva pauhu.
Lastimiesten huudot ovat vaienneet. Laivan laitakaiteet ovat
suljetut. Kuuluu ainoastaan tuulen vingunta mastoköysissä ja
levottomain satamalaineiden lotina laiturin lokeroissa. Jo erkanee
pihisevä laiva rannasta. Lakkeja heilutetaan, liinoja huiskutetaan,
ja kohisevana kohoaa lähtölaulu siirtolaisten sakeasta laumasta.
Kaikista jäävistä laivoista ja pienistä, selälle ankkuroiduista
aluksista huiskutetaan hyvästiä, kun Amerikkaan vievä mahtava laiva
ui ohitse. Viimeisessä saaressa vielä kivenlouhijat pyörittelevät
lakkejaan ja hurraavat lähtijöille.
Aatu seisoo ylimmän kokan kannella. Syöty ruoka on häneen ajanut
ihmeellisen tyyneyden. Tässä hyvästijätön tuhansien tunteiden
purkautumisessa seisoo hän yksin vakavana, kopistelee vain piippuaan
kokan pyöreään rautakaiteeseen, nauttien omasta miehekkäästä
liikkumattomuudestaan. Hän kuulee ankaran tuulen vuoksi ainoastaan
silloin tällöin jonkun lauluäännähdyksen alhaalta ruuman kannelta.
Hän on kääntyneenä laivan menosuuntaan, Amerikkaan päin.
Jo tullaan ulapalle. Lyhyet ja vihaiset satamaveden laineet
vaihtuvat pitkiin, huoneen korkuisiin aavan meren aaltoihin. Kokka
alkaa omituisesti kohoilla, ja sitten taas laskeutuu hitaasti alas
sihisevien aaltojen väliin. On niinkuin olisi keinussa. Jo pitää
Aatun horjahtaa tanakasta hajasääri-asennostaan, jo pitää käydä käsin
kaiteeseen, ettei kumolleen keikahtaisi.
Kun hän siitä vihdoin kääntyy katsomaan, nauretaanko hänelle, niin
ruuman kannella, jossa äsken vielä siirtolaiset laulelivat, ei ole
enää ketään. Kaikki laulu on vaiennut. Joku harva merimies toimessaan
kokoo köysiä. Ylhäällä komentosillalla kapteeni käyskentelee
navakasti edes takaisin, takinkaulus nostettuna, ja perämies seisoo
liikkumattomana vasten vinkuvaa tuulta. Aatua huimasi merkillisesti.
Hän kiipesi alas kokan kannelta, pidellen molemmin käsin kaiteista.
Ei hän osannut pitelemättä askeltakaan ottaa. Laiva heilahteli
niin, että oli toisinaan kuin kyljellään. Aatun oli päästävä
kannen yli ovelle, joka oli toisella laidalla. Hän aikoi madella
sinne nelinryömin. Mutta ennenkuin hän ehti perille, pyörrytti
hänen päätänsä surkeasti, eikä hän enää ymmärtänyt, minnepäin oli
mateleminen, ja rupesi onnettomasti voihkamaan. Laivamiehet hänet
siitä korjasivat makuulle muiden meritautisten joukkoon. Aatu
makasi horroksissa kokonaisen vuorokauden. Sitten heräsi, pää kiveä
raskaampana, ja tunsi vielä elävänsä ainoastaan siksi, ettei hänen
sisässänsä, paitsi hänen omia varsinaisia sisälmyksiään, enää ollut
mitään ylenannettavaa.
Vasta toisena vuorokautena hän jaksoi vähän nostaa päätänsä. Mutta
kas, iltapäivällä tyyntyi tuuli ja Aatu tuli yhtäkkiä terveeksi. Hän
nousi istuilleen ja näki pyöreästä ikkunaluukusta, että useimmat
siirtolaiset valmistuivat illallisille ruuman kannelle. Silloin hän
ensi kerran pani tupakan ja tuli paitahihasillaan katsomaan sitä
merkillistä ruoan jakoa. Sinipuseroinen, valkoliinainen, muheva
neiti seisoi keskellä siirtolaisjoukkoa ja molskahutteli suurella
kauhallaan soppaa vateihin, joita he hänen eteensä kuroittivat.
Paljon sitä tuntui saavan.
Nälkä huikaisi Aatua.
Että se perhanan meritauti olikin hänet niin tyyten tyhjentänyt!
Parasta on, kun ei katsele koko kemuja.
Ja Aatu vetäytyi ovelta ja sulki sen, ettei edes keitoksien hajutkaan
päässeet häntä häiritsemään.
-- No, eikö Aatua vielä nälätäkään? -- kysyivät siirtolaiset, kun
syötyään rupesivat tulemaan makuulle.
Aatu laittoi silmänsä sameiksi ja huokasi vaikerrellen. Hän aikoi
koko matkan ajan näin teeskennellä sairasta, että pääsisi heiltä
rauhaan. Kahtena seuraavana vuorokautena hän virui enimmäkseen
vuoteella eikä tullut katsomaankaan, kuinka muut söivät.
Viidennen vuorokauden aamuna oli Aatun niin huikaiseva nälkä, ettei
hän enää voinut pysyä piilossa, vaan tuli katsomaan päivällisen
syöntiä ruuman kannelle. Hän asettui istumaan nurkkaukseen koottujen
pakkilaatikkojen päälle, josta näki kaikki.
Hän oli mennyt nälästä kalpeaksi, silmät räpyttelivät ja luomet
olivat punaiset. Huuliaan hän piti tiukasti yhteenpuristettuina,
silloin tällöin vain vihaisesti sylkäisi kuivasta suustaan hitusen
syljen vaahtoa. Nälkä oli hänen edessään niinkuin ääretön haikea
tyhjyys, jonka keskellä hän itse oli, ja jonka pinnalla, jossain
kaukana -- kaukana, peukalon kokoiset, tyhjänpäiväiset ihmiset
mässäsivät ja melusivat laivoineen ja Amerikan matkoineen.
"Älä lannistu!" -- puhui hän itselleen rohkaisevasti. -- "Kestä,
kestä! On sitä pahemmissakin oltu! Entä se Amerikan tohtori! Jos
yksi on kestänyt neljäkymmentä vuorokautta, miksi ei toinen kestäisi
neljäätoista! Neljätoista vuorokautta, suurikin asia! Ja taas kun
kerran ollaan Amerikan laivasillalla, ei sitten enää hätääkään.
Veli Parantainen siellä seisoo odotellen kädet lakkarissa. Se poika
se syöttää osaa. Laittaa varmaan oikein Amerikan puuroa, valkoista
riisiryynivelliä ja voiheraa tipahuttaa joukkoon ja joka nielaisun
päälle lämpimällä maidolla käskee kurkkua huuhtaista. Niin-i!"
"Kah, nytkö ne jo lakkaavat syömästä. Ohhoh, kylläpä se pian kävi.
Merkilliset ihmiset, kun jättävät lautaselle parhaat herkut syömättä,
tuommoisia rasvaisimpia, keltaisen vaaleita käppyräisiä rustolihoja,
jotka hampaissa niin somasti narskahtavat. Kun on vain oikean miehen
hampaat eikä mokoman väen!"
Aatun nokan edestä se sinipuseroinen piika korjasi suureen
läkkivatiin kymmeniltä lautasilta mehukkaat jäännökset. Ja kaasi
jonnekin isoon saaviin.
"Onkohan niillä sikoja täällä laivassa, joilla noita tähteitä
syöttävät. Ja miksei olisi? Paisuu se sika vähemmistäkin herkuista.
-- Perhana!"
Sen päivän kuluessa kävi Aatu yhä ärtyisämmäksi. Ei ollutkaan
siirtolaisten enää pilapuheita hänelle puhuminen. Hän ärjäisi niin,
että parhaatkin miehet hätkähtivät. Tupakkakaan ei enää hänelle
miksikään avuksi ollut, savu pisteli suuta ja kytevä piipunpesä
kyllästytti katsoa.
Mutta jos Aatu yön tultua toivoi nälkänsä unohtuvan, niin erehtyi
hän suuresti. Sillä yöllä tuli tämmöistä: Hän oli, petos mielessä,
asettuvinaan syömäsakkiin ja siinä muiden vuoroansa odottavien
jonossa lähestyvinään sinipuseroista ruoan jakajaa sekä saavinaan
tältä lihakokkareita vatinsa täydeltä. Hän oli kerran toisensa
perästä uudistavinaan tätä temppua, niin että söi ainakin kymmenen
vadillista. Mutta vihdoin neiti huomaa petoksen ja rupeaa huutamaan:
kapteeni! kapteeni! -- Kapteeni tulee alas komentosillalta ja
sysää Aatun mereen. Aatu saa kuitenkin kiinni jostakin roikkuvasta
köydenpäästä ja ui perässä. Hän tahtoo huutaa kapteenille, että
ottaisivat ruoan maksuksi hänen tupakkansa, joka riippuu kukkarossa
hänen vuoteensa luona. Mutta joka kerta, kun hän avaa suutansa
huutaaksensa, lyö suuri laine häntä vasten naamaa ja läkähyttää niin,
ettei saa mitään äännetyksi. Nyt he alkavat tangoilla ja pitkillä
riuvuilla työnnellä häntä eroon laivasta. He saavatkin hänen kätensä
kolhituksi irti köydestä, mutta hän tarttuu heidän omiin riukuihinsa.
Koko pitkän yön oli siinä sitä taistelua sekä aaltoja että riukuja
vastaan.
Niin että Aatu herätessään ei tiennyt, oliko yö ollut juuri päivää
parempi.
Uuden paastopäivän tultua oli meri ihanan tyyni. Suuret kaijat
lentelivät laivan takana piirtäytyen taivaan tummaa sineä vasten. Ne
laskeutuivat tuon tuostakin kilvoitellen mereen poimiakseen putoavia
murusia, joita valkohelmaiset neidet viskelivät ensi luokan kannelta.
Mutta lännen puolella, jonne korkea kokka viittasi, kuulsi taivas
keltaisena, toivoisan helakkana. Ilakoiden rupesivat siirtolaiset
aamiaiselle. Sinipuseroinen valkoliina neiti oli hyvällä tuulella
ja kaatelipa tavallista runsaammin keitosta ja pudotteli tuon
tuostakin liiemman lihakönttäleen kauhastaan lautasille, joita hänen
eteensä työnnettiin. Kaukaisimmatkin myrskyn muistot olivat nyt jo
tietymättömiin häipyneet. Elämä hymyili. Tulevaisuus ja Amerikka
leikki siirtolaisten mielissä niinkuin meren siniset, kimaltelevat
pikku laineet. Tuoreena tuulahteli ulapalta lievä aamutuuli.
Aatu seisoi ruuman ovella entistäkin kalpeampana. Siirtolaiset
pitivät tungosta hänen edessään koettaen kukin ensimäiseksi kuroittaa
vatinsa tarjoilijan eteen. Joku heistä tempasi äkkiä Aatua hihasta,
niin että hän oli mennä nokilleen: Mitäs siinä seisot, tule syömään!
Aatu säpsähti ja rupesi panemaan vastaan, mutta vierimäiset tulivat
sen toisen avuksi ja yhdellä nykäyksellä hän vedettiin odottavien
jonoon. Samassa myös tyhjä vati pistettiin hänen käteensä.
Ajatus ruoan läheisyydestä kouristi sydänalaa, mutta petoksen tunto
saattoi koko hänen ruumiinsa vapisemaan. Olikohan se neiti huomannut
tämän tempun? Nyt tästä kohta toteutuu se yöllinen mellakka. Jos
toteutuu, täytyy hänen vain muistaa kaupata tupakkakukkaro, ennenkuin
hän veteen viskataan. Ja joka askelella, jonka Aatu tungoksessa
lähestyi ruoan jakajata, pampatti hänen sydämensä yhä tuimemmin. Nyt
ei ollut hänen edellään enää kuin kaksi ottajata. Aatun silmissä
maailma musteni.
-- Mies, katso eteesi ja pidä vatiasi paikallaan! -- kuuli hän neiden
sanovan, kun hän pää pois kääntyneenä oli sille vatinsa ojentanut. --
Onko se mies sairas, kun käsi noin vapisee?
-- Sairas se on, sanoivat toiset. -- Katsomatta ylös Aatu tunsi,
kuinka ruokaa pantiin hänen vatinsa täyteen ja kuinka jäljempänä
tulija lykkäsi hänet tieltään eteenpäin. Nyt ei hän enää mitään
ajatellut. Lihat höyrysivät hänen omasta vadistaan hänen nenäänsä, ja
näkymättömän paikan löydettyään hän muutamalla hotkaisulla ahmaisi
sisäänsä vadin sisällyksen.
Syötyään hän meni sisälle ja aikoi nukkua, mutta omatunto ei antanut
rauhaa, vaati tunnustuksille. Ei hän ollut vielä eläessään mitään
epärehellistä tekoa tehnyt. Ja mitä sanoo Parantainenkin, jos hän
vankina Amerikkaan tuodaan! Ei, paras oli nyt kaupata tupakka pois ja
maksaa koreasti tämä vääryydellä syöty ateria.
Puoli päivää heiteltyään itseään vuoteella Aatu nousi ja tunkeutui
monien ahtaiden käytävien läpi konttorihytin eteen. Ovi oli kiinni.
Hän avasi sen varovasti. Siellä istui kirjojen ääressä ankaran
näköinen herra, lakissa kultaisia nauhoja ja napit myös kultaisia.
Lieneekö ollut itse kapteeni? Tuo se juuri työnteli häntä yöllä
riuvuilla eroon laivasta. Se katsahti Aatuun.
-- Paljonkos se maksaa? -- kysyi Aatu.
-- Mikä niin? Pilettikö? Eikö sinulla ole pilettiä?
-- Onhan minulla toki piletti, mutta -- tulin tässä syöneeksi -- mitä
se maksaa?
-- Ruoka kuuluu pilettiin -- vastattiin konttorihytistä Aatulle ja
ovi vetäistiin kiinni.
-- Vie sun --! Olisinpa tuon ennen tiennyt! -- ajatteli Aatu, suu
auki, silmät selällään.
Samassa soi laivakello päivällisille, ja jo kaatelee se
sinipuseroinen neiti taas rustolihaista, höyryävää lientä -- ihan
ensimäiseksi Aatulle, joka itsetietoisella varmuudella on ojentanut
hänelle vatinsa.
(Päivälehti.)