Virkku oli vanha ja harvinaisen vihainen koira. Sillä oli
hullunkurinen tapa eli vika: kutsuttaissa se ensin omituisella
tavalla jäykistyi, sen selkäkarvat nousivat, se pyörähti ympärinsä
ja murisi jollekin näkymättömälle olennolle, aivan kuin olisi
valmistunut tappeluun. Tätä sen tapaa nauroivat kaikki ja ärsyttivät
sitä huviksensa.
Monasti oli jo ollut kysymys koiran ampumisesta, sillä se oli
päälliseksi ruvennut öisin ulvomaan, eikä sitä mitenkään saatu
vaikenemaan. Mutta isännän pyssy riippui niin korkealla, että olisi
pitänyt noutaa tuoli siihen ylettyäkseen ja latausvärkit olivat
vinnillä, -- epätietoista vielä kummalla puolella. Puheen tullessa
ampumisesta sanoi isäntä joka kerta: sehän oli ennen niin perin
hyväluontoinen, ei usuttamallakaan ihmisten päälle käynyt, mistä
ihmeestä se nyt vanhoilla päivillään on noin ärtynyt, Virkku paha! Ja
lykkäsi ampumisen taaskin tuonnemmaksi.
Sekä isäntä että koko talonväki kuitenkin tiesivät ihan hyvin miten
tämä Virkun pilaantunut elämä oli alkunsa saanut. Tiesivät mitä se
ulvoi. Ja tiesivät kuinka se hullu pyörähtämisen tapakin oli syntynyt.
Silloin oli ollut kesäinen sunnuntaipäivä. Suuri vedenselkä oli
tyyni, taivas täynnä liikkumattomia kirkasreunaisia hattaroita.
Aurinkoa ei näkynyt ja vedenpinta oli hienossa varjossa. Kaukaiset
sinisaaret olivat nousseet pintaa ylemmäksi, ilmaan, ja etäisimmät
maat kadonneet näkyvistä, että järvenselkä oli paikottain kuin aava
meri.
Virkun kotitalo oli ihan rannassa, niin että pihana oli järveen
viettävä nurmikko, ja tyynen aikana vesi näkyi tuvan ikkunasta yhtenä
tummana kuvastuksena korkean metsäniemen tähden, joka oli vastapäätä
taloa.
Virkku, -- silloin se oli vielä hyvissä voimissa, -- tulla tupsahti
rannalle, mistä lie tullutkin, ja katseli läähättäen järvelle päin.
Ei epäilemistäkään! hän ajatteli. Kirkkovene oli poissa rannasta,
väki oli siis kuin olikin lähtenyt kirkolle. Että ne pääsivätkin
jättämään, vaikka Virkku jo varhaisesta aamusta oli aavistanut
lähtöä ja juuri sitävarten loikonut rannalla odottamassa. Kun he
olivat viipyneet niin armottoman kauan, oli Virkku vaan päättänyt
pikimmältään pistäytyä toisessa talossa. Hänellä oli sinne oma
oikotie, niin että koko retki saattoi kestää vaan silmänräpäyksen.
Toisessa talossa ei ollut näkynyt elävää sielua, ja merkillisintä,
ettei Vahtiakaan mistään löytynyt. Vahti oli kasvatettu Virkun
talossa, mutta annettu sitten sinne toiseen taloon, ja kielletty
tulemasta entiseen kotiin. Sentähden käväisi Virkku puolestaan
silloin tällöin Vahtia katsomassa ja antoi sen jonkun aikaa
leikitellä kanssaan. Virkku oli nähnyt Vahdin kasvavan pennusta
saakka ja tulevan rotevammaksi ja suuremmaksi koiraksi kuin hän itse.
Mutta Vahti pysyi aina samassa alamaisuudessa häneen ja pelkästä
hienotunteisuudesta ei ruvennut koskaan edes painimaankaan hänen
kanssaan; hyppeli vaan niinkuin pentu ympärillä ja hipaisi kielellään
toisen suuta.
Turhaan haettuaan Vahtia oli Virkku heti tullut takaisin samaa
oikotietä myöten, ja sillä välin oli nyt kirkkoväki päässyt lähtemään!
Harmitti kauheasti, että sen Vahdin tähden nyt tämmöinen ikävyys piti
sattua!
Istuttuaan hyvän aikaa rantanurmikolla ja katseltuaan järvelle Virkku
vihdoin laskeutui makuulle yhteen mykkyrään, huokaisi pitkään ja
ummisti silmänsä.
Kaukana siitä, että Virkun mieli olisi ollut tästä jättämisestä
kovin masennuksissa. Ei tämmöistä ensi kerran tapahtunut. Olisihan
tosin ollut hauska kekottaa venheessä, juosta kirkonkylän kujia
myöten miesten seurassa; mutta hauskaahan oli edessäkin, kirkkoväen
kotiintulo ja niiden vastaanotto rannassa, sitten koko tuo viehättävä
loppuosa päivää, jolloin kaikki olivat kotona, ja hän, Virkku,
keskellä kaikkia. Illan tullessa oli parasta. Silloin mikä istui
kuistin rappusilla, mikä aitan kynnyksellä, mikä keinulaudalla, mikä
missäkin ja Virkku sai kävellä toisen luota toisen luo ja kukin
silitti omalla lämpimyydellään.
-- Virkku seh, tule tänne! Jaa Virkku jaa, Virkkuko se on, jaa, jaa!
Mutta toinen huusi sieltä aitan luota: "seh, Virkku, se-seh, tule
tänne!"
Ja kun Virkku kaulaansa venyttäen ja häntäänsä heilutellen alkoi
astua uuden kutsujan luo, niin saattoi jo joku kolmas huutaa
kiikkulaudalta: "Tänne Virkku! Tännehän se Virkku tuleekin! Virkku
seh, seh Virkku. Jaa, jaa!"
Tämmöisinä hetkinä uhkui elämänilo yli Virkun sydämen reunojen.
Sentähden, maatessa siinä rantanurmikolla silmät ummessa, tietäen
että tuo hetki oli juuri kynnyksellä, kuinka suuri erehdys olisi
ollut sanoa: Virkku nukkuu! Ei: Virkku valvoi, valvoi ja nautti
elämästä, nautti joka henkäisyllä, nautti niin että kostea, kylmä
nenä nytkähteli, nautti silmät ummessa, ajan kulkiessa hiljaa
sihisten hänen ohitsensa.
Tunnittain hän näin makasi, silloin tällöin vain nosti päänsä,
naksutellakseen hampaitaan turkissansa ja silitelläkseen sitä
kielellään missä tarvittiin; sitte taas huokaisi, nielaisi
nautinnosta, ja painoi silmänsä umpeen.
Vaan kun päivä jo alkoi kallistua iltapuoleen, avasi Virkku yhtäkkiä
silmänsä.
Kaukaa -- kaukaa ulapalta, kotiniemen takaa kuului hänen korviinsa
airojen loiske.
Virkku kavahti ylös; hänessä alkoi elää joka jänne, silmät
suurenivat, korvat nousivat pystyä pystympään, ja köykäisempänä
kuin lentoon lähtevä lintu se istui selin taloon, katse järvelle
päin, koko olennollaan seuraten kuulumattomia ääniä. Ainoastaan
etujalkojaan sen piti kärsimättömyydestä joskus liikutella.
Samasta kärsimättömyyden syystä sen piti vihdoin jo vinkaistakin.
Luultavasti äänet sen korvissa yhä selvenivät, -- tarkkakuuloisinkaan
ei olisi vielä mitään kuullut, -- ja hänestä näytti joka hetki että
nyt-nyt-nyt ne tulevat. Mutta Virkun kärsimättömyydellä oli pitkä
tilaisuus kasvaa. Sillä puolen tunnin aika meni ennenkuin airojen
loiske oli niin selvä, että todella sopi ruveta arvoittelemaan, millä
hetkellä vene tulee niemen takaa.
Se sujahti sieltä esille vinhassa vauhdissa; koko sarja valkohihaisia
soutajia veteli yhtaikaa, niin että airot rytkyi, ja kaartaen ympäri
niemen kärjen vene kääntyi suoraan kohti kotorantaa.
Virkun rajaton ilo puhkesi siihen, että se lähti kuin piili pitkin
rantaa kiitämään ja ajoi lentoon varislauman.
Tarkasti se punnitsi matkansa ja tiesi kyllä ennättävänsä takasin
ennenkuin vene pääsee rantaan. Hän ennättikin täsmälleen. Airot
nostettiin ja vene läheni omalla vauhdilla telojansa.
Mutta mitä hän silloin näki?
Ihan kokassa, ylimpänä kaikkea muuta kekottaa toisen talon
Vahti, nuorine, tylsänokkaisine naamoineen, ruskean kellertävine
suupielineen. Ja sen häntä käy kuin viuhka tuulessa. Tietysti se nyt
kuvailee että toinen oli sitä huvittaakseen kiitänyt pitkin rantaa!
Virkku kangistui ja tuli ainakin tuuman korkeammaksi selästä.
Jäykistynein jaloin se teki muutaman lyhyen askeleen rannemmaksi
ja katsomatta veneeseen käänteli päätään hitaasti vasemmalle ja
oikealle. Sen sisimmästä sydämmestä tunki esille huonosti salattu
murina.
Pshiuu -- pani vene, kun sen kokka samassa jo kävi rannan pohjaan.
Miehet ja vaimot nousivat kaikki yhtaikaa tuhdoiltansa ja hyppelivät
kolisten, jutellen ja naureskellen maalle.
Vahti tietysti ensimäisenä.
Huomattuaan Virkun mielentilan se kuitenkin heti ymmärsi mitä oli
tehtävä, -- jonka se muuten teki aina ja aikoi aina vastaisuudessakin
tehdä tämmöisissä tapauksissa: Vaikka se oli suurempi ja rotevampi ja
jo täysikäisyyden kynnyksellä, heittäysi se Virkun edessä pennuksi,
painautui etusillensa maata vasten, katseli Virkkua altapäin, nuolasi
sen suupieliä, pyörähti selälleen, kieppui, kieppui, luikerteli,
kiemurteli ja työnteli Virkkua takajaloillaan, ja vikkelästi kävi
jalkojen välissä häntä.
Kuinka monasti olikaan Virkku unohtanut Vahdin tyhmyyksiä, nähdessään
nämät hänen lapsekkaat ja vilpittömät katumisensa. Eikä voinut muuta
kuin unohtaa; sillä joka kerta muistui elävästi hänen mieleensä
muinoiset Vahdin pentu-ajat, jolloin he leikkivät viheriällä
nurmikolla päivän laskiessa, karjan kulkiessa rannalle juomaan ja
miesten asetellessa viikatteitaan tikapuille.
Ja niinpä nytkin Virkku oli valmis peittämään ja ehkä unohtamaankin
harminsa. Sen selkä laskeutui ja jalat tulivat notkeammiksi.
Miehet kulkivat heidän ohitsensa.
"Katos noita", -- sanoi silloin toisen talon Kustu, otti kiinni
Vahdista ja usutellen Virkun päälle pani: "vau, vau! Pitäispä teidän
kerta koetella voimianne, vau, vau!"
Silloin Alpertti puolestaan otti kiinni Virkusta ja usutellen Vahdin
päälle pani samalla tavalla: vau, vau! "Kyllä tämä meidän Virkku
Vahdin nutistaa, vaikka pienempikin on. Us-kiin, us-kiin!"
Mutta koirat eivät olleet ymmärtävinään mitä tarkotettiin, katsoivat
vaan kumpikin tahallaan eri suunnille.
Vanhemmat miehet, jotka olivat kulkeneet jo ylemmäksi, pysähtyivät
nyt hekin, ja joku heistä sanoi:
"Ei ne noin käy päälle! Heittäkää ne vastakkain!"
Pojat tekivät niin, mutta koirat putosivat vierekkäin seisoalleen
maahan ja tulivat häntää heiluttaen kukin heittäjänsä luo.
Nyt tuli se vanhempi mies takaisin.
"Pitele sinä Virkkua", sanoi hän, "ota syliis!" Ja itse hän nosti
Vahdin yhtä korkealle. Matkien ja ärsyttäen hän nyt rupesi töytäämään
Vahtia äkisti Virkkua vastaan, ja kolautti usean kerran niiden kuonot
yhteen.
Kunnes Virkun toinen suupieli värähti ylös ja hampaat paljastuivat.
Samassa paljastuivat myöskin Vahdin hampaat koko riviltä, ja
nyt alkoi murina, joka parissa sekunnissa yltyi hirvittäväksi
ärisemiseksi. Molemmat olivat valmiit tuossa tuokiossa hyökkäämään
toistensa kimppuun ja repimään toisensa palasiksi.
"Nyt kun luen kolmeen, niin heitetään. Yks, kaks, -- kolme!"
Muuta ei tarvittukaan.
Koirat takertuivat toisiinsa äriseväksi, kiehuvaksi, pöllyäväksi
keräksi. Eikä kukaan voinut vähään aikaan mitään niistä erottaa.
Mutta yhtäkkiä ne pysähtyivät.
Virkku oli joutunut alle. Ja ne olivat siinä asennossaan ihan kuin
kivettyneet, liikahtamatta paikoiltaan.
Nyt olisi Vahti tahtonut kohta lopettaa tappelun ja nostaa jalkansa
Virkun päältä. Mutta tuskin oli hän liikahtanut, kuin jo Virkku sai
tilaisuuden hyökätä ylös ja käydä kiinni päältä päin.
Ei kestänyt kuitenkaan kauan ennenkuin Vahti taas pani hänet
allensa, ja taas he liikahtamatta asemiltaan, paljastunein hampain,
ärisivät. Kun Virkku vaikeni, nosti Vahti koetteeksi jälleen toista
etujalkaansa. Mutta huomattuaan, että Virkulla oli nytkin sama
hyökkäämisen aikomus, kävi se kiukkuisesti Virkun kaulanahkaan ja
puisteli päätään hurjasti sinne tänne. Ja tuli pois Virkun päältä, ja
rupesi lähtemään. Virkku, vaikka jo väsyksissä, iski nyt kolmannen
kerran Vahdin kimppuun ja semmoisella hurjistuneella vimmalla, että
Vahti tyypertyi ja sai haavoja useaan paikkaan. Mutta pianhan se
jälleen kukisti allensa vanhan Virkun, ja tällä kertaa se sitä repi
paljon julmemmin kuin olisi tarviskaan ollut, niin että Virkku jäi
vihdoin makaamaan liikkumattomaksi nurmikolle, Vahdin kävellessä
läähättäen ylös taloon.
Miehet katselivat Virkkua säälien, nostelivat mikä jalasta mikä
päästä ja tutkivat sen haavoja. Mutta he eivät voineet saada oikein
selville, missä kovin kipu oli.
Miehet, katseltuaan kaikki paikat, sanoivat: "kyllä se siitä vielä
toipuu!" ja läksivät ylös.
Sillä nuo verihaavat jaloissa ja huulissa; ja missä niitä lie
ollutkin, olivat vähäpätöiset ja kyllä mahdolliset terveiksi nuolla;
mutta suurin haava ei ollutkaan näkyväinen, se oli sisällä rinnassa,
ja se oli parantumaton.
Kohta sen jälkeen nousi Virkku, kankeana aivan kuin seiväs
olisi ollut sen ruumiissa, ja kulki pää painuksissa, sivuilleen
katsahtamatta kuistin alle. Siellä pimeässä se laskeutui hiljaa
maahan, silmät auki, eikä näyttäytynyt koko päivänä.
Pihalla oli kaikki niinkuin ennenkin. Miehet istuivat taas mikä
rappusilla mikä aitan kynnyksellä, mikä viruen nurmikolla; karja
ajettiin rannalle juomaan ja illan pilvihattarat hiljaa lainehtivat
veden tyynessä kuvastuksessa.
Vahti makasi keskellä pihaa, pää etukäpälien päällä, silmät ummessa,
aivan kuin olisi ollut kotonaan.
Virkku näki kaikki kuistin alta. Tästä päivästä pitäen oli nyt hänen
elämänsä kääntynyt onnettomaksi ja kaikki entinen rauha kulkenut
hänen ohitsensa.
Ei tosin kukaan miehistä ollut muuttanut käytöstään. Samalla tavalla
olisivat puhutelleet ja taputelleet. Mutta Virkun sisässä oli
se, joka kaikki muutti. Kun joku huusi: Virkku seh, niin ilon ja
uteliaisuuden asemesta, että minne nyt taas lähdetään, oli ensimäinen
ajatus: Vahti! -- Kun taputettiin, niin rauhaisen mielihyvän
sijaan hiipi niskassa epäilys: ehkä sinä näet jossain Vahdin, ja
tahdot sitäkin taputtaa! Se epäilys pani karvat pystyyn ja kalvava
inho tukehutti mielihyvän. Kaikkeen, mikä ennen tuotti nautintoa,
sekaantui tuo myrkky-ajatus: sama ihminen, joka kutsuu sinua, olisi
voinut kutsua myöskin Vahtia! Ja sentähden kaikki ihmiset, kaikki
mikä muka tarkotti lämmittää hänen sydäntään, oli hänelle kylmää ja
vierasta. Sillä olla hänen ystävänsä ja todellakin lämmittää häntä
olisi voinut ainoastaan se, joka olisi vihannut Vahtia, vihannut
noita ruskean kellertäviä suunpieliä, tuota pystykarvaista kaulaa,
tylsää kuonoa ja merkityksettömiä silmiä, -- joka olisi ymmärtänyt
kuinka läpi-inhottavaa tuo kaikki oli, ja vihannut niin, ettei
minäkään hetkenä olisi voinut unohtaa vihaansa. Semmoinen ihminen
vain olisi ollut Virkun todellinen ystävä ja jo pelkällä olemisellaan
lämmittänyt hänen sydäntään.
Mutta semmoista ei ollut.
Ajan kuluessa ei Virkun mielentila parantunut, vaan päinvastoin
pahenemistaan paheni. Ensiksi hän kadotti kaiken unirauhansa. Juuri
kun hän heittäysi kyljelleen ja oikaisi jalkansa, hiipi esille
ajatus: jospa sentään onnistuisi päästä kiinni sen turpaan, ja
nykäistä äkisti, että poskinahka heltiäisi. Ja kun ajatus näin oli
kerran alkuun päässyt, jatkui se ihan mielettömyyksiin asti: hän veti
ja veti sitä nahkaa, siksi että se heltyi kaulasta, sitten ruumiista
ja vihdoin viimeiseen hännän nippuun asti. Vahti oli jäävinään
veriseksi ja alastomaksi. Toisen kerran hän oli syöpyvinään suoraan
Vahdin sisään, repivinään kaikki, kaikkityynni palasiksi. Kunnes aina
heräsi hirveään mielenkuohuun ja täytyi muuttaa asentoa. Mutta pian
oli joku samallainen ajatus jälleen säikeytynyt, -- ja kun siitä oli
hereille vavahdettu, kolmas, ja neljäs -- siihen asti kuin aamu jo
sarasteli kuistin pimeään alukseen -- ja päivän hälinä alkoi.
Vihdoin tämä mielentila muuttui taudiksi. Ulkopuolisesti se
näyttäytyi niin, että Virkku alituisesti hytkähteli ja sitten
lisäksi se näkyi tuosta naurettavasta tavasta pyörähtää ja äristä,
kun sitä huudettiin. Mutta eräänä yönä, kun se oli kauan kuutamossa
hiljaa ulvonut, se aamun vaietessa laskeutui pitkäkseen ja kerrankin
nukahti. Silloin näkyi tämmöinen uni:
Oli löytynyt ihminen, joka ymmärsi Virkkua. Tämä ihminen oli
ottavinaan Virkun syliinsä ja puristavinaan sitä hellästi rintaansa
vasten. Sitten vei Virkun sylissään Vahdin luo, silitteli sitä Vahdin
nähden, laskeutui maahan ja yhä silitteli. Hän tahtoi tällä osottaa,
että oikeus hänen mielestään oli Virkun puolella. Vahti tulikin
lähemmäksi, painautui maahan ja heilutti häntäänsä, leikkien pentua
niinkuin ennen muinoin. Ihminen silitti nyt myöskin Vahtia, eikä
Virkku enää tuntenut vihaa. Sillä Vahti oli nähtävästi muuttunut
entiselleen ihmisen edessä ja myönsi kaikkityynni. Ja kun nyt Virkku
ei sille murissut, niin se tuli vieläkin lähemmäksi meni selälleen,
kiemurteli ja luikerteli vanhaan tapaansa. Silloin Virkku nuolaisi
sitä kuonoon sovinnon merkiksi. Vahti ilostui, rupesi leikkimään ja
he juoksivat molemmat muka jotakin kummaa yhdessä haukkumaan. Kaikki
oli unohdettu. Kiitos ja kunnia sille ihmiselle, joka ymmärsi heidän
sielunsa ja auttoi! Se oli Virkun onnellisin päivä.
Tämä oli tosin vain unta, mutta ei Virkku enää tämän maan päällä
todellisuuteenkaan herännyt, vaan meni tästä elämästä siinä luulossa
että oli Vahdin kanssa todella sovinnon tehnyt.
Se uni päättyi onnellisesti: yhtäkkiä kuului niinkuin jokin ääretön
pamaus. Jotakin rupesi korvissa ja silmissä vuotamaan, ja vaikka
olisi tehnyt mieli avata silmänsä nähdäkseen mitä oli tapahtunut,
täytyi hervottomana ruveta vain levähtämään ja vaipua tiedottomuuteen.
Mutta itse asiassa ei ollut tapahtunut muuta kuin että isäntä, jota
nuo yölliset ulvomiset vihdoin kyllästyttivät, oli tullut pyssyineen
aamuhämärissä ja ampunut nukkuvan Virkun kuoliaaksi.
(Elämän meri.)