Salon Romana on kivenkantaja, ylipäiväinen ja yli-öinen kivenkantaja
Rairannalla. Hänen selkänsä on käynyt köykkyyn, kätensä pitenneet
ja jalat vääristyneet -- kaikki kamalan kivenkannon takia. Hän on
yksikseenolija, yksikseenpuhelija ja pelkäilijä. Hänen ruokansa on
karvaskatkuinen sekoitus tuohisessa, johon hän on pannut kaikki,
mitä on mistäkin saanut: kalat, leivät, suolat ja suurimat -- ja
hänen vaatteensa on vanha, kulunut munkinkaapu, joka on vyötetty
nuoralla. Hän syö käydessään, josta kantaa jätteet jäkyräinen parta,
ja hän nukkuu, jos milloin nukkuu, pelloilla, joista ottaa kiviä, ja
rauniolla järvessä, johon kantaa kiviä.
Hän on luostarinrakentaja, sillä se raunio, joka kohoo vähän matkaa
rannasta, järvestä, on hänen nostamansa, ja sille hän aikoo kerran
"pyhän paikan" rakentaa -- kunhan ensin vahva perustus tulee
lasketuksi...
Romana on mielipuoli.
* * * * *
Hän oli ennen viisaskin ja ylen viisas olikin. Jo pienenä
paitaressuna, kun kotikyläänsä tuli ensimäinen koulu, tuo kovin
kummallinen ja naurettava koulu, ja kun hänen vanhempansa
kiistelivät, pannako poika kouluun vai ei -- taatto tahtoi, emo esti
--, niin osotti hän teräväsanaisuuttaan seuraavasti:
-- Sinä, maammo, pelkäät minun tulevan siellä tottelemattomaksi ja
torapukariksi, mutta minä sanon: ne opit olen minä jo kotona saanut,
ja on vaan pelättävä, etten noita siellä kadottaisi.
-- Sinä, taatto, taas toivot minusta maan mainiota kirjamiestä.
Vaan minä sanon: kuinka siellä sellaiseksi tulisi, kun ei itse
opettajakaan tunne ukko-iitä, jos se kärryillä ajaa, vaan ainoastaan
keppi kädessä köpittävänä?
Nämä sanat ratkaisivat riidan ja poika pääsi kouluun.
Siellä oli hän aika veijari ja teki kaikenlaisia kolttosia. Kun
opettaja, tuo oikea vanhankansan koulumestari, sängyssä loikoen
ja pitkää piippuaan imien, luetti toisia poikia, niin kolusi hän
sill'aikaa lukupöytien alla ja kiipeili kiukahilla. Kun taas tuli
hänen lukuvuoronsa, niin rupesi hän laulavalla äänellä laskettelemaan
kaikenlaista, kuten: "uusi kelkka rautapohja, se vain mennä luikuu",
-- ja opettaja, ollen vähän kuuronlainen ja harhaillen ajatuksissaan
kokonaan toisaalla, kiitteli vain häntä ja sanoi: "Se on poika!"
Toisinaan teki hän tuntuvampiakin kolttosia, -- kuten kerran,
opettajan taas loikoessa sängyssä, sitoi piipunpäähän pitkän,
vahvan rihman ja -- keskellä luvunlurinaa ja hartaita hai'unvetoja
-- riuhtaisi sen varsineen kauvas nurkkaan --; josta seurasi mitä
hassuimmat jälkinäytökset.
Näin hän kävi alkeiskoulunsa.
Sitte joutui hän suureen maailmanrannankouluun, -- eikä sielläkään
tyhmistynyt.
Ensin joutui hän siellä joutilasten ja kuljeksivaisten
poikaviikareitten seuraan, joilla oli päätehtävänä kujeitten
ja tekosien tekeminen. Tultuaan joukkoon kohosi hän kohta sen
johtajaksi, sillä hän oli kuin luotu tällaiseen. Ihan uusi
elämä siellä silloin alkoi. Uudet, entistä kekseliäämmät ja
hullunkurisemmat kujeet otettiin käytäntöön -- Romana ne keksi --,
uusia elämöimisalueita etsittiin ja uusi innostus valtasi mielet.
Päivät maattiin, mutta yöt huhkittiin hurjastuksissa. Synkät
syksyajat -- ne oikeiksi ilonpäiviksi päätyivät, sillä silloin
oli pimeydenaika pitkä ja "jälet eivät näkyneet". Kiskottiin
kaalinpäitä maasta ja pisteltiin niitä aidanseipäihin ympäri
kylää, leikattiin pellavia pellavamaista ja sidottiin lyhteiksi
sekä tehtiin "viisikkoja", soudettiin veneitä pitkiin, pahoihin
lahdenpohjukkoihin, vedeltiin järveenlasketuita verkkoja tukkuun,
tehtiin peloitus-ukkoja tyttöjen makuu-aittojen eteen, kaadettiin
navetan päällä olevia vesiammeita läävässä lypsäväin tyttöjen päälle
ja pudoteltiin uuninpiippujen kautta rottia sulaviin voipatoihin.
-- Voi sitä mielen kuvittelevaisuutta, toimeenpanevan voiman
tottelevaisuutta ja vireyttä! Ja niitä naururähäköitä, joita tekosen
tehtyä salapaikoissa ilmoille kohotettiin!
Ei niitä tehty kellekään erittäin, vaan kaikille, kelle vaan sattui.
Välistä oli kuje vaaraton, mutta usein varsin vahingollinen; vaan sen
suuremmanpa riemun ja naurun se synnytti!
Niin kulki tämä joutojoukko kylästä kylään ja salonsopesta toiseen,
kiusaten ihmisiä ja naurattaen itseään ilkitöillään. --
Romana tuli lähelle kahtakymmentä. Ammatti oli yhä entinen, mutta
varsi vahvistui ja korvat korkeni. Toimeentulo oli tuiki niukka ja
yhä niukemmaksi se kävi. Nuorempana vielä tuli tehdyksi työtä ja
antoivatpa ihmiset ilmaiseksikin; vaan nyt ne eivät enää antaneet, ja
työ, tavallinen talonpojantyö -- se alkoi tuntua niin ala-arvoiselta
ja halpamaiselta, ettei kehdannut ajatellakaan sitä, -- ja oisiko
tuota ilennyt mennä pyytämäänkään...?
Alkoivat kuiskia elämän äänet.
Ensimäinen:
Millä, millä aiot itsesi elättää ja vaatettaa ja mihin pääsi
kallistaa ajan pitkään? Mitä aiot eteesi ottaa vastaantulevassa
vastaisuudessa, koska jo ohimenevä nykyisyys tarjoo tienpäätä? Katso,
katso vain, ettet joutuisi naulaan koko mies -- hampaittesi viereen!
Toinen ääni:
Jos vähänkin ajattelisit tai katsoisit itseäsi, niin huomaisit,
kuinka nurinkurinen sinun elämäsi on. No, onko tämä nyt laatua:
juosta nälkäjoukon johtajana ja nauraa vatsa tyhjänä? Vai luuletko
siitä sinulle hyötyä koituvan? Varo vain, ettei kerran tuo
nälkiintynyt joukko ryntää päällesi ja iske kynsiä ja hampaita sinuun
ja sano: "Sinä olet meidän johtajamme ja me sinun johdettaviasi, saa
meille elatusta vaikka puun raosta!" Varo, varo tätä!
Tulipa sitten tuohon eräs kolmaskin ääni, vienoinen ja viekotteleva,
ja alkoi kuiskutella:
Totta, totta kaikki, mitä on sanottu. Mutta elä sentään jätä
tuota joukkoasi, elä luovu siitä! Ajattele -- sinä viisas mies,
viisain mies koko korvenkulmalla -- ajattele, etkö voisi sitä
_toisella tavalla_ johtaa? Etkö voisi -- sinä kekseliäs ja keinokas
mies, kekseliäin mies koko seudulla --, etkö voisi sitä kohottaa
nälkäjoukosta leipä-joukoksi, ja itseäsi sen johtajaksi? Silloin
olisi siitä hyötyä ja johtotoimesi tolkullinen. Koettelehan ajatella
sitä, sinä konstikas mies!
Tämä sana sattui sydämeen, mutta ei tullut vielä tajutuksi sen
tarkoitusta: eivät vilkkuneet viisauden virvat syksyn synkässä yössä.
Sillä syksy silloin oli.
Ja edelleen asteli allapäin Romana korven kivikkoisia ja liukkaita
polkuja -- vatsassa nälkä ja mielessä epätoivo. --
Vaan kerran sattui hän sakkineen erääseen saloiseen sepon majaan
-- sepon pajaan, jossa kaikenkaltaiset öiset aseet taottiin:
tappelupuukot, rosvonviilat, viinatorvet... Sielläpä häntä
ystävällisesti vastaan otettiin: ruokittiin leivällä, ilahutettiin
lämpimällä ja sanottiin vielä satu... Se oli Viisaan-Juoneksen satu
ja sanoi sen seppo itse:
"Olipa ennen mies, Viisas-Juones, joka ei väkisin vienyt, eikä salaa
varastanut, vaan muuten otti.
"Ensi kokeensa oli:
"Astui mies metsätietä häntä vastaan, astui lehmää sarvista saattaen,
ja sanoi:
"-- Terve.
"-- Terve, terve, vastasi Juones, vaan ajatteli: kuinka saisin tuon
lehmän, en väkisin, en salaa, mutta muuten?
"Poikkesi metsään, juoksi kappaleen eteenpäin ja viskasi tielle
miekan, -- meni piiloon.
"Tuli lehmänsaattaja siihen, näki miekan, sanoi:
"-- Ois tuossa miekka, vaan mitäs sillä tupetta tekee?
"Astui edelleen, jätti miekan. Otti Juones miekan tieltä, juoksi taas
metsää myöten kappaleen edelle ja viskasi tupen tielle. Tuli mies
tuohon, sanoi:
"-- Tuossahan on tuppi, -- nytpä menen hakemaan miekan, niin saan koko
kojeen.
"Sitoi lehmän puuhun ja lähti.
"Silloin Viisas-Juones otti sekä tupen että lehmän ja meni matkoihinsa.
"Sen jälkeen teki hän sadottain samallaisia temppuja, ja oli hänellä
erinäisiä tapauksia varten suuri varajoukko, ja kaikki he elivät
hyviä, hymyileviä päiviä."
Tämän sadun kuultuaan hypähti Romana. -- Nyt tiedän, mikä tie on
edessäni, mikä lyyli lykkynäni. Nyt tiedän, mihin kutsui kumma ääni,
-- tiedän, miten nälkäjoukosta tehdään leipäjoukko. Täst'edes en astu
allapäin! --
Hänestä tuli rosvo.
Rosvo suuri ja maanmainittava hänestä tuli. Ei ollut sitä
korvenkolkkaa, jossa hän ei joukkoinensa väijynyt, ei sitä kylää,
jossa ei tehnyt tihutöitään: öisiä yllätyksiä ja ryöstöjä.
Jokapaikassa ja joka aika oli hän kaikkien pelättävänä ja
varottavana. Mutta kuka voi varoa häntä? Ei kukaan. Kaikki varat
vaipuivat, kaikki esteet sortuivat hänen edestään. Hänellä oli
sellaiset "kehnon keinot, juuttaan juonet", joita vastaan ei kukaan
mahtanut mitään. Oli hänellä sellainen riepukäärö, jonka kun viskasi
vihaisimmankin vahtikoiran eteen, niin sen ääni vaikeni; oli
semmoinen tiirikka, joka kävi jokaiseen lukkoon; oli semmoinen viila,
joka katkaisi vahvimmankin varusraudan; oli semmoinen kynttilä, jonka
kun käteensä otti ja sytytti, niin eivät askeleet kuuluneet, ei koko
mies näkynyt... Sai liikkua aivan puolivalvovain ihmisten keskellä,
ei huomattu. Ja missä ei välikappaleet auttaneet, siinä taikain ja
ruumiin voima. Ja missä ei hänen, yhden miehen, voima, siinä yhdeksän
miehen -- apujoukkonsa julma voima...
Ja kaikki hän varasti, eroituksetta kaikki, kellä vain oli varoja ja
ketä kohti sattui. Hyvät, huonot, rikkaat ja pohatat ja tasavaraiset
talonpojat, tutut ja vieraat. Eikä auttanut armot, eivätkä mujut...
Hirmuinen, hirmuinen mies oli salon Romana!
* * * * *
Löipä kerran se seppo, jolta Romana oli Viisaan-Juoneksen sadun
kuullut ja jonka luona hän sittemmin usein oleskeli, vetoa, tokko hän
voisi varastaa pitäjän vanhan kirkon.
-- Hmh, mitäs tuosta olisi, onko se kirkko kummempi kuin muutkaan,
-- ihmisten rakentamat seinät, ihmisten maalaamat kuvat ja ihmisten
kokoamat rahat kirstuissa. Vielä tänä yönä ryöstän sen putipuhtaaksi
ja aikaiseen pääsen.
Näin Romana, ja lähti yksin yössä pimeässä työtänsä täyttämään.
Tuli kirkkopihaan, -- portti niin pahasti vingahti, kuin olisi
sanonut: ai, astuitpa viimeisestä portista sisään!
Vaan ei varas siitä vähääkään välittänyt.
Tuli kellotornin juurelle, -- kuin olisivat kellot kumahtaneet ja
kuiskanneet: ovatko jo vaienneet sydämmesi kellot? Vaan ei tulija
tuostakaan tuon enempää huolinut, virkkoi vain:
-- Kas kun tuuli kelloja humahuttelee. Astui kirkon rappujen eteen --
näki oven olevan avoinna.
-- Mi... mitä? säikähti ensin, vaan kohta raudanrauhallisena tuumi:
Kah, kun on vanha vahtiukko unohtanut ovet auki. Ja jatkoi:
-- Sen parempi, ei tarvitse tiirikkaa käyttää. Kohosi kivirapuille
ja meni kirkkoon. Kumahti kameasti kirkon lattia, vaan ei vavahtanut
urhon rinta.
Astui eteenpäin tyhjään, pimeään kirkkoon, -- rupesivat häämöttämään
kuvaseinän kuvat ja näytti kuin joka jumala ja pyhämies olisi sormi
pystyssä varottanut: elä, elä tule! -- Vaan ei paha-aikeinen paljon
sitäkään säikähtänyt.