Ystäväni perheineen oli odotettavana maalle Puruveden rannalle.
Parin päivän kuluttua oli heidän jo saavuttava. Heillä oli pieni,
kolmivuotias tyttönen, koko perheen keskus, jolle jokainen säteili ja
josta riitti iloa jokaiselle. Joskus suruakin. Sellaiset lapset ovat
kaikille niin mieluisia, että heitä huvittaakseen tekisi vaikka mitä
-- huolimatta niin paljon heidän oikeasta hyödystään. Huvittavampi on
heitä huvittaa kuin hyödyttää.
Muutamana iltapuolena heinäkuun alussa, kun yksin Tuunansaaren
valtamaantietä kävelin, mietin mielessäni, millä sitä lasta nyt
voisin ensi työksi ilahuttaa, kun se tänne maalle tulee; jotain
pitäisi keksiä. Niin etenin jo kilometrin päähän talosta, kun
yhtäkkiä pieni lintu tien ohessa siipiään räpytteli. Ihmeen naasti,
sileä, monivärinen, viehättävän soma.
Heti siinä tuokiossa minun poikamainen saaliinhimoni heräsi. Minun
piti se turvaton saavuttaa, sitä ihailla, silittää ja hyväillä.
Minä takaa ajamaan. Ja lintu pakeni koko voimastaan. Mutta hento oli
vielä lapsen siipi -- minä saavutin sen.
Sen käsissäni räpytellessä minä tunsin sääliä, tunsin tekeväni
pahasti, kun riistin pieneltä elämän alkajalta vapauden. Mutta
samassa puolsin tekoani sillä, että nyt pikku lintu voipi pientä
kaupunkilaistyttöä ilahuttaa. Tyttö kovin siihen mielistyisi, oppisi
rakastamaan pikkulintuja. Sitten päästettäisiin se taas vapaaksi,
eihän lintu siitä pahenisi; huvittaisi vain ihmisiä, varsinkin sitä
lasta.
Johtui kyllä mieleeni, ettei äitini, minun lasna ollessani, sallinut
metsälintujen poikia kotiin tuoda, vaan toimitti minut kerrankin
viemään kyyhkynpojat takaisin niiden metsäpesään. Mutta tämä lintu
nyt oli niin perin soma, ja olihan tarkoitus ainoastaan pariksi
päivää -- -- ja sitten lapsen vuoksi.
Olin melkein kuumana kiihkostani. Ja pitikö minun lintuseni, kerran
saavutettuani, heti irti päästää!
Kahden kourani välissä minä sitä koetin pidellä niin hellästi kuin
osasin. Mutta se vapisi ja läähätti pelosta; nokka ammollaan se
tarkasteli ympärilleen ikäänkuin miettien pelastuskeinoa ja sitten
taas teki ponnistuksen vapautuakseen. Silloin piti minun sen tilaa
pienentää. Hädissään se nyt purikin minun sormiani, mutta heikosti
puree pieni. Vähä väliä se yritti pois pyrähtää, mutta turhaan,
mahdotonta -- olinhan minä jättiläinen ja lintunen vain pieni kääpiö,
kokematon sen lisäksi.
Minusta tuntui, kuin se olisi suonut minun käteni väsyvän ja höltyvän
tai jalkani kompastuvan, että siinä vahingossa sitten pääsisi
vapaaksi. -- Oma syyni, jos hän niin toivotti.
Ilta alkoikin pimetä, että helposti olisin voinut kompastua,
varsinkin kun kaiken tietä pidin silmällä saalistani.
Kuinka puhtaana ja virkeänä se olikin säilynyt siellä vapaudessaan;
kuinka hieno sen ruskea rinta, tuhkanharmaa päälaki, vaniljankihtava
niska, sinervät sivut sekä mustan- ja valkeankirjavat siivet ja
pyrstö! Varmaankin lapsia sen ystävällisen linnun, joka meille
ensimäisinä lupaavaa kevättä laulaa, toivoa, iloa ja tointa herättää.
Näinkö piti minun hänen perilliselleen palkita?
Mutta enhän tahdo sitä vangita kuin vain pariksi päivää, sen verran
vain, että pikku lapsikin oppisi tuntemaan, millaisia lintuja
Suomessa kasvaa -- sitten päästetään vapaaksi. Eikä tiedä, kuinka
pian se uusiin oloihin tottuu. Ehkä hyvinkin mielistyy ja jääpi
ainiaksi.
Taloa lähetessäni käteni kuumenivat ja lintu läähätti yhä
tuskallisemmin. Päästäkseni sen tilaa ajattelemasta, kuvittelin
minä, miten sille tulee hauskempi häkissä ja kuinka sen sopisi
siitäkin iloita, jopa ylpeilläkin, että voipi huvittaa tuota pientä
kaupunkilaista prinsessaa -- mikä lohdutus!
Tulin taloon. Aluksi panin nuoren laulajan pieneen pärekoriin. Olihan
siellä nyt tilavampi ja viileämpi kuin kädessäni, arvelin.
Työmies oli juuri päässyt päivätyöstään. Hänen piti nyt iltatyökseen
kyhätä linnulle häkki. Hän ei kieltäytynyt, sillä työn uutuus yhtä
paljon kuin lisäansio virkisti häntä. Karkeasta rautalangasta
sommitteli hän kahden laudan väliin laulajan lapselle vankilinnan.
Kovin kourin hän työnsi pikku poloisen sinne. Sille kokoeltiin
siemeniä sekä kärpäsiä, kumpia vain haluaisi; vettäkin kupposella
annettiin. Se ei tahtonut mitään maistaa, oli vain levoton ja vähä
väliä juoksi pienen päänsä syvälle rautalankojen väliin. Jokaisesta
liikkeestä huoneessa ja varsinkin minun likenemisestäni se aavisti
itselleen vaaraa ja törmäsi urheasti rautaseiniä vastaan. Mutta
kankeat rautalangat eivät kylliksi taipuneet; ne vain puristivat
pientä, kiihkeästi tykyttävää rintaa. Monesti se ei päässyt raosta
omin avuin ulos eikä sisään, ennenkuin autoin.
Minä painoin sen nokan veteen. Se alkoi vähin juoda. Lopulta noppi
se arastellen jonkun siemenenkin. Tietysti sillä oli sekä nälkä että
jano, mutta olihan sillä syytä epäillä, että maantierosvon antamat
ruuatkin olivat pelkkää juonta ja kavaluutta. Minä häpesin hänen
pelkoansa ja arkuuttansa, sillä minä syvästi mielessäni tunsin, että
olin ansainnut hänen epäluottamuksensa.
Tuntoani viihdyttääkseni läksin minä etsimään vangilleni enemmän
ruokaa. Mutta tuokion kuluttua, kun palajan takaisin -- mitä näen?
Pieni sankarini oli tahtonut millä hinnalla hyvänsä vapautua. Se oli
taas tehnyt uljaan rynnäkön vankilan seiniä vastaan. Se oli yrittänyt
päin ja jaloin avata itsellensä tien suureen luontoon. Mutta seinät
olivat sille liian kovat, jotta pako ei onnistunut, ja nyt riippui
se toisesta jalastansa rautahäkin seinästä, pää alaspäin. Sillä oli
ollut aikaa siinä ensin reudota ja tempoa päästäkseen irti, mutta
varvas oli liian tiukasti iskeytynyt rautalangan silmukkaan, ettei
lähtenytkään siitä, vaan koski kauhean kipeästi.
Lintu raukka värisi tuskista, kunnes taintui tajuttomaksi. Nyt oli
se jälleen herännyt ja näytti rauhalliselta, odottaen kohtaloaan --
tulkoon mikä tuleekin. Mitä hyvää voipi tuolta ihmiseltä odottaa,
viheliäiseltä ihmiseltä, jolla ei sydäntä ole!
Ja kuitenkaan minä en ollut tahtonut pahaa; luulinpa pientä lintuani
rakastavanikin.
Kirvelevä pisto tunnossani riensin minä kiireesti siipinuorukaiseni
avuksi. Se ei liikahtanutkaan, vaan näytti välinpitämättömältä
ja ikäänkuin halveksien silmäili minua. Se oli tullut kovaksi ja
uhkamieliseksi. Ei pelännyt, ei värissyt eikä pyristellyt, kun minä
vapisevin käsin tuskallisesti päästin sen pikku jalan vaikeasta
asennosta irti.
Tuntui, kuin olisi se minulta levollisesti, vaikka nuhtelevasta,
kysynyt: "Mitä kidutusta minulle nyt mietit?"
Miten pörröinen, surkea ja likaisen näköinen se nyt oli!