Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Taivaan korkeassa kumussa loisti
kuu ja tiheässä kimaltelivat tähdet tummansinisellä pohjalla. Maassa
alhaalla hohti lumi heloittavassa valossa niin pitkälle kuin silmä
kantoi, yli laaksojen ja vuorten ja järvien jään. Mutta vakavana
seisoi metsä; ylös kohosivat honkain latvat ja kuuset viheriöitsivät,
vaikka taipuivatkin oksat maata kohden kylmän kinoksen painosta.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Luonto nukkui, ja ihmiset, luonnon
nuorimmat lapset, nukkuivat myös. Ei elonmerkkiä missään. Lepoon oli
pysähtynyt tuulimyllykin tuolla ylhäällä mäellä, lahden toisella
puolen; sen siivet leikkasivat ilmaan loistavan ristin, joka maasta
katsoen ulottui ylös aina taivaaseen saakka.
Hiljainen ja kirkas oli talviyö. Ei narahtanut lumi eikä risahdellut
metsä. Syvä äänettömyys vallitsi lähellä ja syvä äänettömyys vastasi
loittoa. Tuuli oli asettunut levolle Neulamäen rotkoihin, jossa se
vuorien suojassa vaipui sikeään uneen. Mutta aidat uskollisesti
peltoja syleilivät, ja tuo vanha, yksinäinen tupa Savilahden
läntisellä rannalla pysyi pystyssä vielä, vaikka lahonneet seinät sen
kallelleen väänsivät. Ei liikettä eikä hiiskausta täälläkään. Ulkona
oli kaikki hiljaa, ja niin oli sisällä myös.
Koko perhe nukkui, yksi ainoa oli, joka ei silmiään ummistanut nyt
enemmän kuin ennenkään. Kätkyessä hän makasi ja katseli taivaan
tuikkivia tähtiä pienestä lähellä olevasta ikkunasta, jonka alemmat
ruudut olivat osaksi päreillä paikatut, osaksi rievuilla tukitut.
Ylemmät ruudut olivat eheät ja niistä tähdet pilkoittivat hänelle
vastaan, niin ystävällisesti ja iloisesti kuin vanhat tutut ikään.
Vanhoja tuttuja ne tosin olivatkin. Sillä niin kauas kuin muisto
ulottui, hän tästä samasta ikkunasta kirkkaina öinä oli niitä
katsellut. Jonkunmoista sanatonta keskustelua heidän välillään aina
syntyi; vaivat silloin unohtuivat ja ikävä mieli muuttui keveäksi.
Eikä tuntunut yö pitkältä, vaikka nukkuivat kaikki muut, hän yksin
valvoi.
Toisia öitä oli, jolloin taivasta ei näkynyt lainkaan, eikä
ilmestynyt yhtä ainoata tähteä korkeuteen. Sysimusta pimeys peitti
joka kohdan sisässä ja ulkona. Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Tuvan
nurkat natisivat ja seinät uhkasivat romahtaa alas. Kivut silloin
yltyivät suuriksi, joka hetki oli täynnä tuskaa, ja kuitenkin hän
kauheasti pelkäsi, että huojuva tupa kaatuisi kumoon ja lopettaisi
elämän heiltä kaikilta. Vähä väliä ruskahtelivat seinät, joka ainoan
kerran veret sävähtivät hänen ruumiissaan, pelko kasvoi ja vaivat
kasvoivat. Hän odotti aamua ja kärsi; mutta aamu viipyi, yön kauhut
olivat valloillaan ja poltteen liekit riutunutta ruumista repivät.
Ympärillä kaikki nukkuivat sikeätä unta, hän yksin valvoi. Äiti
välistä heräsi, muutti kuivia riepuja hänen haavoihinsa ja kysyi,
kuinka hänen laitansa oli.
-- Kolottaa, hän kuiskasi.
-- Voi, raukkani, voi.
Äiti meni vuoteelle jälleen ja laski kädet ristiin rinnalle.
Sielläkin kolotti; hän huokasi kipeästi.
-- Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kuinka kauan viivytät apuasi?
Mutta siinä hänen silmänsä taas painuivat kiinni, hän nukkui
uudelleen ja unohti surunsa siksi aikaa kuin unta kesti.
Eevi yksin valvoi, tuijotti silmät selällään pimeätä, kuunteli tuulen
raivoa ja seinäin jyskettä, pelkäsi ja kärsi aina aamuun saakka.
Seitsemän vuotta oli pikku Eevi jo täyttänyt. Ja kuitenkin hän
oli niin pieni ja kutistunut, että kätkyessä makasi. Ruumis oli
kuivettunut, ruskea nahka oli kurtussa käyristyneiden ja ohkaisten
luiden päällä. Häntä tuskin olisi ihmislapseksi voinut luulla,
ennemmin koiranpenikaksi. Suuret haavat reisissä ja vatsanpohjassa
kasvoivat matoja. Ruoka tuli niiden kautta sulamattomana ulos.
Alituisesti ne vuotivat pahanhajuista visvaa, joka myrkytti ilman
huoneessa.
Toisella vuodella ollessaan Eevi sairastui tulirokkoon, ja siitä
oli tämä hivutustauti alkunsa saanut. Ei se enää rohtoja tarvitse,
oli lääkäri jo silloin sanonut. Ja sitten yhä: ei se enää rohtoja
tarvitse, kyllä kuolema pian lopun tekee.
Mutta vuosi vuodelta vieri, eikä kuolema sittenkään tullut. Kädet
kuivuivat, jalat, ruumis märkäni, mutta henki pysyi yhtäkaikki. Äiti
istui vieressä päiväkaudet -- muutti kuivia riepuja tavan takaa ja
huuhtoi madot haavoista pois. Ensi aikoina hän myötäänsä itki, sitten
vähitellen kyyneleet loppuivat. Nyt hän huokasi vain, raskaita ja
kipeitä huokauksia, jotka tulivat sydämen pohjasta, syvältä.
-- Hyvä Jumala, hyvä, armias Jumala! Kuinka kauan --?
He olivat köyhiä. Isä vaivalloinen ja kykenemätön, toisen päivän
kun oli työssä, niin toisen jo sairaana virui. Eikä hän muuhun
juuri pystynytkään kuin puunhakkuuseen metsässä. Kun vanhin poika,
Aatu, joka myöskin oli vaivainen, häntä siellä auttoi, ansaitsivat
he yhteensä parhaimpina päivinä kuusikymmentä penniä, mutta
tavallisina vain neljä- tai viisikymmentä. Tahvo, Aatun jälkeinen,
kymmenvuotias, oli kivulias, hänkin. Huonosilmäinen ja paiseita
täynnä. Ainoastaan kaksi tyttöä, Johanna, ja Serafia, molemmat Eeviä
nuoremmat, olivat terveitä ja kukoistavia. Olivat punaposkiset ja
kauniit kuin ruusunkukat. Vaikka vastuksen heistäkin pani, kun
yhtämittaa kiristivät leipää, jota usein ei ollut heille käteen
antaa. Eikä liioin tahtonut jaksaa vaaterepaletta heille hankkia,
vaan olivat, poloiset, paleltua kovalla säällä, etenkin kun heitä ei
millään ehdolla saanut pysymään sängyssä peitteiden alla. Kylmällä
lattialla riehuivat, pistäytyivätpä vielä uloskin vähä väliä pelkällä
paitarisallaan, taikka ilki alasti, miten sattui. Pakkanen heidät
tosin ajoi sisään jälleen, mutta vasta sittenkuin oli purrut ihon
sekä siniseksi että punaiseksi.
Eevilläkin oli hyvä ruokahalu. Eikä hän tahtonut tyytyä leipään
ja suoloihin niinkuin muut, vaan halusi aina jotain parempaa.
Lieneekö tuo ollut siitä syystä, että osa avonaisten reikien kautta
vatsanpohjasta vuoti sulamattomana pois, vai lieneekö mädätys
vaatinut höystettä? Lääkärit sen ehkä olisivat tienneet, mutta heistä
ei yksikään Eevin luona käynyt. Varmaa vain oli, että enemmän hän söi
kuin muut lapset.
Pahinta oli tuo alinomainen mieliteko, jonka tyydyttämiseen eivät
varat riittäneet. Vehnäsen ja muun herkun makuun hän oli päässyt
siten, että ihmiset aina väliin kävivät häntä katsomassa ja toivat
silloin mukanaan milloin maitopisaran, milloin voimurun, milloin
rieska- tai pullapalan. Säälistä he sen tekivät, ja hyvälle nuo
maistuivat, mutta seurauksena oli, että hän oppi niitä kaipaamaan.
Parempi hänelle, ettei olisi tiennyt semmoisia maailmassa olevankaan.
Äiti ihmetteli, miksi Eevin ruumis kuivui ja käpertyi, vaikka hän
niin vahvasti söi. Ja sitä ihmettelivät kyläläisetkin siinä kätkyen
ympärillä seisoessaan. Eivätkä he muuta ymmärtäneet, kuin että se
kaikki mahtoi hänellä muuttua visvaksi ja märäksi, mikä terveillä
lihaa ja verta lisäsi.
-- Kuinkahan kauan tuota vielä kestänee? sanoivat he sitten. Ei
luulisi hengen tuommoisessa ruumiissa enää pysyvän.
-- Viisi vuotta takaperin lääkärit jo väittivät hänen pian kuolevan,
lausui äiti, mutta siinäpähän vain elää yhtäkaikki.
-- Kun Herra hänet korjaisi, poloisen, että pääsisi vaivoistaan! --
Tahtoisitko sinä mielelläsi kuolla?
Eevi ei vastannut mitään; mutta hän katsoi heihin vakavasti suurilla,
kärsivillä silmillään. Tuo sama kysymys tehtiin hänelle joka päivä
ja monta kertaa päivässä, sen vuoksi hän ei siihen enää jaksanut
vastata. Äiti sen teki hänen puolestaan.
-- Kyllähän Eevi raukka jo itsekin haluaisi pois. Ennen se pelkäsi ja
nousi semmoiseen tuskaan, kun kuolemasta puhuttiin. Sanoi, ettei hän
uskalla olla hautausmaalla yksin, häntä muka hirvittää, kun siellä
on niin paljo ruumiita, ja haudassa sanoi paleltavan ja olevan aina
pimeätä. Mutta viime kesästä saakka se vain puhuu taivaasta ja kuinka
siellä on ihana olla. Toivoo ja odottaa, milloin häntä tullaan sinne
hakemaan.
-- Vai niin toivoo! Parastahan tuo olisi kaikin puolin. On tämä kai
teillekin kauhean suureksi rasitukseksi?
-- Voi, hyvä isä, ei sitä usko kukaan, joka ei itse ole koetellut!
-- Arvaa sen. Olette niin laihtunutkin näinä vuosina, ettei teissä
ole paljo muuta kuin luut ja nahka.
-- Tässä kun saa istua päivät päästään ja katsella noita tuskia...
Eikä voi auttaa, vaikka henkensä antaisi... Sitten kun vielä ovat
vaivalloisia nuo toisetkin... Ja nälkä lisäksi kaikilla... Pääsisin
edes hankkimaan... Mutta enhän voi jättää tätä...
Äiti itki ja Eevi kävi levottomaksi. Hän kävi aina levottomaksi, kun
näki äidin itkevän. Kyyneleissä hän käsitti vain surua, ei surun
lievennystä. Ja kun ne herkesivät vuotamasta, luuli hän surunkin
loppuneen.
Kunnioittaen kärsimystä vaikenivat vieraatkin hetken. Hiljemmällä
äänellä he sitten jatkoivat vielä.
-- Mitä varten lieneekin toiselle ihmiselle täällä annettu niin
paljo huolta ja ristiä kannettavaksi? Toinen taas pääsee helpommalla
maailmansa läpi.
-- En tiedä. Mutta on sitä vain minun osakseni tullut ihan tarpeeksi
asti.
-- Vaikeahan on Luojan töitä tutkia. -- Kuka sitäkään osaa selittää,
miksi hän tuota lapsi raukkaa niin kovasti kurittaa?
-- Minä aina pelkään, että jos lienee meidän vanhempain syntein
tähden. Olen rukoillut Jumalaa, että kääntäisi vitsan meihin, jotka
olemme sen ansainneet, ja päästäisi viattoman. Ennen toki kärsisi
itse vaikka minkälaista kipua, kuin katselisi lastaan tuossa tilassa.
-- Mutta voi siinä olla toinenkin tarkoitus. Ehkä hän on asetettu
meille kaikille varoitukseksi ja neuvoksi.
-- Ehkä niinkin.
-- Taikka jos hän saanee täällä noin kärsiä, että sitten pääsisi
taivaassa sitä suurempaan iloon.
Äiti ei puhunut siihen mitään. Hän oli monesti tuolla ajatuksella
juuri lohduttanut itseään. Mutta ei se kaikin ajoin tahtonut häntä
rauhoittaa.
Siinä hetken vielä katseltuaan pientä Eeviä, lähtivät vieraat pois.
Mennessään he yhä päivittelivät juuri näkemäänsä surkeutta.
-- Pahinta kaikesta, ettei voi heitä auttaa! sanoi Elviira, eräs
nuori vaimo, joka asui läheisimmässä mökissä. Leivän heille annan
joka ainoasta taikinasta, mutta mitä se tuntuu semmoiseen joukkoon!
Niin vajoo kuin kaivoon, ja puute on yhtä suuri, antoi taikka oli
antamatta.
Mutta kotiin tultuaan hän keitti mannaryynivelliä ja vei sitä
vadillisen pikku Eeville.
Se oli juuri päivää ennen tuota hiljaista ja kirkasta yötä. Eevi
oli innokkaasti syönyt velliään, eikä vielä milloinkaan ollut ruoka
niin hyvälle maistunut. Äiti sitä lusikalla pisteli hänen suuhunsa,
Elviira seisoi kätkyen jalkopäässä ja katseli tyytyväisenä, kuinka
paljon tyttö jaksoikin syödä. Itsekseen hän päätti tästä puolin
tuoda keittoa niin usein kuin suinkin ylettyi omalta joukolta. Eihän
senvertainen heille yhtäkaikki kovin suurta haittaa tehnyt, ja jos
hiukan varat vähenivätkin, niin varmaan Jumala taas siunaisi toista
sijaan.
Eevi oli nukkunut sen jäljestä sikeään uneen, jota kesti koko
iltapäivän. Äiti sitä ihmetteli, sillä tavallisesti hän hyvin
vähän nukkui, ja uneen jos meni, hän samaa päätä vavahti hereille.
Nyt makasi hiljaa ja rauhallisesti, vaikka Johanna ja Serafia,
varoituksista huolimatta, yhtämittaa telmivät. Äiti viimein pelkäsi,
ettei hänessä ehkä henkeä enää ollutkaan, koetteli sen vuoksi kättä
ja kallisti korvaansa sieraimien eteen. Mutta käsi oli lämmin ja
hengitys tasainen niinkuin nukkuvan ainakin. He menivät levolle sinä
iltana keveämmällä mielellä kuin ennen moneen aikaan.
Oli jo sydänyö, kun Eevi heräsi. Hän oli nähnyt unta, ja hyvää unta,
vaan nyt valveilla ollessaan hän ei saanut siitä kiinni, vaikka
koetteli muistella. Hän ummisti silmänsä nukkuakseen jälleen, ehkä
tuota sillä tavoin olisi vielä jatkunut. Mutta turhaan kaikki; uni
kun kerran oli karkottunut pois, ei sitä houkuttelemallakaan takaisin
saanut.
Samapa se! Mielellään nyt valvoikin, koska olivat nuo kauniit
tähdet taas näkyvissä. Kuinka kirkkaasti ne tänä yönä loistivat!
Tuo varsinkin, tuo, jonka hän oli omakseen nimittänyt. Kauemmin kun
katseli, se näytti juuri kuin suurenevan ja tulevan lähemmäksi. Ja
muut tähdet seurasivat; ensin hitaasti, vähitellen, yksi toisensa
jälkeen, mutta sitten alkoivat kilpaa kiitää alas, ja yhä uusia
ja uusia sieltä lenteli, viimein niin tiheästi, ettei jaksanut
katsellakaan. Eevi painoi silmänsä kiinni vähäksi aikaa. Ja siinäpä
hän jo muistikin unensa. Taivaassa hän oli ollut, enkelein seassa.
Itse hän oli yksi heistä, yhtä kaunis ja iloinen ja terve kuin kaikki
nuo lukemattomat hänen ympärillään. Ei ainoatakaan haavaa enää, eikä
kipua. Yhdessä heidän kanssaan hän oli laulanut jotain hyvin ihanata
laulua ja itsekin ihmetellyt, että hän osasi. Monet urut soivat. Aatu
oli kerran puhunut hänelle kirkon uruista, mutta eivät ne varmaankaan
mahtaneet niin kauniisti soida kuin nämä. Siellä ylinnä istui Jumala
itse ja katseli heidän iloaan. Eevin teki mieli lähemmäksi, sillä hän
oli niin rakkaan näköinen, ja samalla hän kohosikin korkeammalle.
Jumala avasi sylinsä, ja hän oli juuri pääsemässä sinne, kun heräsi.
Niin, se oli ihmeellinen uni. Tai jos se ei unta ollutkaan...? Jos
se olikin totta...? Eihän mitään vaivoja enää tuntunut? Ja mieli oli
niin keveä, niin kumman keveä, ehkä pääsi hän kohoamaan ylös...?
Ylös... ylös, tähtein tasalle. Ja vielä korkeammalle...?
Hän aukaisi silmänsä jälleen. Tähdet olivat paikoillaan taas; mutta
tähtein takana taivaan portit olivat selki selällään. Huikaisevaa
valoa sieltä virtasi alas, ja valon keskeltä pienet enkelit
ystävällisesti hänelle vilkuttivat, kutsuivat, kiirehtivät.
-- En pääse, en pääse! hän koetti huutaa.
Vaan samassa sieltä laskeutuikin useita alas, ehättivät hänen
luokseen ja ottivat häntä syliin. Jo kaikui jälleen tuo kaunis
soitto ja valtavat, kauas äärettömiin ulottuvat äänet riemuvirressä
lauloivat:
-- Halleluja, halleluja...!
* * * * *
-- Nouskaa pian, nouskaa, nouskaa! Eevi tekee lähtöä.
Äiti meni toisesta toiseen ja nykäisi jokaista kylkeen, siksi kuin
sai kaikki hereille. Nuorimmatkin pian valpastuivat, kun nuo sanat
tajusivat. Kätkyen luokse he kokoontuivat.
Eevi makasi hiljaa. Katse sammui sammumistaan, mutta suu oli
hymyssä. Rinta hiukan kohosi välistä vielä ja korahdus kuului. Muuta
elonmerkkiä ei enää huomannut.
He seisoivat ympärillä kaikki. Hiljaa, äänettöminä. Äiti vapisi kuin
haavan lehti ja sydän löi. Taukosi aina väliin, mutta hetkeksi vain.
Sitten taas löi, että haljeta oli.
Kädet ristissä he seisoivat. Äiti olisi tahtonut rukoilla; vaan ei
löytänyt sanoja. Ei löytänyt sanoja, eikä johtunut mieleen entisiä.
Mutta sydän löi, taukosi ja löi sitten taas. Niin löi, että haljeta
oli.
Kirkas kuutamo loi Eevin kasvoille hopean värin. Entistä kalpeampi
hän oli; vaan kivun väreitä ei enää näkynyt, eivätkä tuskasta
kertoelleet himmentyneet silmät. Hymyssä oli suu ja rauhan hohde
otsalle laskeutui kuutamon kirkkaassa valossa.
Viimeisen kerran rinta aleni. Hän oli lopettanut...
Äiti meni ulos. Hän istui porstuan kynnykselle ja puhkesi itkuun.
Mutta ylhäällä mäellä näkyi loistava risti, joka kohosi korkealle
aina taivaaseen saakka, tähdet tiheässä kimaltelivat tummansinisellä
pohjalla ja etäisen metsän latvoilta revontulten leimut soilehtivat.
Hiljainen ja kirkas oli yö...
_Kuopiossa v. 1887_.
(Novelleja I.)