Siitä lienee jo noin parikymmentä vuotta, kun asiat minua eräänä
talvena vaativat matkustamaan Tampereelle. Sinne ei vielä siihen
aikaan ollut rautatietä, vaan täytyi ajaa hevoskyydillä, joka entinen
kulkutapa muuten olikin paljon hauskempaa ja runollisempaa.
Mutta hitaasti se kävi. Nuoskeaa lunta oli viimeisen sateen jälkeen
vielä kosolta maantiellä, se tarttui paakkuina reen jalaksiin ja
raskautti kulun. Hiljalleen löntysti hevonen eteenpäin vanhan
kievarikonin tottuneella tavalla, kyytimies istui rauhallisena ja
huolettomana kuskipenkillä, näkyi, ettei hän ensi kertaa ollut
herroja kyydissä. Minulla oli hyvää aikaa miettiä kaikenlaista siellä
reenperässä, nahkasten sisässä.
Muistelin, ketä tuttavia minulla mahdollisesti saattoi olla
Tampereella, ja johtuikin mieleeni eräs nuori tyttö, Hilma Reinius,
joka noin kymmenkunta vuotta sitten oli joutunut sinne naimisiin
eräälle rikkaalle tehtailijalle, nimeltä Grålund. Tunsin hänet vallan
hyvin niiltä ajoilta, kun hän oleskeli Tuusniemen pappilassa, rouvan
apulaisena taloudessa ja lastenhoitajattarena.
Kuinka minun silloin kävi sääli tuota tyttö raukkaa, sillä hänellä
ei suinkaan ollut helpot päivät pappilassa ollessaan, yöt kun sai
valvoa lasten vuoksi ja päivillä alituisesti olla varpaillaan
emäntänsä käskyjä täyttämässä. Hän sai ottaa kiinni kaikkeen; milloin
hänet pantiin keittämään, milloin paistamaan, milloin leipomaan,
huoneita siivoomaan tai vaatteita silittämään. Ja sillä välin riitti
käsitöitä loppumattomiin, pappilan kymmenen lasta kun kulutti paljon
vaatetta. Hilma raukka oli mielestäni kuin orja; hänellä suorastaan
ei vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista ollut yhtä ainoaa,
jota olisi voinut ehdottomasti omakseen sanoa.
Sen lisäksi hänellä oli niin pieni palkka, ettei se tahtonut
kunnolleen vaatteiksi riittää. Aina hänen täytyi kääntää penninsä
moneen kertaan, ennenkuin uskalsi sen kädestään laskea, miettiä ja
tuumia, mikä oli huokeinta, kannattiko ostaa vai täytyisikö koettaa
vielä ilman tulla toimeen.
Mutta kumma kyllä, jotenkin virkeänä hän pysyi yhtäkaikki ja hyvä
toivo hänellä oli tulevaisuudesta. Kun olo kävi liian tukalaksi tai
työtaakka ylen painavaksi ja kun hänen täytyi kävellä rikkonaisissa
kengissä, eivätkä varat myöntäneet ostamaan uusia vielä pitkiin
aikoihin, lohdutteli hän aina itseään tulevien, parempien päivien
odotuksella.
-- Mutt' antaahan olla, jahka minä tästä saan rikkaan sulhasen, niin
kyllä muuttuu elämä toisenlaiseksi, oli hänellä tapana sanoa.
-- Koska se teidän rikas sulhasenne tulee sitten? kysyin häneltä
kerran, kun hän taaskin suurella varmuudella oli siitä puhunut.
-- En tiedä, milloin tulee, hän vastasi, mutta tulla hänen täytyy.
Minä en rupea koko ikääni köyhyyttä kärsimään, siitä alan jo saada
ihan kylläkseni. Ja muulla tavalla taas en rikkaaksi pääse, varakas
sulhanen on ainoa neuvo.
-- Ottaisitteko kenen hyvänsä, kun hän vain on rikas?
-- Ottaisin. Vaikka hän olisi musta kuin murjaani ja tyhmä kuin
saapas, niin ottaisin sittenkin.
-- Mutta ajatelkaas, jos ette voisi häntä lainkaan rakastaa?
-- Rakkaudesta minä viisi veisaan. Ei köyhän auta semmoisia
turhuuksia ottaa lukuun. Kun hän vain auttaa minua paremmille
päiville, niin olen hänelle niin kiitollinen, että se jo kyllä käy
rakkaudesta.
Nuoren tytön suussa tuo puhe kuului kovin luonnottomalle; mutta se
vain todisti tavallaan sekin, kuinka kovaa koulua hän oli käynyt.
Nuhteet, joita ensi hetkessä ajattelin tuoda esiin, kuolivat
huulilleni, tunsin niin suurta sääliä häntä kohtaan.
-- Luuletteko sitten, että onni on ainoastaan rikkaudessa? kysyin
vain hyvin sävyisästi.
-- Missä se olisi, ellei siinä? hän vastasi. Hyväinen aika, kun
ihminen saa, mitä ikinä haluaa, saa nukkua yönsä rauhassa, tehdä
työtä sen verran kuin tahtoo, ja asettaa elämänsä kaikin puolin
mieleisekseen, mitä häneltä sitten enää puuttuisi? En suinkaan
ymmärrä. Minä hymyilin.
-- No, ja minkähänlaiseksi te asettaisitte elämänne, jos rikkaaksi
tulisitte?
-- Niin, minäkö?
Hänen silmänsä vilkastuivat.
-- Voi, voi! Ensiksikin minä joka aamu nukkuisin tuonne kahdeksaan.
Ja sitten minä aina tilaisin uudet kengät, ennenkuin entiset
ehtisivät rikkikään mennä, jatkoi hän nauraen.
-- No, senkö verran --
-- Odottakaapas nyt, eihän se ollut kuin alkua. Minä laittaisin
itselleni yltäkyllin kaikkia vaatteita, leninkiä kaikenmoisia,
parhaimmista kankaista, revonnahka-turkin silkkipäällyksineen, sitten
tohvelipalttoita ja saketteja syksyä ja kevättä varten, sadenuttuja
ja kepsiä kesää varten -- hattuja, jos jonkinlaisia --
-- Jopa, jopa --! Entä sitten vielä?
-- Huoneet laittaisin ihmeen komeiksi, plyyssipäälliset
huonekaluihin, brysselimatot lattialle --
-- Riittää, riittää, minä nauroin. Kyllä jo arvaan muut seikat.
Mutta Hilma ei malttanut vielä lopettaa.
-- Tallissa olisi aina hevonen minun varallani, -- että saisin
ajella, milloin vain päähäni pistäisi, ja joka vuosi minä
matkustelisin ulkomailla.
Tähän tapaan sitä jatkui, mielikuvitus lensi ja innostus kasvoi. Hän
lämpeni lämpenemistään, posket hehkuivat, silmät säihkyivät ja suu
oli onnellisessa hymyssä. Jos kaikki tämä hyvyys olisi jo ollut hänen
käsissään, ei hän siitä varmaankaan olisi voinut enemmän nauttia.
Pari vuotta lienee kulunut tästä meidän keskustelustamme, kun
pappilan vanhimpia lapsia lähetettiin Savonlinnaan kouluun ja Hilma
sai mennä mukaan taloudenhoitajaksi. Olin oikein mielissäni, sillä
otaksuin varmasti, että hän nyt yhtäkaikki tulisi helpommille
päiville. Mutta sitä en voinut arvata, että tämä sattuma veisi häntä
suurta elämän käännettä kohti.
Niin kumminkin tapahtui. Tuskin oli kuukautta kulunut, ennenkuin
Savonlinnasta tuli äkkiarvaamaton uutinen: Hilma Reinius on
kihloissa erään rikkaan kauppiaan kanssa Tampereelta.
Sillä kertaa eivät viestit kertoneet sen enempää.
-- Onkohan tuo kauppias "musta kuin murjaani ja tyhmä kuin saapas?"
mietin minä itsekseni. Ainakin hän mahtaa olla vanha ja ruma, sillä
harvoinpa ne nuoret ovat rikkaiksi ehtineet.
Mutta ei! Pian saatiin tietää, että hän päinvastoin oli
keski-ikäinen, pulska mies, nimeltä Grålund, toimelias ja virkeä,
Tampereen etevimpiä miehiä. Hän oli käynyt tervehtimässä sukulaisiaan
Savonlinnassa, tutustunut Hilmaan, joka asui niiden kanssa samassa
talossa, rakastunut ja kosinut. -- Häät oli vietettävä Savonlinnassa
kiireimmän takeen, eikä Hilma ollut tuleva enää Tuusniemellä
käymäänkään.
Sitten kerrottiin vielä, kuinka paljon sulhanen oli antanut hänelle
lahjoja, kultakellon ja rannerenkaat, monet leninkikankaat ja --
revonnahkaturkin.
Minua hytkähytti. Muistui heti mieleeni Hilman entiset tuulentuvat.
Nythän ne jo alkoivat toteutua kaikki.
Häitten jälkeen Hilma katosi näköpiiristämme. Tampere oli
siksi kaukana, ettemme hänestä enää mitään kuulleet, eikä hän
kirjoittanutkaan tuttavilleen Tuusniemelle.
No, tuota en juuri ihmetellyt. Hän tietysti tahtoi unhoittaa
orjuutensa ajat ja välttää sen vuoksi kaikkea, mikä niistä muistutti.
Muutamia vuosia kului. Hilma alkoi unohtua mielestäni pois. Kerran
olin vain sattumalta kuullut, että hänen miehensä oli perustanut
villankehruutehtaan Tampereelle, mutta Hilmasta itsestään ei
silloinkaan tiedetty mainita niin mitään. En ollut häntä sen vuoksi
moneen aikaan ajatellutkaan, ennenkuin nyt vasta, kun olin matkalla
hänen kotikaupunkiinsa.
Päätin kuin paatinkin käydä häntä tervehtimässä ja olin sangen
utelias näkemään, minkälaiseksi tuo pappilan entinen lastenhoitaja
oli muodostunut rikkaissa naimisissaan. Minkälaiseksi oli hän
laittanut kotinsa, mitenkä ylipäänsä asettanut elämänsä? Kuvailin,
että hän oli seuraelämän keskuksena Tampereella, kulki kenties
kestistä kestiin, huvista huviin, otti vastaan vieraita, laittoi
komeita päivällisiä ja illanviettoja luokseen, sanalla sanoen, nautti
kaikenmoisia iloja sitä runsaammin nyt, kun nuoruudessaan oli saanut
niistä tyyten kieltäytyä.
Tampereelle saavuttuani oli minulla niin paljo toimia, etten ensi
päivänä enkä vielä seuraavanakaan joutanut menemään Hilman luokse.
Mutta hänen asuntonsa jo tiesin, olin ajanut siitä pari kertaa
ohitsekin ja tarkastellut tuota pitkää riviä ikkunoita, joissa
kaikissa oli muodikkaat, kauniit uutimet, veistokuvia ja vihreitä,
korkeita kasveja. Hienolta näytti kaikki ulospäinkin, sisässä varmaan
oli yhä komeampaa.
-- Kuinkahan onnellinen hän nyt mahtaa ollakaan, ajattelin itsekseni
ja halusin mitä pikimmin päästä häntä katsomaan.
Kolmas päivä oli keskiviikko, muistan sen vieläkin vallan hyvin. Olin
jo edeltä puolen vapaa asioistani, panin parhaimman puvun päälleni
ja laittauduin aiotulle visiitilleni. Läksin jalan, kun kadulla ei
sattunut olemaan yhtään ajuria. Yöllä oli suojannut, liukkailla
kaduilla yritin monet kerrat menemään nurin. Onnellisesti kumminkin
saavuin viimein perille ja käännyin portista sisään.
Hyvän vaikutuksen heti jo pihakin minuun teki. Kaikki rakennukset
olivat mainiossa kunnossa, leveät, tasaiset tiet risteilivät pihassa
joka haaralle ja lumi oli niin puhdasta, että silmiä huikaisi.
Kookkaan verannan seinät olivat ikkunoita täynnä, niitä kaunisti
somille poimukkeille asetetut valkoiset verhot, pulskat ovet ja
portaat näyttivät minusta ikäänkuin kutsuvan luokseen ja lausuvan
tervetuloa.
Soitin etehisen kelloa. Näppärä, sievästi puettu palvelusneiti avasi
minulle oven.
-- Onko rouva kotona? kysyin.
Hän katsoi minuun kummastellen, silmät suurina ja pyöreinä.
-- Kyllä, hän vastasi verkalleen, loi minuun vieläkin epävarman
katseen ja pujahti johonkin sivuhuoneeseen.
-- Huomasipas, etten ollut Tampereen rouvia, ajattelin siinä
päällysvaatteita riisuissani. Nyt hän varmaankin siellä kertoo, että
vallan outo, matkustavainen nainen seisoo etehisessä. Hilma tietysti
ihmettelee, kuka minä mahdan olla. Saa nähdä, tunteeko. Olisikohan
pitänyt lähettää visiittikorttini samalla -- tai ilmoittaa tytölle
nimeni? Mitä vielä! Antaa Hilman olla utelias.
Heitin syrjäsilmäyksen etehisen seinällä olevaan peiliin, silitin
pikkuisen hiuksiani ja astuin avonaisesta ovesta saliin. Siellä ei
ollut ketään. Katsoin heti huonekalujen päällyksiä. Aivan oikein!
Silkkiplyyssiähän ne olivat.
Ovet olivat auki vasemmalle, ja sieltäpäin kuului toisesta tai
kolmannesta huoneesta keveitä askeleita. En voinut olla hymyilemättä,
kun ajattelin, miten Hilma hämmästyisi minut nähdessään.
Askeleet lähenivät ja kynnykselle ilmestyi -- ei, se ei ollutkaan
Hilma, joku muu, ikävän näköinen, keski-ikäinen, minulle vallan outo
nainen.
Minä en enää hymyillyt, vaan loin tulijaan kysyvän katseen.
-- Anteeksi, mutta rouva Grålund haluaisi tietää, kuka rouva on.
Minä ojensin hänelle visiittikorttini ja hän katosi samaa tietä kuin
oli tullutkin.
Katselin taaskin ympärilleni.
Kuinka täällä oli hiljaista ja kuollutta! Eikö heillä ollut yhtään
lasta? Mitä varten nämä suuret, autiot huoneet --?
Pitemmälle en päässyt ihmettelemisessäni, kun äskeinen turilas palasi
ja sanoi rouvan pyytävän minua tulemaan luokseen. Hän ei uskaltanut
kylmyyden tähden lähteä huoneestaan.
-- Onko rouva Grålund sairas? minä kysyin.
-- Eipä juuri niin sairaskaan, hän vastasi pitkäveteisesti, mutta hän
ei siedä kylmää.
Mitä kummaa! Olivathan nämä tavallisen lämpimät huoneet -- miksi ei
hän sitten näissä tarjennut olla?
Kuljimme monen huoneen läpi ja pysähdyimme viimein suljetun oven
eteen.
Turilas tarttui lukkoon, mutta ennenkuin hän avasi oven, käänsi hän
vielä päätään ja kiinnitti harmaat silmänsä minuun.
-- Ettehän vain liene kylmä?
-- En toki olekaan. Siellähän on suoja ulkona ja minulla oli turkki
päällä.
Hän avasi oven ja laski minut sisään.
Ikkunat olivat peitetyt ja huone niin pimeä, etten alussa eroittanut
niin mitään. Mutta perimmästä nurkasta kuului heikko ääni, ja kun
teroitin silmäni sinnepäin, oivalsin minä vähitellen chaiselongin
tapaisen esineen, jossa joku näytti olevan pitkällään saalien ja
vilttien alla. Laiha käsi ojentui minua kohti, ja nyt huomasin jo
kalpeat, kuihtuneet kasvotkin tyynyllä.
Menin lähemmäksi ja tartuin hänen käteensä.
-- Tervetuloa, hän kuiskasi ja puhkesi samassa itkemään.
-- Hilma raukka, kuinka teidän laitanne on? Mikä teitä vaivaa? Hän,
tuolla, sanoi, ettette olisi sairas.
Hän koetti rauhoittua, mutta hetken aikaa kesti, ennenkuin hän
nyyhkytyksiltään sai puhutuksi. Sitten hän alkoi.
-- Niin, eiväthän ne kukaan usko minun sairauttani. Sanovat minun
vain luulottelevan. Ja lääkäritkin väittävät, ettei se ole muuta kuin
hermostumista ja heikkoutta. Mutta lääkärit eivät ymmärrä, ne eivät
ole koko aikana ymmärtäneet.
-- Joko tätä on kestänyt kauankin?
-- Voi, johan sitä on kestänyt! Melkein koko naimisissaoloaikani. Se
alkoi heti -- muutamien kuukausien perästä.
-- Eikä ole tullut ensinkään paremmaksi?
-- Ei paremmaksi -- pahemmaksi vain. Hetken hiljaisuus vallitsi. Hän
makasi nyt tyynenä, silmät alas luotuina. Kasvot ilmaisivat väsymystä
ja välinpitämättömyyttä.
-- Jospa minä olen vain rasitukseksi?
-- Ei, istukaa nyt sentään vähä aikaa! Ellette ikävysty?
-- En suinkaan.
Mutta keskustelu ei tahtonut sujua. Hän ei nähtävästi jaksanut
välittää muusta kuin omasta sairaudestaan, koska ei edes kysynyt
mitään entisistä tuttavistaan Tuusniemeltä. En tosin ollut minäkään
heitä tavannut moneen aikaan, mutta olisin kuitenkin tiennyt kertoa
hänelle yhtä ja toista heidän elämänvaiheistaan.
Ajatukseni kiintyivät hänen sairauteensa. Eiköhän siinä tosiaan
ollut paljo luulotteluakin? Ja tämä pimeys, tämä kuumuus, huoneen
umpinainen ilma, tuo hautautuminen saalien ja vilttien alle -- eikö
se kaikki häntä juuri heikontanut? Uskalsin vähän viitata sinnepäin.
Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä, sillä hän kohta harmistui
niin, että lensi vallan punaiseksi.
-- Niin se on aina, terveet ihmiset eivät käsitä, mitä sairas sietää
tai ei siedä. Mutta luuletteko, että tässä makaisin, jos suinkin
voisin liikkua ja olla ylhäällä?
-- Saattaa niin olla, vastasin minä vallan hämilläni, itse tietysti
sen parhaiten voitte päättää.
-- Olen sen niin monta kertaa kokenut, jatkoi hän rauhallisemmin.
Kun vain pikkuisenkin yritän täältä nousta, niin heti minä kylmetyn
ja tulen kipeäksi. Silmäni taas ovat niin heikot, etteivät ne siedä
valoa ensinkään.
-- Niin, tällä tavoin sinä juuri teet itsesi noin araksi, ajattelin
minä itsekseni, mutta olin nyt siksi viisas, etten siitä hänelle
mitään virkkanut.
Keskustelu taukosi taaskin. Meillä ei ollut mitään sanottavaa
toisillemme. Hilma tuntui minusta niin vieraalle, ei hänessä ollut
enää jälkeäkään entisestä avomielisestä, reippaasta pappilan
rouvan apulaisesta. Hän makasi nyt vallan hiljaa, katseli eteensä,
vastapäätä olevaan seinään, eikä näyttänyt paljoa välittävän minun
läsnäolostani. Se mielenliike, joka tullessani hänet hetkeksi
valtasi, oli mennyt ohi, ja hän vaipui nyt syvään apatiaan. Tämäkö
lienee ollut hänen tavallinen mielentilansa?
Oloni alkoi tuntua tukalalta. Halusin päästä pois vapaaseen,
raittiiseen ilmaan. Mutta kävikö minun nyt jo lähteminen? Jospa hän
loukkaantuisi, kun tuskin olin vielä neljännestuntia ollut hänen
luonaan.
-- Ehkä on parasta, että lähden ja heitän teidät rauhaan? Olette ehkä
jo väsynyt?
-- Niin, enhän minä tosiaan jaksa pitempää aikaa yhtämittaa
seurustella, hän vastasi heikolla äänellä.
Mitäs muuta, minä nousin ja sanoin jäähyväiset.
-- Odottakaa vähän!
Hän soitti ja äskeinen oppaani tuli saapuville.
-- Menkää saattamaan rouvaa!
Ja niin me sitten taas vaelsimme yhdessä samojen huoneiden läpi tuon
ikävän näköisen naisen kanssa. Mutta minä en enää soimannut häntä
turilaaksi mielessäni, enkä ihmetellyt hänen kasvojensa happamuutta.
Vedin helpoittavan henkäyksen, kun taaskin olin ulkona.
-- En tosiaan jaksa seurustella! Nuo sanat vieläkin kaikuivat
korvissani, ja kun sitten ajattelin meidän "seurusteluamme", täytyi
minun hymähtää itsekseni.
Pysähdyin hetkeksi portaille, silmäilin vielä kerran tuota komeutta
ja yltäkylläisyyttä ympärilläni.
Hilma parka! Mitä iloa hänellä nyt oli tuosta kaikesta? Eiköhän
hän kaipauksella muistellut entisiä köyhyyden aikoja, jolloin hän
raatoi yötä päivää ja käveli rikkinäisissä kengissä, mutta siihen
sijaan uhkui terveyttä, voimaa, iloista uskallusta ja hyvää toivoa
tulevaisuudesta?
Niin tuskallisen vaikutuksen teki tämä käyntini Hilman luona minuun,
etten sitä hevillä unhoittanut. Vuosia sen jälkeen kiertyivät
ajatukseni tuon tuostakin takaisin häneen, ja minä näin hänet yhä
uudelleen edessäni, semmoisena kuin hän siellä komean kotinsa
viimeisessä komerossa makasi, surkeana, elottomana, kuihtuneena,
sammuvana.
* * * * *
Muutamia vuosia oli kulunut, kun luin sanomalehdistä, että tehtailija
Grålund oli tehnyt loistavan konkurssin. Varoja viisisataa tuhatta,
velkoja lähes yhdeksänsataa.
Olin vallan ihmeissäni. Semmoistako se varallisuus olikin? Vai oliko
hän viime aikoina kärsinyt suuria vahingoita? Kuinka hyvänsä, mutta
siihen päätökseen tulin, ettei ainakaan Hilma vielä silloin, kuin
hänen luonaan kävin, tiennyt, että asiat olisivat olleet huonot,
sillä ei hänen ajatuksensa siinä tapauksessa olisi niin yksinomaan
päässeet pyörimään vain hänen oman sairautensa ympäri.
-- Voi raukkaa, huokasin itsekseni, kylläpä hänen mittansa mahtaa
olla täysi. Kuinka hän nyt murtuneella terveydellä ja hemmoittuneilla
elämäntavoillaan kykenisi taistelemaan köyhyyttä ja puutetta vastaan?
Miksi oli hänen elämänsä niin kovaa alusta loppuun!
En kuullut hänestä mitään sen enempää nytkään. Mutta parisen vuotta
tämän jälkeen täytyi minun taaskin matkustaa Tampereelle, ja silloin
päätin heti ensi työkseni hakea hänet käsiini.
Niin -- jos hän vielä eli! Kenties olikin, poloinen, jo päässyt
maailman vaivoista ja muuttanut ikuiseen rauhaan.
Ajoin samaan hotelliin kuin viimeksikin. Se oli aivan entisellään
kaikin puolin, palvelijat olivat vain muuttuneet. Satuin vielä
pääsemään entiseen huoneeseenikin, joka yhä lisäsi hauskaa,
tutunomaista vaikutusta.
Nuori naispalvelija hääri ympärilläni. Käännyin heti häneen,
saadakseni tietoja Hilmasta.
-- Rouva Grålund, elääkö? Kyllä maar' hän elää, selitti minulle tyttö
hämäläismurteellaan.
-- Mitenkä he tulevat toimeen?
-- Siinähän menettelee. Ei suinkaan se vallan hyvää ole,
ruokavieraita hän pitää.
-- Niinkö rouva? Hän on sitten tullut terveeksi?
-- Eipä se kuulu terve olevan.
-- Kuinkas hän sitten jaksaa pitää ruokavieraita?
-- Mitäs, kun täytyy.
-- Eikö miehellä ole mitään ansiota?
-- Eihän se enää eläkään. Toista vuotta siitä jo on, kun hän kuoli.
-- Ooho! Vai on hän kuollut!
"Ei ole tikka niin kirjava, kuin on ihmisen elämä." Tuo sananparsi
johtui mieleeni, siinä kun suin päälleni, lähteäkseni suoraapäätä
Hilman luokse.
Tyttö neuvoi minulle vielä hänen asuntonsa. Kyttälässä, toisella
puolen koskea se oli.
Liikutettuna seisoin minä pian hänen vaatimattoman asuntonsa edessä,
vaivalla itkuani pidättäen. Viivyttelin siinä hetkisen ja koetin
tyyntyä. Joku tuli poikki pihan puusylyys käsivarrella. Sehän näytti
tutulta -- katsoin tarkempaan.
-- Hyväinen aika! Hilma?
-- Tervetuloa! Sepä hauskaa. Astukaa sisään, tehkää hyvin! Täältä
meidän täytyy mennä kyökin kautta.
Hän vei minut pieneen kamariin, joka oli kyökin takana. Lisäsi
sivumennen pari puuta hellaan ja pisti kahvipannun tulelle. Tuli
sitten ja istui minua vastapäätä, pöydän toiselle puolelle.
-- No niin, nyt saamme rauhassa jutella, sillä välin kuin kahvi
kiehuu, hän hymyili.
-- Jumalan kiitos, te näytätte vallan tyytyväiseltä, melkein
iloiselta, huudahdin minä ehdottomasti häntä katsellessani.
Paljon hän oli vanhentunut, hiukset olivat harmaantuneet, kasvot
ryppyiset, liikkeet vaivalloiset. Mutta mieli näytti olevan raitis,
päättäen kasvojen hymyilevästä ilmeestä ja silmien iloisesta
loisteesta. Ja tottuneella tavalla hän siinä hyöri askareissaan,
huolimatta jalkojensa kankeudesta.
-- Minä olenkin iloinen ja tyytyväinen elämään, tyytyväisempi kuin
milloinkaan ennen, hän vastasi minulle. Kovaa koulua olen käynyt,
mutta se on kaikki ollut hyväksi.
-- Niin, mutta --?
Olin kuin elävä kysymysmerkki.
Hän naurahti.
-- Te kummastutte? Niin, en sitä olisi itsekään uskonut ennen, että
ihmisen onni niin vähän riippuu varallisuudesta ja hyvästä asemasta.
Nyt saan tehdä työtä aamusta iltaan toimeentuloni puolesta, eikä
minua moni enää tunne entisistä tutuistani. Mutta minä en sure
kumpaakaan -- elämäni on nyt sittenkin vallan toista.
-- Mutta kuinka te jaksatte, kuinka teillä, riittää voimia?
-- No, enhän minä nyt joka puunnokaretta itse kanna. Onhan minulla
täällä tyttönen apuna, vaikka hän tällä hetkellä sattuu olemaan
ulkona asialla. Kyllä minä jaksan. Joka aamu käyn torilla. Ja ruoan
laitan aina itse. Minullahan on kolmattakymmentä ruokavierasta.
Syövät tuolla ruokasalissa kyökin toisella puolen. Sinne on eri
sisäänkäytävä, mutta en voinut tuoda teitä sitä tietä, kun siellä
vielä istuu muutamia päivällisen jälkeen.
-- Eikö se kumminkin anna paljon huolta tällainen toimi?
-- Kyllähän se antaa huolta. Ei tahdo oikein hyvin kannattaa, kun
täytyy antaa melkein liian huokealla, ja muutamat sitten vielä
jättävät maksamatta. Niin, kyllähän se huolta antaa. Mutta ei se
mitään. Huolissa se juuri elämän paras onni piileekin. Viimeksi
kun tavattiin, ei minulla ollut mitään huolia. Ja näitte, kuinka
surkeassa tilassa silloin olin.
-- Niin, te kun sairastitte --
-- Sairastinko? Mitä pihkaa! Niin -- sairastinhan minä semmoista
itsekkäisyyden tautia, muuta se ei ollut. Nyt minä siihen sijaan olen
todenperään kipeä. Katsokaas näitä!
Hän näytti minulle käsiään ja sormiaan, joissa nivelten kohdat olivat
paksuina mukuloina.
-- Kihti ne semmoisiksi on tehnyt. Ja sen minä sain sen kautta juuri,
että niin ylenmääräisesti hoidin itseäni. Enhän minä siihen aikaan
muuta ajatellutkaan. Sittenkuin täytyi lähteä liikkeelle ja tarttua
työhön, olin niin arka, etten kestänyt mitään. Ja silloin tämä tauti
minuun tarttui.
Kahvipannu samassa kiehui ylitse kyökissä, hän riensi sitä hoitamaan.
-- Ei se ruumiin sairaus mitään ole, hän puhui minulle sieltä hellan
äärestä, kun vain sielu on terve.
-- Niin, niin, vastasin minä ja menin ovelle, voidakseni paremmin
jatkaa puhetta. -- Mutta sitähän minä ihmettelen, että voitte olla
niin raittiilla mielellä. Tietysti teidän jäseniänne on mahtanut
hirveästi kolottaa, koska ovat nousseet tuommoisille möhkäreille, vai
kuinka?
-- Onhan niitä kolottanut ja niitä kolottaa aina vieläkin öillä, niin
etten saa unta.
-- Eikö se ole kumminkin vaikeata?
-- Ei ole vaikeata ensinkään, hän hymyili, tuodessaan tarjottimella
kahvivehkeet kamarin pöydälle. Nähkääs, se on sillä tavalla -- että
minulla on onnellisimmat hetkeni juuri öisin, kun näitä kolottaa,
enkä saa unta.
Hän seisoi edessäni ja katseli minua vakavasti, lämmin loiste
silmissä.
-- Ei, oikein totta, hän jatkoi, kun huomasi epäilykseni. -- Niin
oudolta kuin tuo kuuluneekin, mutta näitä kipeitä jäseniäni saan
tavallaan kiittää sieluni terveydestä. Eihän minulla ole aikaa
päivillä ajatella iankaikkisuutta ja sulautua Jumalaan, ja nämä jos
soisivat minulle rauhaa, nukkuisin varmaan kuin tukki koko yön.
-- Ah, nyt minä ymmärrän, mistä teille on tullut tuo tyytyväisyys ja
mielenrauha.
Hän nyökäytti päätään.
-- Niin, öillä, kun olen Jumalan läheisyydessä, silloin minä elän
tosi elämää, tämä päiväelämä, joka kuluu maallisissa töissä ja
hommissa, se ei ole kuin unennäköä, siihen ottaa osaa vain tämä
matoinen kuori minusta itsestäni -- noo, ehkäpä jonkun verran
sielukin, ulkonaisesti, ohimenevästi, ei sen enempää.
Minä istuin siinä äänettömänä, tunsin itseni niin mitättömän
pieneksi hänen rinnallaan. Ja kuinka minua hävetti, kun vertailin
pukujamme! Hänellä suorajuovainen, tumma, pumpulinen hame, ja
suora, yksinkertainen nuttu samasta kankaasta, minulla kalliista
villakankaasta tehdyt vaatteet, jotka olin vielä lisäksi antanut
valmistaa Helsingissä, niinkuin muutkin turhamaiset rouvat siellä
kotikaupungissani, saadakseni ne oikein muodikkaiksi. Tässä
ulkonaisessa asussamme minusta jo niin selvään ilmeni, mikä eroitus
meidän molempain pyrinnöillä oli. Tai oikeammin, mitä elämää toinen
eli ja mitä toinen.
Minä halveksin itseäni. Olisin tahtonut repiä palasiksi tuon
turhamaisen pukuni, viskata kaikki sormukset, rannerenkaat ja muut
helyt nurkkaan, ja heittäytyä tuon ryppyisen, yksinkertaisen, ennen
aikojaan vanhentuneen naisen jalkojen juureen ja rukoilla häntä
opettamaan minuakin kulkemaan sitä tietä, jota hän itse kulki.
Mutta tunsin samalla vaistomaisesti, ettei sinne toisen avulla
päästä, itsekunkin täytyy astua oman kehityksensä polkua.
Nostin silmäni maasta ja katsoin häneen.
-- Kuinka te mahdatte olla onnellinen, lausuin minä hiljaa.
-- Niin, vastasi hän, ja ajatelkaas, kuinka paljo kovaa minun täytyi
kokea, ennenkuin tämän onnen löysin. Lieneekö Jumalalla yhtä vaikea
työ muidenkin ihmisten kanssa, vai olinko minä kaikkein itsepintaisin?
(Nuori Suomi V.)