HEILI (Saapuu. Ujona). Täälläkö sinä olet?
SAKU. Ka tulithan sinä... Minä jo pelkäsin että narrasit vain, etkä
tule... Siitäkö sinä Peltoniemen lehmishaan kautta tulit?
HEILI. En... Siinä kun on Teerikankaan iso härkä, niin minä pelkäsin
jotta se puskee ja kiersin Tastulan kautta.
SAKU. Eihän se olisi sinua puskenut! Olisit vain tullut siitä suoraa...
Tuli oikein hyvä mieli kun tulit... Sanoitko sinä isällesi?... Tästä
naimisiin menosta?
HEILI (Puseroaan nypläillen). Sanoin.
SAKU. Mitä se sanoi siihen?
HEILI. Eihän tuo mitään. Kysyi vain sinusta jotta: Jaksaakos se
akkaansa elättää.
SAKU. No mitäs sinä sanoit?
HEILI. Jotta jaksaa... Eikä se sitte enää sanonutkaan muuta kuin jotta:
no ottakoon sitte.
SAKU. Vai kysyi se sitä elättämistä. Mikäs minun on jaksaessa sinusta
huolta pitää!... Entäs mitä äitisi sanoi?
HEILI. Eihän tuo mitään erikoista sekään... Kysyi vain jotta: onko se
sen Malakias Vinnilän poikia sieltä Räyringistä... Ja minä vain sanoin
jotta: eikö tuo liene.
SAKU. Se oli väärin... Olisi pitänyt sanoa, jotta minä olen sen Juppa
Vinnilän... Se Malakias Vinnilän poika on juoppo.
HEILI. Ka mistäpä minä tiesin... kun et sanonut.
SAKU. Hyvästipä tuo sitte meni, kun ukko ei ollut vastaan. Nyt vain
ostetaan kihlat, niin asia on valmis... Lähde tänne ruokapaikkaan.
Minulla on siellä vehnäistä... Tahi kuulehan ensin. (Panee hanurin
maahan ja suutelee) No nyt mennään. (Ottaa hanurinsa mennessänsä) Oli
se hyvä, jotta näin selvästi meni.
HEILI. Olihan tuo!
(Menevät, Saku soittaa mennessänsä ja Heili pyyhkii
hihallaan suunsa.)
PIRKKA (Saapuu. Istahtaa kivelle). Niin!... Muilla on nyt iloista olla,
kun on juhannus ja muuta... Minä yksin saan suruja kantaa. Koivut ovat
vihreimmillänsä ja kesä kauneimmillansa, mutta ei se nyt näytä minusta
entiseltä. (Kätkee päänsä käsiinsä.)
LOTTA. Pirkka... Täälläkö sinä olet Pirkka?... Kun minä etsin koko
aamun... Tule nyt, hyvä lapsi kotiin, eläkä nyt rupea suremaan..
(Nykäsee) Kuule, Pirkka!... Tule nyt kotiin, Pirkka!
PIRKKA. Ei... ei!... Antakaa minun nyt, äiti, olla yksinäni!
LOTTA (Suruissaan). Ka eihän se isäsikään sitä itsensä tähden niin
tahtoisi, mutta eipä se ole helppo hänelläkään jäädä joukon kanssa
mieron tielle... nyt kun on jo voimatkin menneet, eikä ole tervekään,
jotta pystyisi elämään toisen työllä.
PIRKKA (Itkee). Minkäs minä sille voin, kun en kerran jaksa häntä
kärsiä... Vanha ja höperö ukko!
LOTTA (Liikutettuna). Elä nyt itke, Pirkka rukka... Mene tiedä, jos hän
ei sinua huolisikaan, kun saisi nähdä... Eihän tuo nyt syö, jos tuolle
näyttäytyisit ja sanoisit itse.
PIRKKA. Oi... oi minua onnetonta... oi minua onnetonta!
LOTTA (Säälien, rauhottelee). Koettaisit nyt vain tyyntyä ja olla
ennallasi... Eivät nämä tämmöiset asiat yleensä ole semmoisia kun ne
alussa näyttävät... näissä meikäläisissä köyhissä oloissa. Sitä luulee
toisen olevan kultaa ja sitte myöhemmin näkeekin, jotta ei se ollut
muidenkaan arvoinen... (Pyyhkäsee huivin nurkalla silmiänsä) Tietää sen
itse kukin, kun on sitä kerran kokenut.
PIRKKA (Surullisena huoaten). Olkoonpa nyt miten hyvänsä, mutta en minä
häntä vaan siedä silmieni eteen... (Itku kurkussa) Ja minkä minä sitte
sille voin!
LOTTA (Yrittää jatkaa omaansa). Niin se oli tämä meidänkin liitto isäsi
kanssa alussa... Mutta näkyvätpä nuo ajat muuttuvan. (Äänettömyys)
Tulisit nyt vain kotiin.
PIRKKA (Päättävästi). Ei... ei äiti!... Jättäkää nyt minut yksin
vähäksi aikaa... Kyllä minä sitte tulen kun on aika.
LOTTA. Voi hyvä isä sentään!... Kun nyt et toki itsellesi mitään pahaa
tekisi...
PIRKKA. Ei... ei, äiti... En minä tee mitään... Menkää nyt vain edellä,
niin kyllä minä tulen sitte.
LOTTA (Lähtee itsekseen huoaten). Hyvä isä mikä murhe tästä nyt pitikin
tulla... vielä vanhoilla päivillänsä!
PIRKKA (Yksinään). Mhyh... Näyttäytymään!... (Ynseästi) Voi, voi!
JUKKA. No Pirkka!... Valkenipa taas päivä minullekin, kun löysin,
kultani, sinut! (Istahtaa viereen) Ja taas nuo ihanat silmät
kyynelissä... Tule lintuni ja anna minun kuivata pois kyyneleesi. Nyt
on Juhannus tulossa! Elä sure!... Kyllä se meillekin kerran vielä
kumottaa onnen kuu. (Syleilee) Sinä minun lintuseni... minun kaikkeni
maailmassa!
PIRKKA (Pyyhkäisee suortuvan otsaltansa, väsyneenä). Ei... Olehan
nyt... (Irrottautuu) Ei minusta ole iloa sinulle...
JUKKA (Riemuiten). Sinustako?... Minulleko?
PIRKKA (Keskeyttäen). Istuhan nyt ja ole tyyni, ja puhu
rauhallisesti... Kuulehan nyt!... Panehan nyt kädet noin. (Työntää
Jukan kädet polvelle)
JUKKA. No?... (Odottaa) No Pirkka?
PIRKKA (Väsyneesti). Niin... Ei mitään... Kaikki on vain niinkuin
ennenkin... Tiedäthän sinä sen.
JUKKA (Huokaa). Ah... Ennallansa on kaikki huono. Setälle kirjotin
Ameriikkaan, jotta hankkisi työpaikan, ja vuottelen nyt vastausta
häneltä... Ja sitte minulla on vielä toinen välikeino, mutta sitä en
minä nyt vielä sano sinulle... Mutta ehkä kohta kuulet. Ulla antoi
erään neuvon.
PIRKKA (Välinpitämättömän näköisenä). Mikä se on?
JUKKA. Elä nyt kysy vielä... Mutta jos onnistuu, niin sitte ei lopu
onni meiltä eikä ilo näiltä mailta... Ja jos ei se vetele, niin toisen
täytyy onnistua. Tulehan tänä iltana tänne Juhannuskokolle!
PIRKKA. Niin... kun se takkiainen ei taas jälestä tulisi... Yhähän se
vain perästä pyörii.
JUKKA. Heitä se huoli nyt vaan minulle. Ennenkun kokko palaa, niin on
ehkä jotakin tehty, niin että saat rauhassa iloita muiden mukana.
PIRKKA (Huoaten). Ah... Suruiset taitavat ilot tulla... Mutta
olkoon!... Äiti odottaa. (Lähtee) Minä sitte tulen ehkä iltasilla...
Tule vastaan Törmän Juhon veräjälle.
JUKKA. No tuohon käteen, kultaseni! (Yksinään) Ellan olisi pitänyt jo
joutua tänne... Saa nyt nähdä suostuuko asiaan rokka-Leena. Epäilin
hieman ruveta, mutta nyt taas, kun näin hänet kyynelissä, olen valmis
vaikka mihin. Säälikin jo ajaa siihen.
ELLA (Saapuu paperossi suussa). Kintut olivat repeillä kanervikossa,
kun juoksin tuosta ahon poikki suoraa tietä. Verille olivat pohkeet
mennä. (Imasee savut) No mitä kuuluu, kultaseni?
JUKKA. Ei kuulu Ella erikoista... No entäs sinulle?
ELLA. Hyviä kuuluu... oikein hyviä kuuluu... Kaikki menee niinkuin
voilla voideltu olisi... Ei jää sinulle kohta estettä pienintäkään...
ei surua vähäistäkään.
JUKKA. Suostuukos rokka-Leena?
ELLA. Leena suostuu... Leena on iloinen, jos saa Vännin mieheksensä...
Ja sillä on päätetty koko asia. (Imasee savut) Ei tuosta enää savuja
lähde. (Viskaa tyngän pois.)
JUKKA. Mutta entä Vänni! (Poleksii paperossin tynkää) Se hylky on nyt
silmät auki.
ELLA. Vänni ei tiedä, ei niin mitä... Pirkkaa hän ei tunne... Leenaa
hän ei tunne. Hän kosii Leenaa Pirkkana ja sitte on jo myöhä
peräytyä... Vieraat miehet panemme oitis varalta ja silloin on Vänni
kiini ja Pirkka vapaa. Ja sinulle on tie auki jos kunne mennä... No
sieltä jo tulee Ulla hametta tuoden.
ULLA (Saapuu). Siin' on Leenalle Pirkan vaatteet. Itseltään pyysin
tytöltä, mutta en sanonut mitä varten. (Kaivaa taskustaan) Ja täss' on
maalit jolla maalataan Leenan posket punaiseksi... Ihana tulee Leenasta
morsian vielä. Niin tulee ihana, jotta sinäkin, Jukka, rakastuisit. Ja
täällä... (Kaivaa rahan taskustaan, asettaa kämmenelleen, ojentaa Jukan
nähtäväksi) ja täällä katso mitä on Jukka.
JUKKA. Rahaa.
ULLA (Lyö toisella kädellään rahan päälle). Viisimarkkanen on ja
Vänniltä juur'ikään saatu. (Pyörähtää ympäri) Ja arvaa mistä hyvästä
sain?
JUKKA. No?
ULLA. Kun lupasin hänet tänä iltana tuoda Pirkan luo ja näyttää hänelle
tytön ja nyt minä vien hänet maalatun Leenan luo ja sanon: siin' on
Pirkka. Kosi vain kiireesti, ukko.
JUKKA (Nauraa). Kunhan tästä vain ei tulisi hiton ihana juttu!
ELLA. Elä sinä pelkää... elä epäröi! Kaikki on menevä hyvästi... Lempi
on jo nostettu Leenaan ja Leena jo nostatti lemmen Vänniin. Ja silloin
on jo asia valmis.
HUUTO. Jukka hoi.
JUKKA. No.
ULLA (Lyö toisella kädellään kämmeneen, jossa on raha). Vänniltä
saatua... että näyttäisin hänelle tänä iltana Pirkan.
HUUTO. Tule avuksi aukaisemaan puomia!
JUKKA. Tullaan! (Itsekseen) Kaikki saakelin puomit pitää nyt minun
avata. (Ullalle) No laita nyt sitte asiat loppuun. (Mennessään)
Kunhan... kunhan en vain olisi nyt jo joutunut mustalaisen metkuille!
ELLA. No siellähän se jo Leena tulee!... Terve tuloa, Leena-kulta!...
Siunausta toivotan, Leena, lemmellesi!
LEENA (Pudottaa kanervat helmastaan maahan). Toin noita kanervan
hyväkkäitä omalta osaltani kokon tarpeeksi, kun sattui matkalla ja kun
tässä nyt semmoinen asia on tulossa... Onko se Vänni käynyt jo
puhumassa!
ELLA. On. Vänni rakastaa sinua. Sinun nyt vain pitää olla viisas,
muuten ei tehohde lempi.
LEENA. Viisasko?... Herra isä siunatkoon... ihanko minun nyt vielä
pitää olla viisas etovertaisen asian takia... Eikö se nyt jo se konsti
tehonnut?
ELLA. Tehoitsee se, tehoitsee... Mutta siinä tarvitaan vielä, jotta
itse osaat olla taian mukaan.
ULLA (Neuvoo). Ensiksi sinun pitää pukeutua näihin vaatteisiin.
LEENA. Niihinkö... Onhan minulla oma ristiraitainen kirkkohame ja
sit...
ELLA (Keskeyttäen). Mutta tähän pukuun on nostettu lempi... Älyätkö!...
Se ei muussa hameessa tehoitse... Ota nyt se puku oitis.
LEENA (Haistelee pukua). Tavalliselta naisen vaatteeltahan tämä
haisee... Ei tässä mitään sen kummempaa lempeä ole.
ULLA. No sinä et ymmärrä sitä... Eikä sitä saa kyselläkään, muutoin se
taika ei auta.
LEENA (Suostuu pukeutumaan). No hyvä isä siunatkoon, mihinkä villiin
tässä pitää ihmisen joutua vielä vanhoilla päivillänsä... Ikäänkuin
noita sulhasia nyt ei vähemmällä saisi... Kun tääkin -- tukkijoen Jorri
on ihan hulluna minun perästä, semmoinen kasottunut vanhapoika, mutta
se hänestä huolikoon, konnuttomasta miehestä... Mutta tällä Vännillähän
tällä on toki hyvä talo ja karja ja muutenkin kun on isäntämies, niin
mitäpä tämä näin ikäihminen sen parempaa tarvitseekaan.
ULLA. Mutta puhua sinä et saa silloin muuta kuin vain yhden sanan, kun
se kysyy.
LEENA. Sus siunatkoon!... Enkö minä saa puhua?... (Viskaa jo vaatteet
pois) Vähättelen minä toki moisesta miehestä, jos se ei puhua anna!
ELLA (Oikaisee). Saathan sinä muulloin... saat jos kuinka paljon, vaan
ei kosiessa... tahi taika ei auta.
ULLA. Sitte jälestä päin pidä ukkoa niin tiukalla, jotta ei tee mieli
enää uusiin naimisiin, jos sinusta leskeksi jäisi.
LEENA (Kokoilee vaatteet taas). No johan hänen nyt tarvitseisi uusiin
naimisiin... Välttää se kun jo saa kaksissakin naimisissa hänen lainen
mies olla... On näitä toisia, jotka eivät pääse kunnolla yksiinkään
ennenkun jo kuolema tulee ja korjaa pois... Ja niinhän ne sitäkin
Jorria kehuivat, jotta sitä ei saa naimisiin vaikka voissa keittäisi,
vaan pehmenipä tuon senkin sydän kun Leena sivut hieroa nöplötteli.