Aalto ruuhta jo rantahan kantaa.
Sulle, kultani, tahdon ma antaa
mitä mulla nyt hellää on.
Sinun tähtesi oon iloton.
JUKKA. Heili... Heili siellä laulaa Sakullensa, mutta ei kuulu minulle
ehkä kullan laulu milloinkaan.
MIESTEN HUUTO. Ho... hoi!...
TOINEN PITKÄ HUUTO. Ruhka meni!
KOLMAS. Hu-raa!
JUKKA (Reipastuen). Hiis heistä ruhkista ja pölkyistä nyt! Ja hiis
turhista suruista. Mikä tulee, se tulee.
ELLA (Saapuu). No!
JUKKA. No... Ella!
ELLA. Ja allapäin mies kuin päätautinen halsualaisen hevonen! Heitä nyt
surut hitolle! Hyvä siitä tulee asiasta. (Huomaa leipävasun ja ryhtyy
sieltä valitsemaan kannikoita säkkiinsä) Leipäkannikoita on toki
vasussa... Herra siunatkoon leipävasua!... Onkohan nämä tukkilaisten?
JUKKA. Mätä vain säkkiisi... Toista se maa miehelle kasvaa... Saitko
sinä mitä tietoja?
ELLA (lukee kannikoita). Neljä... viisi... kuusi... Sain... Kaikki tuon
sinulle tiedot... Seitsemän, kahdeksan... Ja oikeat tiedot tuon sinulle
Jukka... Suorastaan Pirkan suusta sain ne lämpimältään... Yhdeksän...
kymmenen... yksitoista... Siunatkoon herra sitä vasua vielä kerran!
(Sitoo säkin suuta kiini.)
JUKKA. No mitä se Pirkka sanoi?... Heitä nyt jo hiiteen se leipäsäkki!
ELLA. Pirkka sanoi että... Reikä näet on jo tuossa säkissä... Pirkka
sanoi, jotta Vänni on uhannut ensin panna velan hakuun... sitte ajaa
asian tuomioon... sitte ryöstätyttää talon ja ajaa perheen mieron
tielle, jos ei tyttö hänelle taivu... Nyt näet että tarvitaan siinä
Ellankin apua. Ja Ella ei sinua yksin heitä, sillä sinä olet Ellalle
ollut hyvä.
JUKKA. Saakeli, että minulla ei ole tuota rahaa niin kuin on tuota
köyhyyttä... että minä näyttäisin ukolle.
ELLA (Istahtaa nurmelle polvet pystyyn). Mutta Pirkka ei mene ukolle...
Pirkka ennen tulee tukkijoelle, ennen kuin menee ikälopulle ukolle...
Pirkka minulle niin itse sanoi. Ja terveiset lähetti sinulle... Ja
rakasta sinä vaan Pirkkaa, niin kaikki käy niin kuin kortissa oli
ennustettu. Kortti ei koskaan valetta sano.
JUKKA. Viis sinun korteistasi!... Mutta toista se on tämä mitä Pirkka
puhuu... Tulimainen, jos minulla olisi nyt ne kymmenen tuhatta!
ELLA. Elä sinä hätäile!... Elä sure eläkä kiivastu tyhjän takia!...
Aina se tyttö omansa etsii. Vasta vanhana akkana viisastuu tyttö niin,
jotta ottaa vanhemmankin. Nyt hän on nuori. Luonto vetää häntä nyt
paraaseen poikaan. Vuota sinä vain, Jukka. Kohta istuu tyttö tuossa
polvellasi.
JUKKA. Istuu!... Mitäpä siitä istumisesta, kun menisi tytöltä isän
talo... Ei... ei tässä nyt tuhmuus auta! Kunpa toisit koko kuormallisen
älyä tänne.
JORRI (Vetää isoa leipäsäkkiä perästään, takaperin läheten, puhelee
itsekseen). Siinä sitä on taas pojille uutta leipää... jotta kelpaa
sitä popsia. Ja kun se tääkin viisaus leivästä tulee, niin oikeastaan
tässä on säkillinen tätä tukkilaisen viisautta. (Kompastuu Ellan
selkään)
ELLA. Uh... Sinä pakana, kun selkään tulet!... Yh!
JORRI (Kiroilee ylös nousten). Kehno!... En paremmin sano!... Kun on jo
tietkin täynnä akkoja ja muita mustalaisia!
ELLA (Riitelemällä). Ei, tollo, taaksensa katso ja astuu suoraan toisen
niskaan... Hyi, sinä, mokoma elävä!
JORRI (Puolustautuen). Selän oli siinä katkaista.. (Pitelee sivujaan)
Istuu keskelle tietä!... Eikä ole Leenakaan kirkosta tullut, jotta
hieroisi terveiksi sivut!
ELLA. Eh... Kun vielä on olevinansa.
JUKKA. Elä viitsi riidellä Ella!... Tulehan tänne, kun minä vähä sanon
sinulle! (Menee.)