MIINA. Täällä on pullo pöydällä. Varmaankin ne alkavat ryypätä.
JUHO. Kun ei vaan vaarilla olisi aikomus jo tänä iltana juoda
kihlajaisia?
MIINA. Jos hän kertoo aikeistaan noille miehille, niin Nierulainen sen
juoksettaa heti ympäri maailman!
JUHO. Totta puhuen minä vähän pelkään, että tässä on kierroksessa
jotain. Saapa nähdä luopuuko Liisa niinkään vähällä toiveistaan.
MIINA. Ettäkö hän narraisi minulle?
RIIKA. En minä usko että Liisa osaisi yhtään kierrellä.
JUHO. Minä menen puhuttelemaan isää kahteen käteen, ennen kuin se ehtii
enempää ryypätä. Peijakkaan äijä, kun tässä alkaa hullutella. (Menee.)
RIIKA (Siirtää tuolinsa Miinaa vastapäätä, ottaa lämpimästi käsistä
kiini.) Voi Miina kun minun on paha olla!
MIINA. Mitä varten?
RIIKA. Eikö sinun ole?
MIINA. Noo, mutta eihän se sinuun koske niinkään paljoa.
RIIKA. Niin, mutta mitä varten pitää lasten ja isän välisuhde olla
sellainen? Miksi et sinä Miina rakasta isääsi?
MIINA. Hyvä ihminen... (Itkuun pillahtaen:) Kun hän on niin ilkeä ja
aina härnää ja...
RIIKA. Isäsi on vanha, mutta ilkeä ei hän ole... Minulla on ollut isä
ja isäpuoli, (liikutettuna) ja minä tiedän minkälaista on ilkeys.
MIINA. Kyllähän minäkin...
RIIKA. Mutta sinussa on vikaa itsessä.
MIINA. Niin onkin!
RIIKA. Ja sinun pitää pyytää isältäsi anteeksi, niin hän leppyy kohta.
MIINA. Nytkö?
RIIKA. Nyt ja usein jälestäpäinkin. Rehellinen, lapsellinen nöyrtyminen
vanhempain ihmisten edessä, voi, sinä et usko, miten hyvää se tekee
nuorelle sydämmelle!
MIINA. Kyllä minä uskon, mutta kun ei isä koskaan neuvo minua, eikä
kukaan ole neuvonut, isäkin pistelee ja haukkuu vaan.
RIIKA. Sen uskon, mutta ole sittenkin nöyrä ja tottele häntä.
MIINA. Ne tulevat nyt, mennään tupaan, Riika. (Nousevat, panevat kädet
toistensa vyötäsille.)
RIIKA. Minun äitini sanantapa on aina, että lapsen nöyryys on alkutie
elämän onneen. (Innostuneena.) Ja ... ja kuule, etkö sinäkin pidä minun
äidistäni?
MIINA (Liikutettuna.) Mutta sellaista äitiä kuin sinulla, ei olekaan
kuin yhdellä tuhannesta. (Menevät sivuovesta.)