ABITSEBA. -- _eser_! Oi hänkö? Elieser! Elieser!
SARA (majan ovelta). Hagar, Abitseba! Missä olette? Tulkaa, katsokaa!
HAGAR. Voi! -- Muista: ei kenellekään...
ABITSEBA. Ei ei!
HAGAR. Voi minun silmiäni!
SARA. Katsokaa! Eikö vuorella tule joku? Hagar!
TYTÖT (ryntäävät majan ovesta ulos). Joko hän tulee! Joko hän tulee?
HAGAR (joka on juossut kummulle). Tulee, tulee! -- Voi, minun kukkani!
TYTÖT. Voi voi! -- Ehdimmekö me? -- Milka! Pian, Rakel! -- Toinen vasu!
-- Voi voi!
HILKIA (touhuissaan). No tästäpäs helinät tuli...
SARA. Rauhottukaa, rauhottukaa, tyttöseni! Vaikka kolmasti ennätätte.
HAGAR. Punaisia -- toisesta vasusta! Punaisia keskelle, valkoisia
reunoille ... niin olen minä ajatellut...
TYTÖT. Kaunista, kaunista! -- Katsokaa! -- Olipa tämä keksintö, Hagar!
-- Vielä tuohon! -- Katsokaa tätä ihanaa polkua! -- Voittajan polkua!
HAGAR. Totisesti! Ihana tämä on! Ihanampi kuin osasin ajatellakaan.
SARA. Saatpa, tyttöseni, mieleni vallan heltymään. -- Kas niin,
korjatkaa nyt vasut! -- Sinä, Hagar, käy kummulle katsomaan joko hän on
kuinka lähellä! Me rupeamme asettumaan.
ENSIM. TYTTÖ. Voi, minun sydämeni niin tykyttää!
KOLMAS TYTTÖ. Minunkin. Onpa tämä kummallista!
TOINEN TYTTÖ. Harppu! Missä harppu, Abitseba?
HILKIA. Nono, kyllä me aina...
SARA. Kas niin... Tuonne Rakel... Me olemme täällä... Tästä keskeltä
lähteköön Hagar... No, me alamme olla valmiit. -- Hagar! Joko hän on
lähellä, Hagar?
HAGAR. Ei...
(Äänettömyys.)
SARA. Joko pian...?
HAGAR. Ei ei... Ei se ole isä...
SARA. Ei isä?! Kuka se olisi...?
HAGAR (ei vastaa. Jää hämillään paikoilleen).
ABITSEBA. Ah!
TOISET. Mitä, Abitseba...?
(Abitseba viittoilee salaperäisen näköisenä, mutta ei vastaa.)
ELIESER (ilmestyy kummulle). Hagar!!
HAGAR. Elieser, Elieser!
(Astuu ojennetuin käsin vastaan, mutta pysähtyy hämmentyneenä.)
ELIESER. _Sinä_, Hagar?
HAGAR. Sinä tulit, Elieser!
ELIESER (riemullisesti). Minä tulin! Ennen isääsikin riensin minä!
(Äänettömyys. Majan luona olevat katsahtavat toisiinsa.)
HAGAR. Käy, Elieser...
ELIESER. Ah tätä kukkaista polkua!
HAGAR. Käy Elieser ... minun polkuani...
(Punehtuu äkkiä. Lyhyt äänettömyys.)
SARA (ehättäen). Astu, Elieser, kun Jeftan tytär pyytää! Olethan astunut
taistelussakin päämiehesi polkua.
ELIESER (miehekkäästi). Ei, Sara täti! Ainoastaan sankarin jalkoja
varten ovat nämä kukkaset.
HAGAR (luo häneen säteilevän katseen). Menkäämme, Elieser...
(Käyvät molemmin puolin kukkapolkua.)
HILKIA (käy vastaan). Ole tevetullut, Elieser! Mitä sanomia tuot
meille, nuorukainen?
ELIESER. Jeftan terveiset tuon minä teille, Israelin voittokenttien
terveiset!
SARA. Suloiset ovat terveisesi! Mutta missä viipyy Jefta?
ELIESER. Ei viivy hän enää. Juuri vuoren takana hänet sivuutin,
rientääkseni sankarin tulosta ilmottamaan.
HAGAR. Ah!
HILKIA. No kerrohan, kerrohan ystäväisemme! Ainoastaan humua olemme
kuulleet teidän uljaista teoistanne.
ELIESER. Niin, uljaita tekoja ovat Israelin miehet näinä päivinä
tehneet! Ja Jefta -- hän on ollut kuin pitkäisen tuli ja leimaus!
HILKIA. Kas kas!
SARA. Sen arvasimme!
ELIESER. Hirvittävä oli meidän ensimäinen ottelumme Aroerin kedolla.
Kuin myrskypilvi kiisivät Ammonin ratsasjoukot rinnettä alas, kuin ruton
enkelit syöksyivät he meidän keskuuteemme -- -- --
TYTÖT. Voi voi! -- Hirmuista! -- Voi kauheata!
SARA. Entä sitten...?
ELIESER. Me kauhistuimme. Mutta tyynenä seisoi Jefta. »Nyt peräytykää --
kuin lyötyinä -- noiden kahden kukkulan väliin!» lähtee salainen sana
miehestä mieheen. Me peräydymme -- riemuhuudoin ajavat meitä Ammonin
miehet. Silloin tapahtuu ihme!
KUULIJAT. Mitä? - Ah!
ELIESER. Kuin pitkäisen jylinä kajahtaa Jeftan ääni. »Nyt, Israelin
miehet, katkaiskaa heidän tiensä! Herra ja Jeftan miekka!» Me käännymme.
»Herra ja Jeftan miekka!» -- ratsut ketoon -- miehet ketoon --
ainoastaan pieni parvi pääsee heitä pakoon.
HILKIA (innostuksen tempaamana). Totisesti, Herra ja Jeftan miekka!
TYTÖT. Sitä uljuutta! -- Israelin iskua!
ELIESER. Tuhansia iskimme! -- Mutta kaatui alussa moni uljas Israelinkin
mies --
KOLMAS TYTTÖ. Ah, minun veljeni?
TOISET. Minun isäni? -- Minun setäni? -- Mitä tiedät? -- Kuule
Elieser --
ELIESER. Sinun veljesi, Rakel, palaa ensimäisten joukossa, eikä
teidänkään omistanne -- --
(Kaksi juhlapukuista Mizpan miestä on saapunut sillä välin.)
ENSIM. MIZPAN MIES. Israelin rauha, ystävät!
HILKIA YNNÄ TOISET. Herra kanssanne! Jehova kanssanne!
TOINEN MIZPAN MIES. Onko Ammonin voittaja saapunut?
HILKIA. Ei vielä ... juuri parhaallansa odotamme...
ENSIM. MIZPAN MIES. Me olemme Mizpan lähettämät...
SARA. Sadankertaisesti tervetulleet, jalot vieraamme!
HILKIA. Niinkuin sanottu: juuri parhaallansa odotamme. Mutta nuorukainen
tässä on seisonut Jeftan rinnalla, ja juuri meille kertonut Aroerin
tuimasta taistelusta...
ENSIM. MIZPAN MIES. Terve, nuorukainen!
TOINEN MIZPAN MIES. Kerro, uljas nuorukainen, Israelin kunnian päivistä!
ELIESER. Jatkanko siis toisesta voitostamme Minnitin kukkulan juurella?
Leikiksi luulimme me tämän taistelun --
(Itäiseltä vuorelta kuuluu voimakas torventoitotus.)
ELIESER. Se on _hän_!
HILKIA. Jeftan torvi!
TYTÖT. Voi, voi!
SARA. Hagar, käy kummulle silmällä pitämään! -- -- Ainoastaan hän käy
isäänsä vastaan...
(Selittelee hiljalleen.)
TOINEN MIZPAN MIES (polkua osottaen). Ihmeellistä...!
SARA. Tyttären rakkaus...
HAGAR. Nyt!
(Juoksee kummulta majan luo.)
(Harpunsoittajat alottavat hiljaisen soiton, senjälkeen muut
tervehdyslaulun, Hagarin käydessä hiljaa isäänsä vastaan.)
Soikaa, soikaa Gileadin vuoret!
Jeftan kunniata soikaa,
Israelin ilovirttä soikaa!
Minun sieluni väkeviä tallaa!
(Hagar on saapunut tamariskin luo, jossa odottaa --
vetäytyy Jeftan lähetessä puun rungon suojaan.)
JEFTA (ilmestyy kummulle). Terve, rauhan laakso!
HAGAR (juoksee ojennetuin käsin häntä vastaan). Ole tervehditty --
isä -- sankari!
JEFTA (peräytyy kauhistuneena).
HAGAR. Isä...?!
JEFTA (rupeaa ankarasti vapisemaan). Oi Herra!
HAGAR. Mitä, isä...?
JEFTA (repäisee vaippansa kahtia).
(Majan luona odottavat rientävät hämmästyneinä kummulle.)
HAGAR (lähenee). Isä, isä!
JEFTA (peräytyy torjuen taapäin).
SARA. Jefta...?
HILKIA. Mitä tämä...?
JEFTA. Herra tehköön minut mykäksi!
ENSIM. MIZPAN MIES. Puhu, Jefta!
SARA. Mitä on tapahtunut...?
JEFTA. Hirmuista! -- (Synkkänä taivasta kohti huutaen). Olenko minä
äpärä sinunkin edessäsi, Herra?! (Silmänräpäyksen äänettömyys.) En!
(Tempaa miekan huotrastaan ja kääntää sen kärjen itseään kohti.)
TYTÖT. Voi!
HAGAR. Isä!
HILKIA. Jefta!
(Miehet tarttuvat hänen käsivarteensa ja ehkäisevät.)
SARA. Oi Israelin Jumala!
JEFTA (heittää raivona miekkansa maahan). Kolmasti panin minä sieluni
miekan terälle Jairin sodassa, ja Gileadin miehet ajoivat minut kuin
koiran isäni kodista! Kymmenesti panin minä sieluni miekan terälle
Ammonin sodassa, ja _sinä_ ajat minun sieluni kadotukseen! Herra,
onko minulle tapahtunut oikeus?
SARA. Jefta, Jefta!
JEFTA. -- Yhden ainoan lapsen annoit sinä minulle, senkin sinä vaadit
takaisin! Onko minulle tapahtunut oikeus, Herra?
HAGAR. Isä! Rakas isä!
HILKIA. Sano tämä hirmuinen!
(Äänettömyys.)
JEFTA (rauenneena). Oi lapseni! -- Kuulkaa minun onnettomuuttani,
Israelin miehet ja naiset! -- Näin lupasin minä Aroerin kedolla,
suuressa ahdistuksessa. Herra, jos sinä tänä päivänä annat Ammonin
ratsasväen minun käsiini, niin sen, joka ensiksi tulee minua vastaan,
kun minä palaan voittajana kotiin, sen uhraan minä sinulle, Herra!
SARA. Oo!!
HILKIA. Jefta!
HAGAR. Ah!
(Horjahtaa taintuneena Saran syliin.)
ENSIM. MIZPAN MIES. Suuri Israelin Jumala!
(Äänettömyys.)
HILKIA. Mutta kuinka sinä saatoit, Jefta...?
TOINEN MIZPAN MIES. Hirmuista!
TYTÖT (itkien). Oi, Hagar, Hagar!
SARA (Hagaria virvotellen). Olisihan sinun pitänyt arvata, kuka sinua
vastaan oli ensiksi tuleva!
JEFTA (ankaran liikutuksen tärisyttämänä). Niinkuin heinää kaatui
joukkomme jalointa miestä -- Israelin elämän ja kuoleman näin minä
häilyvän miekan tutkaimella --
HILKIA. Mutta kuitenkin...
ENSIM. MIZPAN MIES. Olisit luvannut kaikki Israelin laumat!
HAGAR (joka on toipunut, lämpimästi). Oi, nyt minä ymmärrän, isä!
Jalosti olet sinä luvannut Israelin puolesta...
ELIESER (astuu kuohuvana Jeftan eteen). Mitä olet tehnyt, päämies?
HAGAR. Elieser, Elieser!
ABITSEBA. Ah!
(Äänettömyys).
JEFTA. Katsokaa minun onnettomuuteni suuruutta! Tässä seisoo minun ainoa
lapseni, tuossa hänen sydämensä rakastettu --
HAGAR. Oi!
(Peittää kasvonsa käsillään.)
JEFTA. Kaikki on hajonnut kuin savu ilmaan!
SARA. Voi onnettomuuden päivää!
TOINEN MIZPAN MIES. Voi kohtalon kovuutta!
(Äänettömyys.)
JEFTA. Lapseni! Ei ole minulla teille ainoata lohdutuksen sanaa...
Sallikaa minun kurjan käydä majaan...
(Lähtee murtuneena.)
HAGAR (syleillen). Oi isä, rakkain isä! -- Ah, miksi olet kuin vieras
minulle...?
JEFTA (kyyneleitä pyyhkien). Lapseni, lapseni...
(Lähtevät eteenpäin. Tytöt itkevät ääneen käydessään.)
HAGAR. Oi, älkää itkekö, älkää valittako, vaan lohduttakaa minun isääni
surussansa. -- Isä, katso isä --
(Menevät hiljaa puhellen sisään. Ainoastaan Elieser jää ulos,
seisoen synkkänä syrjässä. -- Pitkä äänettömyys.)
(Hilkia ja Mizpan miehet tulevat majasta.)
ENSIM. MIZPAN MIES. Ei huoli hän meidän lohdutuksestamme...
HILKIA. Ei. Vaan onpa tämä myös hirmuinen kysymys...
TOINEN MIZPAN MIES. Yli ymmärryksen käypä!
HILKIA. Varsinkin kun ajattelemme hänen elämänsä juoksua. Ajatelkaa
ystävät, että tämä oli ensimäinen päivä Jeftan elämässä, jolloin ilon
aurinko vihdoinkin alkoi hänelle sarastaa. -- Oo Jefta, Jefta!
(Kaksi vaimoa tulee kiireisesti itäistä polkua.)
ENSIM. VAIMO. Jumalan rauha, ystävät ja sukulaiset! -- Sieltä tulee
hirmuinen myrskypilvi meidän jälessämme!
HILKIA. Täällä on jo myrsky kaikki musertanut.
VAIMOT. Mitä...?