HAGAR. Mutta rakas eno, sanotko sinäkin että »onpas»?
SARA. Niin niin, siinä nyt kuulit mikä on »onpas» ja mikä sen yli!
HAGAR (lapsellisen närkästyneesti). »Onpas»! Kerran viidessäkymmenessä
vuodessa ilmestyy Israelissa sankari. Kerran viidessäkymmenessä vuodessa
astuu sankari voiton seppel otsallaan majansa kynnyksen yli, ja
silloinkin lasketaan sormin mitä hänen eteensä kannetaan ja sanotaan:
onpas!
SARA (nauraen). Kas, kas! -- Vai kerran viidessäkymmenessä! Sanoppas
tyttöseni, montako on siitä, kun Jair löi amalekilaiset?
HAGAR. Ainakin viisikymmentä -- en minä ollut silloin syntynytkään!
SARA. Sepä! Ei edes syntynyt. -- Kuuleppas nyt Hilkia, mitä haastelee
tämä Jeftan tyttönen, jolla on tuskin kuusitoista ajastaikaa
hartioillansa, mutta joka kuitenkin luulee kantavansa kaikki Israelin
sankarit sormenpäillänsä! -- Kaksikymmentäkaksi vuotta on siitä kun Jair
palasi voittoretkeltänsä, täsmälleen kaksikymmentäkaksi rypältenkorjuun
aikana. -- Eikö niin, Hilkia?
HILKIA. Niillä main, niillä main...
SARA. Ja sattuupa niin somasti tyttöseni, että minä, sinun tätisi, olen
omin käsin kantanut tuloherkut Jairin eteen.
HAGAR. Sinä?!
SARA. Minä juuri. Minäkin olen joskus ollut nuori, vaikka nyt en muka
enää tiedä onko kymmenen vai kaksitoista kylliksi!
HAGAR. Mutta silloin niitä oli ainakin viisitoista!
SARA. Joko taas? -- Seitsemän herkkua, ei kaltiaista enemmän!
HAGAR (ilostuen). Onko se aivan varmaa?
SARA. Aivan. Seitsemän on pyhä luku Israelissa, ja Jairin emäntä kyllä
tiesi mitä teki.
HAGAR. Mutta kaksitoista on myöskin pyhä luku!
HILKIA (naurahtaa ääneen).
SARA. Katsoppas nyt, Hilkia, tätä viisastelijaa! -- Niinkuin en minä
tietäisi Israelin lukuja. Ja niinkuin en minä tietäisi mikä kuuluu
meille, mikä muille. Ajatteles nyt, itsepintaiseni, mitä sanoisivat
Mizpan naiset tuolla vuorten takana, huomenna kun koko kaupunki kutsuu
isäsi kunniajuhlaan. Tuskin kaksitoista herkkua voivat he saada kokoon
tähän vuodenaikaan. Mutta nyt tulee Jeftan tyttönen ja sanoa tokasee:
meilläpäs oli kotona jo kolmetoista! -- Sitä sopii kuulla!
HILKIA (nauraa ääneen).
HAGAR (hämillään). Mutta ainakin yhden minä vielä tahtoisin. Se on vasta
yksitoista.
SARA. Ja mitähän se olisi?
HAGAR (lapsellisen innokkaasti). Hunajaa! Ainoastaan pikku, pikku
kuppinen kimalaisen hunajaa.
SARA. Meillä on hunajakakkuja!
HAGAR. Niin kakkuja. Mutta sulaa, kirkasta hunajaa sankarin kielen
kirvotukseksi!
SARA. Kuuleppas nyt taas! (Nauraen.) Sulaa, kirkasta hunajaa! Missä olet
sinä Hilkia kuullut, että juuri hunaja olisi sankarin herkkua? Sanoppas
minulle se ihme!
HILKIA (kaksimielisesti hymyillen). No no, Sara sisko! Saattaisipa ...
saattaisipa hyvinkin hunaja miestä virkistää, astuttuansa pitkän
helteisen päivän ...
HAGAR (rientää riemastuen Hilkialle syliksi). Nyt sinä, eno, sanoit
totuuden!
SARA. Vai totuuden ... vai niinpäin... No hyvä! Niinpä saat, Hilkia,
myös kantaa tämän totuuden hartioillasi. -- Hilkia! Hanki paikalla
meille kuppinen sulaa, kirkasta hunajaa -- niin käskee Jeftan tytär!
HILKIA (torjuen). No no, Sara!
SARA. Tässä on kuppi! Sulaa -- kirkasta hunajaa -- heti!
HILKIA. Äläs nyt, Sara... Se taitaa olla vähän vaikeata näin äkkiä...
HAGAR. Mennään yhdessä etsimään, eno! Kyllä me löydämme.
HILKIA. Enpä satu minä, tyttöseni, tänä hetkenä tietämään yhtään
kimalaisen pesää...
SARA. Siinä se! Sulaa, kirkasta hunajaa -- kaksitoista herkkua -- eikä
kumpainenkaan tiedä mistä herkut olisi otettava. Mutta olkoon menneeksi
Jeftan tähden ja tämän Israelin ilopäivän tähden --
HAGAR (syleillen). Rakas, rakas täti -- paras täti koko Gileadissa --
koko Israelissa --
SARA. Nono, annahan olla! -- Mene, Hilkia, tuota polkua, ja siinä missä
tie kääntyy oikealle Mizpaan, siinä poikkea sinä vasemmalle, ja sinä
olet löytävä mitä etsit. Kupin panen tähän pöydälle. Tuo kennot tänne ja
pusertele.
HILKIA (käsiään hykerrellen). Olipas tämä laatuisasti, Sara! -- Kas,
Hagar, kuinka hyvin meidän kävi...
SARA. Ala joutua! Minä hetkenä tahansa voi Jeftan kypärä välkähtää
vuoren huipulla. -- Voi että minun piti taas hukkaaman puoli tiimaa tuon
siunatun tytön ja hänen hunajansa tähden...
(Rientää majaa kohti.)
HAGAR. Mutta minä autan, minähän autan, täti!
SARA. Ei! Saat nyt levähtää sinä tyttöseni, sillä oletpa totisesti
tänään juossut. Pidä vain silmällä vuoripolkua tuolla, ja riennä sitten
ilmottamaan.
(Katoaa majaan.)
HAGAR. Kuin aamutähti olen minä vartioitseva polkua! (Rientää kummulle,
seisahtuu tamariskin alle ja katselee kauas itäisille vuorille.) Sieltä
hän on tuleva, minun tuima uljas isäni! Nyt vasta ymmärrän miksi et sinä
ole ollut yhdenkään muun miehen kaltainen -- sinä sankari, voittaja,
Israelin tuomari. Ja minä olen sinun tyttäresi!! (Äänettömyys.) Niin,
tuolta hän on tuleva vuorenrinnettä, ja aurinko välkkyy hänen
kypärässänsä, ja miekka heilahtelee hänen kupeellansa!... Ja sieltä on
tuleva myöskin hän... Varmaan hän tulee, sillä niin lupasi hän... Ja hän
astuu isäni rinnalla ... ja aurinko leikitsee hänen kiharoillansa ... ja
hän rientää ... eikä kukaan tiedä miksi. -- Ah kuinka minun poskiani
kuumottaa! (Lähtee herkkänä, hymy kasvoilla, kummulta alas -- rientää
eteenpäin -- pysähtyy -- poikkeaa äkkiä lähteelle kummun juureen --
nojautuu kädellään kallioon ja katselee hymyillen kuvastansa lähteessä
-- punehtuu ja lähtee kiireesti oikealle lehtimajaa kohti. -- Käy majaan
-- istuutuu ruohopenkille -- tarttuu hyväillen alasriippuviin oksiin.) Ah
te tamariskit, leipäpuut ja viikunapuut ... sanokaa mikä minun on ...
kuiskatkaa se hiljaa minun korvaani! -- Elieser! Mikä ihmeellinen
nimi... -- Elieser ... kuin laulua! -- Elieser ... kuin soittoa! --
Elieser! Elieser! Elieser!... (Äänettömyys.) Tänään, ah tänään hän on
puhuva minun isäni kanssa ... tänään on hän ottava minua kädestä ...
tänään minä saan... Ah suloista ... ah pelottavaa -- --
HILKIA (on tullut kimalaispesä kädessä majan luo ja myhäillen kuunnellut
Hagarin puheen loppua. Rykäsee hiljaa). Hm... Kenenkä kanssa sinä siellä
puhelet, tyttöseni?
HAGAR (karkaa punehtuneena ylös). Mitä?! Oletko sinä kuunnellut, eno...?
HILKIA. Kuunnellut...? Äläpäs nyt, tyttöseni! Täältä tulin minä, enosi,
kimalaispesä kädessäni ja kuulin kuin vienon tuulenhyminän lehtimajassa.
Mutta samassa havaitsin minä Jeftan tyttösen hiukset lehtien lomitse --
HAGAR (rauhottuen). Niinkö...? -- Totta, eno, minä vähän puhelin
itsekseni... Mutta onko se niin ihmeellistä tänä ihmeellisenä
päivänä...
HILKIA. Vai ihmeellistä! Sehän se vasta ihme olisi, _ellet_ puhelisi,
koska minäkin, vanha enosi, huomasin yhtäkkiä itseni puhelemassa
kimalaisten kanssa tuolla pesällä. -- Mutta tuleppas, tuleppas tyttöseni
näkemään minkä löydön minä löysin!
HAGAR (rientää ruohikon poikki majalle, taputtaa ilosta käsiään).
Katsohan! No nyt minä tiedän, mitä isä on --
HILKIA. Tiedän minäkin, ja tiesin minä sen heti... (Alkaa pusertaa
hunajaa astiaan.) Mitäs me Sara tädistä... Tai aivan samaahan se
Sarakin ... vaikka se vaan... No katsohan, katsohan tätä saalistamme!
HAGAR. Katso, katso! Totisesti! -- Ja tämä oli _minun_ keksintöni, eno!
HILKIA. Tietysti, tietysti. -- Hagar! Tämä kirkas kuppinen on oleva
isäsi ihastus tänä iltana.
HAGAR. Oi, eno, tätä ihmeellistä päivää! Minun mieleni läikkyy ja
leijailee niin, etten osaa sanoin sanoa...
HILKIA. Älä puhukaan. Joka miehen mielihän tässä läikkyy ja leijailee.
-- Niin, tyttöseni, eipä ole tainnut tämä siunattu laakso ennen
tällaista riemun päivää nähdä.
HAGAR. Tokko mikään laakso _näin_ suurta ilopäivää!
HILKIA. Tuskin vain, tuskin vain. -- Mutta juuri siitä syystä
kaiveleekin eräs asia tänä hetkenä vanhan enosi mieltä...
HAGAR. Tänä Israelin ilopäivänä...?
HILKIA. Tänä Israelin ja Jeftan huoneen ilopäivänä. -- Jeftan ilopöydän
äärestä puuttuu yksi, jonka sija olisi siellä ennen muita oleva.
HAGAR. Ah!
HILKIA (liikutettuna). Niin, tyttöseni...
HAGAR. Oi äiti, miksi piti sinun niin aikaisin lähteä meidän luotamme!
Kuin suloinen unelma väikkyy nyt vain kuvasi mielessäni, ja kuin
lämpimän lieden muistan sylisi, jossa lapsena lepäsin...
HILKIA (Hagarin hiuksia silitellen). Niin, tyttöseni, hän puuttuu, joka
lujimmasti tämän ilopäivän valkenemiseen uskoi. Muistanpa, kun isäsi
ahnaat veljet tekivät Jeftan perinnöttömäksi ja ajoivat hänet tästä
rauhan laaksosta sentähden, ettei hän ollut laillisesta emännästä,
vaikka tosin rakkaimmasta, muistanpa mitä silloin sanoi äitisi, Jeftan
nuori morsian --
HAGAR (innostuen). Mitä...? Mitä sanoi minun äitini?
HILKIA. Lähtekäämme! sanoi hän, Kaanaa on avara! Sinun päiväsi on kerran
tuleva, Jefta, ja hopeanastaisella aasilla ovat he sinua takaisin
hakevat!
HAGAR. Niinkö?
HILKIA. Niin hän sanoi, ja sitä uskoa hän yhä lietsoi vieraalla maalla,
vaikka omaa sydäntänsä kalvoi hivuttava suru.
HAGAR. Oi että minun armaan äitini piti näin murheellisesti käydä!
HILKIA (pyyhkäsee silmänurkkaansa). Niin piti, niin piti. Siksipä
minunkin iloni on tänäpänä haikeudella sekotettu, ja siksi kuohui isäsi
mieli kuin myrskyävä meri, kun Israelin vanhimmat sodan syttyessä
vihdoin seisoivat hänen edessään Tobissa ja rukoilivat häntä palaamaan.
HAGAR. Ah, minä muistan sen pelottavan ja juhlallisen hetken! Kun
Gileadin miehet seisoivat viikunapuun alla, ja minun isäni rinta nousi
ja laski, eikä kukaan uskaltanut henkeänsä vetää, kunnes isäni viimein
lausui: minä palaan, Israelin tähden! -- Uljas ja peljättävä oli minun
isäni sinä hetkenä!
HILKIA. Minä näin sen, tyttöseni, ja pelkäänpä ettei isäsi sydän ole
vieläkään kokonaan sula. Sillä raskas on kahdeksantoista ajastajan elo
vieraalla maalla ja vielä raskaampi kalleimpansa kadottaminen, sillä
sinun isäsi rakasti suuresti äitiäsi.
HAGAR. Minä tiedän sen, eno! Minä tiedän että minun äitini on täytynyt
olla suuresti, suuresti rakastettava... (Hämillään.) Eno -- sanotko
minulle, eno -- mitä ajattelet -- tuleeko minusta äitini kaltainen...?
HILKIA (hymyillen). Kas! No älähän! Miksi juuri tänään haluat sitä
tietää?
HAGAR (punehtuen). Miksi...? -- Että ilostuisi minun isäni sydän, tiedän
mä...
HILKIA. Nono ... älähän nyt, Hagar! -- (Käy hänen luokseen ja silittelee
hänen päätään.) Tulee, tulee! Kuin äitisi kuva olet, tyttöseni. Samat
kasvot ... sama katsanto ... sama äänen helinäkin...
HAGAR. Oi kuinka iloinen, kuinka sanomattoman iloinen olen, rakkahin
eno! -- Mitä...? Kuuletko...?
HILKIA (vasemmaisten vuorten välistä kuuluu laulua ja harpun säveliä).
Israelin ilolaulua, Hagar! Jeftan sankariteon kunniasäveliä!
HAGAR. Ihanaa! -- Ihmeellistä! -- (Juoksee majan ovelle ja huutaa
sisään.) Täti, täti! Tule -- kuule -- katso!
SARA (tulee ulos). No? Mitäs täällä nyt? (Kuuntelee.) Ah! Nyt se siis
alkaa... (Liikutettuna.) Että minun piti tämä näkemäni ... nämä
ilosävelet kuulemani...