Sali lady Milfordin palatsissa; oikealla kädellä seisoo sohva,
vasemmalla piano.
Ensimäinen kohtaus.
Lady vapaassa, vaan viehättävässä aamu-puvussa, tukat vielä
kihertämätöinnä, istuu pianon ääressä soitellen; Sohvi,
kammari-neitsyt, tulee ikkunasta päin.
Sohvi. Upsierit eroovat toisistaan! Vahti-paraati on loppunut -- vaan
Walteria ei vielä näy!
Lady (hyvin levotoinna, nousten ylös ja kävellen salissa). En tiedä
oikein, mikä minulla tänään on, Sohvi --- En ole koskaan tämmöistä
tuntenut -- sitä ei siis näkynyt? -- Tosi kyllä -- Hänellä ei taida
olla kiirettä -- Mieltäni painaa niinkuin rikoksen olisin tehnyt --
Meneppä, Sohvi, sano, tuovat minulle tulisimman juoksijan ruhtinan
tallista! Minä tarvitsen ilmaella itseäni -- nähdä ihmisiä ja sinisen
taivaan, ja ratsastaa sydämeni vähän kevyemmäksi.
Sohvi. Jos ette voi hyvin, milady, kutsukaa seuraa tyköönne! Antakaa
herttuan pitää puoli-päiväisensä täällä, tahi muutattaa kortti-pöytänsä
teidän sohvanne ääreen! Minä jos teinä olisin, pitäisi ruhtinan ja koko
hovin tanssia minun mieltäni myöten!
Lady (heitäksen sohvalle). Ole kiusaamatta minua! Minä annan sulle
temantin joka tunnista, jonka saan heistä vapaana olla! Pitäislkö minun
heitä vielä kammarini tapetiksi ottaa! -- Ne ovat kehnoja, kataloita
ihmisiä, jotka hämmästyvät, kun minulta joku lämmin sydämellinen sana
sattuu pääsemään, aukasevat suunsa ja sieramensa, juuri kun kummituksen
näkisivät -- Orjat, joiden isännän minä käärin kuin langan sormeni
ympäri! -- Mikä huvitus voi minulla olla ihmisistä, joiden mielet ovat
niin toinen toisensa kaltaiset kuin heidän tasku-kellonsa käyvät yhden?
Voipiko minulla olla iloa kysyä heiltä jotain, kun jo edeltä tiedän,
mitä minulle vastaavat? Eli puhella heidän kanssansa, kun heillä ei ole
sydäntä olla toisesta ajatuksesta kuin minä? -- Pois ne! Ikävä on
ratsastaa hevosella, joka ei kuolasimia pureksi!
(Menee ikkunaan.)
Sohvi. Vaan ettenhän toki niiden semmoisten joukkoon lue ruhtinasta? --
kauniinta miestä -- tulisinta rakastajaa -- sukkelinta puheljata koko
maassansa!
Lady (tulee takaisin). _Hänenkö_ tämä on maansa? Ja ainoastaan
ruhtinas-kunta, Sohvi, voipi minun vaalini tehdä ymmärrettäväksi --
sanot minua kadehdittavan! Voi kuitenkin! Surkutella pitäisi heidän
minua! Kaikista, jotka majesteetin rintoja imevät, on rakkaus-nainen
pahimmassa tilassa, koska hän yksin tapaa sen suuren ja rikkaan miehen
kerjäämässä -- Tosi kyllä on, että hän valtansa noidan-pillillä voi
tyydyttää kaikki sydämeni halut! -- Hän panettaa kummankin Indian
herkut pöydälleni -- tekee huvi-tarhat korvesta -- Antaa maansa mehun
kaaressa ruiskuta taivasta kohti, ja alamaistensa ytimen ilo-tulissa
ilmaan tupruta -- -- Vaan voipiko hän myös sydämensä käskeä, _jaloa ja
tulista sydäntä vastaan jalosti ja tulisesti tykyttämään_? Voipiko hän
katalaan aivoonsa synnyttää yhdenkään korkeamman ajatuksen? -- Kaikessa
ruumiin kyllyydessä on sydämeni nälissään; ja mitä auttavat minua
paremmat tunteeni, kun tyydyttää saan vaan himoni?
Sohvi (katsahtaa häneen kummastuen). Kuinka kauan siitä onkaan, kun
tulin teidän palvelukseen, milady?
Lady. Kunko vasta tänään tulet minut tuntemaan? -- Se on tosi, Sohvi
kulta, minä olen kunniani ruhtinalle myönyt; vaan sydämeni olen pitänyt
omanani -- sydämeni, ainoan tavarani, joka kuka-ties vielä miehen
ansaitsee -- jota hovi-elamän saastainen ilma on koskettanut vaan kuin
hemgähdys peiliä! Usko minua, herttaseni, sen olisin jo kauan
säilyttänyt tältä surkealta ruhtinalta, jos vaan olisin jaksanut
voittaa sen kunnian-himoni, että kaikkein hovi-rouvien edeltä tahdon
ensimäisen arvon!
Sohvi. Ja tämä sydän taipuu kernaasti kunnian-himon alamaiseksi?
Lady (vilkkaasti). Se on jo kyllin kostanut alennuksensa! -- Kostaa
vielä alin-omaa ja edeskin päin! Sohvi, (painavasti, laakein kätensä
Sohvin olalle) me vaimo-ihmiset voimme vaan joko _vallita eli
palvella_, mutta vallan suurinkin nautinto on meistä surkeata sen
nautinnon rinnalla, että saamme olla _orjana_ sillä miehellä, jota
rakastamme!
Sohvi. Tämän totuuden, milady, luulin teiltä viimeksi kuulevani!
Lady. Minkä vuoksi, Sohviseni! Eikös minun vallan-pitämisessäni
kylliksi ole näkynyt, että me paraastaan kelpaamme vaan
talutus-hihnasta kuletettaa? Etkö ole mun juonikkaasta
huikentelevaisuudestani, mun hurjista huvituksistani nähnyt, että
niiden piti vaan sisälläni hämmentää vielä rajumpia haluja?
Sohvi (peräytyy hämmästyen). Lady!
Lady (vilkkaammasti). Tyydytä nämä! Hanki mulle se mies, jota nyt
ajattelen, jota jumaloitan -- kuolla pitää mun, eli se saada.
(Vienommasti.) Anna mun hänen suustansa kuulla, että rakkauden
kyyneleet silmissämme loistavat kauniimmalta kuin kalliit kivet
tukassamme, (kiivaasti) niin minä viskaan ruhtinalle sydämensä ja
ruhtina-kuntansa takaisin, pakenen sen miehen kanssa, pakenen
kaukaisimpaan erä-maahan maa-ilmassa -- --
Sohvi (katsoo hämmästyksissä häneen). Hyvä Jumala! Mitä teette te,
lady? Mikä teillä on?
Lady (säikähtyneenä). Sinä kalvenet? -- Olenko ehkä mitä liikaa
sanonut? -- kuule vielä -- saat kaikki kuulla --
Sohvi (katselee peljästyneenä ympärinsä). Minua peloittaa, milady --
minua peloittaa -- en tarvitse enää mitään kuulla!
Lady. Liittoni majuorin kanssa -- sinä ja maa-ilma olette väärässä, kun
luulette sen olevan _hovi-juonia_ -- Sohvi elä punastu -- elä häpeä mun
tähteni -- se on mun _rakkauteni_ tekoa!
Sohvi. Kuinka oikein arvasin!
Lady. Minä petin heidät, Sohvi -- sen heikon ruhtinan -- sen kavalan
Walterin -- sen hullun marsalkin -- Kukin näistä on valmis vannomaan
sen, että tämä naimis-kauppa on sopivin keino minut herttualle
pelastaa, meidän liitto vielä lujemmin yhdistää! -- Jaa, meidän
liittomme iäksi ratkaista! iäksi katkaista nämä häpeälliset kahleet! --
Valhellut valehtelijat! Heikon vaimon pettämät! -- Te itse tuotte nyt
minulle rakastettuni! Sitähän minä vaan tahdoinkin -- Kun hänet vaan
kerran saan -- o silloin iäti hyvästi, tämä inhoittava loisto --
Toinen kohtaus.
Ruhtinan vanha kammari-palvelija, joka tuo koristin-rasiata.
Edelliset.
Palvelija. Hänen herttuallinen korkeutensa käski sanoa terveisiä ja
lähettää teille nämä briljantit häiksenne! Ne juuri tuotiin
Venedigistä.
Lady (on avannut laatikon ja peräytyy säikähtäen). Mies! mitä maksoi
herttua näistä kivistä?
Palvelija (vihaisella näöllä). Ei ne hänelle maksa yhtä äyriä!
Lady. Mitä? Hullunako sinä olet? _Ei mitään?_ -- ja (astuen muutaman
askelen hänestä) kuitenkin katsot sinä minuun, ikään kuin tahtoisit mun
katseellasi lävistää -- Eikö nämä _mitään_ maksa hänelle, tämmöiset
äärettömän kalliit kivet?
Palvelija. Eilen vietiin seitsemän-tuhatta maan lasta Amerikaan -- ne
maksavat kaikki!
Lady (panee laatikon äkkiä pöydälle ja kävelee kiireesti salissa edes
takaisin; vähän ajan kuluttua palvelijalle). Mies! mikä sinulla on?
Itketkö sinä?
Palvelija (pyhkii silmiänsä, kamalalla äänellä, kaikki jäsenensä
väristen). Semmoiset kalliit kivet kuin nuo tuolla -- minullakin on
niissä kaksi poikaa!
Lady (kääntyy pois vavisten, ottaa häntä kädestä). Eihän suinkaan
pakosta?
Palvelija (nautaa hirveästi). Hyvä Jumala! -- Ei -- ne ovat kaikki
vapaa-tahtoisia -- Oli kyllä muutamia suulaita poikia, jotka astuivat
rivistä ulos ja kysyivät evestiltä, mitä ruhtinas heillä sai parista?
-- Vaan meidän armollinen ruhtinas marsitti kaikki rykmentit
paraati-kedolle ja ammutti suu-paltot. Me kuulimme pyssyjen paukkinan,
näimme heidän aivonsa lennelleen ympäri kivitykselle, ja koko armeia
huusi: _hei pojat, Amerikaan!_
Lady (lankee kauhistuen sohvaan). O Jumala, Jumala! -- Ja min'en
kuullut mitään? enkä tiennyt mitään?
Palvelija. Niin, armollinen rouva! -- Mitäpä se se ruhtinas olisi teitä
tälle karhun-tapolle kutsunut! -- Olisi tuossa kuitenkin ollut
teidänkin katsottavaa, kuinka rummut rämisten julistivat: nyt on aika,
ja ulvovat orvot tuolla seurasivat isäänsä, ja täällä vimmaan joutunut
äiti tahtoi rinta-lapsensa pajonetille ripustaa, ja kuinka sulhanen ja
morsian sapelin-lyönnillä eroitettiin, ja kuinka harmaa-parrat
seisoivat toivottomina ja viimein tuskissaan heittivät sauvansa poikien
perästä sinne uuteen maalimaan -- Oi, oli se näköä, ja rumpua lyödä
jyskytettiin, ett'ei muka Kaikkivaltias kuulisi meidän rukoelevan --
Lady (nousee ylös, hyvin liikutettuna). Pois nämä kivet -- niistä
säihkyää helvetin liekki sydämeeni! (lempeämmin palvelijalle.) Koe
tyyntyä, ukko rukka! Kyllä ne vielä tulevat takaisin. Kyllä ne vielä
näkevät koti-maansa.
Palvelija (lämpimästi). Tiesi sen Jumala! -- Vielä kaupungin portilla
kääntyivät he meihin päin ja huusivat: "Jumalan kanssa, vaimot ja
lapset! -- Eläköön armias ruhtinamme! -- Viimeisellä tuomiolla näemme
toisemme taas!" --
Lady (väkevästi kävellen edes takaisin). Hirmuista! Kauheata! --
Minulle sanotaan, että minä muka olisin pyhkinyt pois kansan kyyneleet
-- Nyt vasta aukenevat silmäni -- Mene -- sano herrallesi -- että minä
suullisesti kiitän häntä! (Palvelija on lähtemässä, lady heittää
raha-kukkaron hänen lakkiinsa.) Ja ota tuo siitä, että sanoit minulle
totuuden --
Palvelija (viskaa sen ylen-katseella takaisin pöydälle). Pankaa tämäkin
toisten lisäksi!
(Menee pois.)
Lady (katsoo hänen jälkeensä kummastuen). Sohvi, juoksase hänen
perästänsä, kysy hänen nimensä! Hänen pitää saada poikansa takaisin!
(Sohvi pois. Lady kävelee ajatellen ylös ja alas. Äänettömyys.
Sohville, sen tullessa takaisin.) Eikös nykyjään puhuttu, että rajalla
missä olisi palanut kaupunki, ja siinä tilassa noin neljä sataa
perhekuntaa joutunut mieron tielle?
(Soittaa.)
Sohvi. Kuinka se juohtuu mieleenne? Kyllä se tosi on, ja enimmät näistä
onnettomista palvelevat nyt velkojillansa melkein orjia, eli kuolevat
vähitellen ruhtinan kulta-kaivannon ruuhuin.
Palvelija (tulee). Mitä käskette, milady?
Lady (antaa hänelle briljanti-rasian). Että tämä pitää heti viedä
maan-kanseliin! -- sen sisällys pitää viipymättä saada rahaksi, se on
mun käskyni, ja raha jaettaa niille neljälle sadalle, jotka palo
hävitti!
Sohvi. Milady, muistakaa että näin voitte korkeimman vihan saada
päällenne!
Lady (jalosti). Pitäisikö minun kantaa hivuksissani hänen maansa
kirous? (Hän viittaa palvelijalle, joka menee ulos.) Tahi soisitko
minun vaipuvani maahan semmoisen itkun painosta? -- Mene, Sohvi --
Parempi on tukassansa pitää vääriä hohto-kiviä ja sydämessä tieto
tämmöisestä työstä!
Sohvi. Vaan semmoiset hohto-kivet kuin nuo? Ettenkö olisi niitä
huonompia voinut antaa? Ei, milady! tätä ei voi teille antaa anteeksi!
Lady. Hullu tyttö! Niiden edestä putoelee minulle yhdessä hetkisessä
enemmän helmiä ja kiiltojaisia kuin kymmenellä kuninkaalla on
kruunussansa, ja kauniimpia --