Mihin tapaan puheltiin torikojujen tienoilla sinä päivänä, jolloin
rouvien Menlösin ja Montosen juttu toisen kerran tuli esille
raastuvanoikeudessa?
Tähän suuntaanhan ne jutut siellä silloin juoksivat:
-- No, nythän sitä taas tänään istutaan sitä kaivoasiaa!
-- Niin, tänään istutaan, istutaan niin että kyllä raastuvassa tuolit
lämpenevät!
-- Ja eikö tuo nyt viimeinkin ratkenne koko juttu?
-- Kuka sen tietää...
-- Niin, kuka sen tietää, ratkeaako se enää milloinkaan, kun ei sitä
vainajaa, sitä hiirtä, löytynytkään.
-- Juu, se oli kumma paikka!
-- Oli se! Mihinkähän se oikein hävisi?
-- Eivätköhän liene vain siinä taas olleet ne samat näpit sorkkimassa,
jotka sille Nilsperille semmoisen jumalattoman jutkun tekivät.
-- Kyllä se nyt ratkeaa, se juttu.
-- Ratkeaahan se pakana, jos ratketakseen! Se asia on nyt niin selvä ja
kirkas kuin viinapullo: kun ei kerran hiirtä kaivossa ollut, niin ei
sitä siis siellä ollut.
-- Niin, eihän sitä siinä tapauksessa siellä ollut.
-- Eikä ole koskaan ollutkaan. Selvä juttu!
-- Liekö tuo vielä niinkään selvä? Kun on kerran kenellä missä asiassa,
niinkuin nyt esimerkiksi Montosen rouvalla, lailliset näytökset ja
vannotetut todistajat, niin ei siinä silloin yksi hiirenraato paljon
paina, olipa se missä tahansa. Vieraatmiehet ne ovat, jotka asiassa
painavat, kun ne valansa päältä puhuvat ja todistavat.
Näin pohtivat eukot lakiasioita. Mutta muuan rokonrikkoinen
lihakauppias soimasi heitä:
-- Mitä te akat tyhjää tolkutatte? Kyllä se korkea oikeus tämän asian
tutkii joltakin muulta syrjältä kuin miltä te ymmärrätte!
-- Mitäs sinä lihakauppias puutut ihmisten puheisiin? Ei tässä sinulle
puhuta!
-- Tuollahan tuo menee raatimieskin. Sehän se taitaisi jo tietää
tuomionkin. Ja niin on sillä naamakin kuin Mooseksen laintaulut.
-- Ihan ovat kipeinä koko kaupungin akat paljaasta tietämisen halusta,
sanoi Sippo lihakauppiaalle.
Mutta raatimies Waaranen käveli torin poikki aivan kuin ei mitään
erinomaista olisikaan tapahtumassa.
Ja niin läpitunkemattomat olivat hänen kasvonsa, ettei niistä voinut
mitään lukea.
Muijat huokasivat:
-- Voi, kun olisi jo ilta!
Niin, kunpa olisi jo ilta... Kuinka omituista! Nyt emme vielä kukaan
tiedä mitään, mutta illalla tietää päätöksen koko kaupunki.
Sitten haaveilivat torimatamit:
-- Voi voi sentään, kun pääsisi kuuntelemaan!
Siihen torikauppias Sippo, aina muita viisaampi, selitti tätäkin asiaa:
-- Mikäs sinne on kuuntelemaan mennessä? Pääsee sinne kuka hyvänsä.
Vaikka kaikki läksisitte?
-- Menepäs sitten sinäkin, Sippo, jos luulet pääseväsi! ilkkuivat
hänelle matamit.
Mutta Sippo sanoi varmasti:
-- Minä Sippo sinne menenkin... panen tämän makasiinin lukkoon ja
lähden raastupaan kuuntelemaan, kun siellä tuomion torvella soitetaan
ja sakkoja sataa... sakkoja ja linnaa niin että roikaa!
Matamit silloin huusivat, kädet vatsalla:
-- Hohoo! Kylläpä ne siellä sinunlaisesi pian ulos kuskaisivat!
Sippoko ulos!
Sippo aivan julmistui:
-- Eivätkä kuskaa! Se onkin semmoinen laki, että ei ole lupa ulos
kuskata!
Ja viisaana, lakia tuntevana miehenä Sippo asioita ymmärtämättömille
matameille selitti:
-- Saapi niitä olla syrjäisiäkin oikeussalissa tämän Suomen lain
mukaan. Sitä on kansankerroksilla tämän nykyisen Suomen lain mukaan
sama valta ja vapaus mennä käräjätupaan kuin kirkkoonkin.
-- Niin, mutta sepä onkin erikseen tavallinen käräjätupa ja oikein
raastuvanoikeus, sanoi Häkkisen matami.
Sippo se vain leveällä kädellään huitasi:
-- Mikä ero siinä on! Käräjätupa se on raastuvanoikeuskin.
Eivätpä uskoneet vieläkään torimatamit. Mutta koska sattui läsnäolemaan
myöskin poliisi Miettinen, joka oli ostanut kymmenellä pennillä suuren
omenan ja söi sitä, niin kääntyivät nyt hänen puoleensa:
-- Sano sinä, poliisi Miettinen, kun olet ruunun miehiä, tuolle Sipolle
totuus!
Mutta matamien hämmästykseksi Miettinen vastasi:
-- Miksikäs sinne ei saisi mennä kuuntelemaan? Julkinen paikkahan se on
lain mukaan.
No nyt oli Sipon vuoro ilkkua:
-- Ähäh, akat! Vieläkös nyt vänkytätte?
Ja antaakseen Miettisen lausunnolle suurempaa painoa ja pontta
huomautti hän:
-- Kyllä tämä Miettinen lakiasiat tietää, kun on jo neljättä vuotta
poliisina... ja nyt vielä tässä hiirijutussa on viran puolesta
todistamassa.
Lautamies Rahkonenkin, joka oli tuonut torille kalakuorman, puuttui
keskusteluun.
Ilmeisellä ylenkatseella hän murahti:
-- No vähänpä ne näkyvät tietävän tämän kaupungin akat! Pääseehän sinne
kuuntelemaan vaikka mustalainen, kun vain siivolla on.
-- Tai vaikka nyt eivät sentään ihan mustalaiset, lievensi poliisi
Miettinen, niin ainakin nämä tavalliset valkolaiset.
Ja sylkien omenansiemenet suustaan selitti hän lautamiehelle kuin
anteeksi pyydellen:
-- Nämä meidän kaupungin akat ovat vähän tuhmansekaisia...
Jopa alkoivat torimuijatkin tulla vakuutetuiksi asiasta. Ja kun se oli
tapahtunut, niin kyllä väheni naisväki torilta.
Sippokin lukitsi koppinsa ja lähti raatihuoneelle.
Raatihuoneen eteisen toisella puolen olevassa poliisikamarissa sanoi
poliisi Kappari:
-- Ota pois, Räikkö, kortit pöydältä ja pane laatikkoon, etteivät nuo
akat näe. Mitähän ne nyt kaikki tänne tulla viilettävät?
Ja kun Häkkisen eukko pisti päänsä poliisikamarin ovesta sisään, niin
honkasi Kappari:
-- Mitä te akat...! Mitä teillä on asiaa?
Pelästyneenä veti silloin Häkkisen eukko nopeasti päänsä takaisin ja
sanoi toisille matameille:
-- Herra isä kun terjuu ja säikyttelee! Vaikka minä en kun vähän ovea
raotin...
-- Kysy sinä vain niiltä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä,
yllyttivät toiset matamit.
Ja muuan heistä huomautti:
-- Saa sitä nyt toki poliisiltakin ihmiset kysyä, kun kerran oikea asia
on!
Samaa mieltä oli Häkkisen eukkokin ja alkoi taas varovaisesti raottaa
ovea.
-- Hornako siellä kurkistelee ja päästää kylmää sisään poliisikamariin!
kiljaisi poliisi Kappari. -- Tule kokonaan tälle puolen tai pysy oven
takana!
-- Mitä kylmää siitä nyt tulee! supisivat eukot eteisessä. -- Eihän
nyt ole kylmä ulkonakaan. Mene sinä Häkkisen akka vain sisään ja kysy!
Eivät ne sinua ainakaan syö.
Nyt rohkaisi Häkkisen vaimo lopullisesti luontonsa, puikahti sisään ja
sanoi nopeasti huohottaen:
-- Nuo akat vain käskivät kysyä, saako tuonne raastuvan puolelle mennä?
-- Olettekos te todistajia? kysyi poliisi Räikkö.
-- Eiväthän ne oikeastaan todistajiakaan ole, myönsi Häkkisen vaimo.
Kappari siihen ärähti:
-- No senkös tekemistä teillä sitten siellä on? Pysykää torilla
työssänne!
Mutta nöyränä selitti Häkkisen eukko:
-- Eihän nyt ole sielläkään mitään työtä... niin ilman aikojaan
olisivat alammaisesti pyrkineet kuuntelemaan sitä hiirijuttua, jos
esivalta luvan antaa...
-- Kysykää sitä sitten raastuvan puolelta, neuvoi poliisi Kappari,
älkääkä telläytykö tänne virkakuntaa häiritsemään!
-- Siitä on iso edesvastuu! huomautti Räikkö.
-- Taikka pannaan suoraan putkaan, uhkasi Kappari.
Kyllä osasi silloin lähteä Häkkisen vaimo. Ja ulkona hän sanoi toisille
akoille:
-- On niillä siellä kova järjestys!
Mutta juuri silloin tuli eräästä ovesta ulos raatimies Waaranen, ollen
menossa pikipäätä yläkertaan nauttimaan voileivän ja ryypyn ennen
istunnon alkua. Ja koska Waaranen on tunnettu hyvälaitaiseksi mieheksi,
niin eukot piirittivät hänet heti ja huusivat:
-- Voi hyvä herra raatimies! Saammeko me tulla sinne raastupaan
kuuntelemaan?
Pitkään, mutta armollisesti katsahti raatimies torimuijiin ja sanoi:
-- No tulkaahan nyt sitten. Mutta muistakaa olla ääneti, sillä...
Ja raatimies Waaranen kohotti kulmakarvojaan, loi anojiin merkitsevän
silmäyksen ja lisäsi:
-- Sillä nainen vaietkoon seurakunnassa.
Matamit panivat kätensä ristiin, kuullessaan tämän vakavan sanan,
niiasivat ja kiittivät. Mutta heidän kasvoillaan loisti riemu.
Raatimies oli jo mennyt.
Mutta joutomies Markula, joka oli siihen ilmestynyt ties mistä, katseli
matameja pää väärässä ja sanoi sitten pilkaten:
-- No se oli akoille oikein hoi-hoi henkeen...
-- Suusi kiinni, Markula! sanoivat matamit vihaisesti. -- Mitä sinä
täällä teet?
-- Älkää te ylpeilkö, akat! varoitti Markula.
Ja sitten hän lisäsi profeetallisesti:
-- Sillä monta viimeistä tulee tässä talossa ensimmäiseksi.
Ylen onnellisina jo torimatamit odotushuoneeseen tunkeutuivat, ovelle
seisahtuivat ja ympärilleen katselivat.
Istui siellä, puolihämärässä huoneessa, jo väkeä koko joukko.
Todistajia ne olivat. Oli siellä Miinat ja Anna Riitat, oli siellä
Mönkkysen Maijastiinat ja monet muut. Oli suihkumestari Lampeeni ja
poliisi Miettinen, joka juuri oli tullut sisään torilta, ja nähtiinpä
siellä myöskin kuusivuotias nuori mies Asko Peuranen, makasiinimiehen
poika, joka seisoi uunin nurkassa, muihin todistajiin alta kulmin
vilkuillen, ja nenäänsä tuon tuostakin hämillään takin hihaan pyyhkien.
-- Etkös sinä ole se sama poika, joka siellä kaivoa tyhjennettäessä
märkänä härkensit? kysyi eräs torimatami, mutta Asko ei vastannut.
Kovin oudoksi tunsi hän olonsa tässä paikassa ja olisi mielellään
juossut tiehensä, mutta ei uskaltanut.
Ja odotushuoneen takana olevassa pienessä, asianajajia ynnä muita
herroja varten varatussa kamarissa, joka oli vielä pimeämpi ja
savuisempi kuin odotushuone, olivat kirjakauppias Kriikuna, Wille Remes
ja setä Salmela.
-- Sivistys ja ihmisyys, niin siellä kuului setä Salmela toisille
selittävän, sivistys ja ihmisyys ne tällaisista riidoista enimmän
kärsivät. Tällainen oikeusjuttu on vastoin sivistyksen vaatimuksia
ja ihmisyyden aatteelle on naapurusten välinen riita korvapuusti.
Sivistystä olisi aina kannatettava ja ihmisyyden pitäisi olla aina
ojennusnuorana...
Vakavina kuuntelivat Kriikuna ja Remes. Vakavina kuuntelivat ja päätään
myöntävästi nyökyttelivät... hyvätkin sivistyksen ja ihmisyyden
etuvartijat.
Mutta mistäpä tiesi setä Salmela, mikä musta rikos sivistystä ja
ihmisyyttä vastaan noiden miesten tunnolla lepäsi!
Kesken kaiken Kriikuna huudahti:
-- No jo on nyt koko kaupungin akkaväki liikkeessä!
Ja Wille Remes meni kamarin ovelle katsomaan, silitteli punaista
partaansa ja sanoi:
-- Tulipahan viimeinkin todistajia niin paljon, että kyllä nyt taitaa
asia selvitä.
-- Ei me mitään todistajia olla, selitti yksi eukoista. -- Me vain
tulimme muuten kuuntelemaan.
-- Juu, ilmoitti Häkkisen vaimo. -- Me ollaan vain muuta yleisöä.
Ja sitten hän kysyi Remekseltä.
-- Saako sinne raastupaan jo mennä? Raatimies lupasi!
-- Raatimies lupasi! todistivat toisetkin matamit.
Siihen vastasi Remes:
-- Kun kerran lie raatimies luvannut, niin menkää sitten sisään, että
ennätätte saada istumapaikat.
Poliisi Miettinen yritti siihen jotain huomauttaa, mutta silloin iski
Remes hänelle silmää ja Miettinen vaikeni. Vaikeni ja hymyili itsekseen.
Torimatamit kysyivät:
-- Tuosta ovestako sinne mennään?
-- Siitä juuri, neuvoi Remes.
Ja eukot alkoivat tuuppia toisiaan, supisten:
-- Mennään vain sisään, kun on kerran lupa...
Häkkisen matami meni etunenässä, raotti varovaisesti ovea ja kuiskasi:
-- Ei siellä ole vielä ketään!
Se rohkaisi.
Niitä oli kymmenkunta matamia, joita ei ketään liika laihuus vaivannut,
ja Markula huomautti Miettiselle, eukkojen tunkeutuessa sakeana ryhmänä
raastuvanoikeuden istuntosaliin:
-- On siinä lihaa liikkeessä!
Mutta salissa matamit katselivat syvällä kunnioituksella ympärilleen ja
asettuivat sitten istumaan seinävierillä oleville tuoleille.
Tuokion olivat he hiljaa kuin kirkossa, mutta sittenpä alkoi jo
keskustelukin matalalla äänellä viritä:
-- Tuossa se on sitten se oikeuden pöytä!
-- Niin, niin, siinä sitä asiat tutkitaan ja tuomiot luetaan!
-- Oikein on verkapäällyspöytä.
-- Kyllä tämä on mukavaa, hi hi!
Ja silloin kaikki matamit hyvillä mielin hihittivät:
-- On tämä... hi hi hi!
-- Onkohan nuo kaikki lakikirjoja?
-- No mitäs ne muita!
-- Ja tuo iso kirja on varmasti se raamattu, jonka päällä vieraatmiehet
vannotetaan...
-- Niin... voi voi sentään, kun tämä on outoa...!
Mutta kun tuli sisään vahtimestari Kompero tuomaan kyniä ja puhtaita
paperiarkkeja oikeuden pöydälle, niin heti hän suuresti kummastuneena
sanoi:
-- Senkö täytistä te täällä teette?
Alkoivat siinä matamit toisiinsa katsella, ja Kompero huusi:
-- Alkakaa lappautua torille! Vai tänne te olette tulleet kököttämään
kuin uskovaisten seuraan!
Silloin suuttuivat matamit -- suuttuuhan sitä ihminen jo vähemmästäkin
-- ja Häkkisen vaimo huusi:
-- Älä sinä isottele, Kompero! Meillä on raatimiehen lupa!
Mutta tiesipä se Komperokin valtansa:
-- No vaikka kuvernöörin lupa, niin ulos nyt on lähdettävä! Vai te
tässä...
-- Ajappas ulos! uhitteli Häkkisen matami.
-- Onkos tämä nyt juutas? ihmetteli Kompero, joka ei voinut uskoa
moista uppiniskaisuutta mahdolliseksi.
Ja sitten hän huusi uhkaavasti:
-- Vai ei sana kuulu!
-- Älä ärjy! sanoivat matamit. -- Kuullaan tässä vähemmälläkin!
Silloin tarttui Kompero Häkkisen matamin käsipuoleen ja vannoi:
-- Kyllä tässä sentään aina yksi torillinen akkoja raivataan... vaikka
olisi vielä suurempikin tori!
Nousi siitä mökä! Hirveätä oli sitä kuulla. Kaikki eukot huusivat,
mutta kaikkein kovimmin huusi Häkkisen matami:
-- Älä revi, Kompero! Älä revi, ruoja, minun röijyäni rikki!
-- Vaikka koko akka rikki! ähkyi Kompero.
Mutta eipä hän saanut painavaa Häkkisen matamia edes tuolilta nousemaan.
Ja toiset akat huusivat ja haukkuivat Komperoa, mutta ovelta katsoivat
Kriikuna ja Remes iloiten tätä meteliä, ja heidän takanaan sanoi
hutikkainen Markula:
-- Ei jaksa nostaa Kompero Häkkisen akkaa!
-- Poliisi! huusivat matamit, ja Kompero huusi myös:
-- Poliisi! Miettinen hoi!
Miettinen tulikin ovelle, katseli Komperon yrityksiä ja sanoi sitten:
-- Se on painava akka, se Häkkisen akka.
Mutta Häkkisen matami huusi:
-- Etkö tule avuksi, poliisi, kun raastaa röijystä hihat poikki!
Kompero taas sanoi Miettiselle:
-- Aja pois nuo akat! Ei tänne saa tulla ennen istunnon alkua.
-- Niin, sanoi Miettinen matameille. -- Ei ole lupa tulla sisään,
ennenkuin ovet avataan ja oikeus luvan antaa.
-- Ovi oli auki! todistivat matamit.
-- Ja raatimies antoi luvan! huusivat toiset.
Mutta niin siinä sitten lopuksi kävi, että Miettinen sai eukot hyvällä
ja vakuuttavalla puheella siirtymään takaisin odotushuoneeseen, ja
Kompero karjaisi heille oikeussalin ovelta:
-- Häh, akat!
Torimatamit katselivat tuohtuneina ympärilleen ja sitten sanoi Häkkisen
vaimo toisille:
-- Tuohan se Remes neuvoi!
Mutta Remes oli jo poistunut takaisin pieneen kamariin keskustelemaan
Kriikunan ja setä Salmelan kanssa.
Jo tuli rouva Montonen.
Jopa tuli herrasväki Menlöskin.
Silloin kaikki vaikenivat ja alkoivat uteliaina katsella heitä.