On se sentään karskinnäköinen mies, tuo taloustirehtööri Menlös.
Oikein niinkuin sotaherra.
Pää on pystyssä ja käynti joustava, ja kun hän kävelee huoneissaan,
luoden kotkankatseensa ulos milloin mistäkin ikkunasta, milloin
kolmikulmaiseen Snellmanin puistoon, milloin Papinkadulle, milloin taas
pihaansa, missä vesirattaat kohottavat tynnyriään lumikinoksesta, mutta
missä koirankoppi on kokonaan lumeen hautautunut, niin on hän kuin
linnoituksen päällikkö, joka tähystelee, onko kaikki järjestyksessä
hänen alueellaan.
Oivallisen vertauksenhan me keksimmekin! Niinkuin linnoituksen
päällikkö...
Sillä voidaanpa sanoa, että herra taloustirehtööri Menlös on kuin onkin
nyt linnoituksen päällikkö.
Rouva Menlöskö?
Niin, unohdimme heti aluksi mainita, että rouva Menlös on tällä kertaa
poissa kaupungista.
Häntä, rouva Maria Menlösiä, alkoi vaivata unettomuus, yhä lisääntyvä
hermostuminen ja päänsärky. Lääkäri sanoi, että hän ajattelee liian
paljon oikeusjuttuaan. Ja lääkäri sanoi senkin suoraan, että jollei
hän tahdo, että tuo hiiri vie hänet lopuksi hautaan, niin on hänen
matkustettava pois kotoaan, jossa hänen ajatuksensa aina pyörivät yhden
ja saman asian ympärillä.
Rouva Menlös ei aluksi tahtonut suostua matkustamaan. Hän pani
vastalauseen. Miten luuli tohtori herra Menlösin ja Kaisun tulevan
toimeen, ellei rouva Menlös ollut heitä hoitamassa?
Mutta silloin sanoi vanha lääkäri, ukko Hillman, että siispä hän kuolee.
Kuolla täytyy jokaisen, vastasi rouva Menlös. Kuolla täytyy, ei auta.
Jos hän kuolee ennenkuin oikeusjuttu on päättynyt, niin menettää hän
sen varmasti, sanoi tohtori. Eihän vainaja voi hoitaa oikeusjuttukaan.
Silloin alkoi rouva Menlös harkita asiaa. Sitten hän sanoi, että hän
ei tahdo vielä kuolla, sillä hän tahtoo voittaa juttunsa. Ja sitten
lähti hän virkistysmatkalle sukulaistensa luo siihen kaupunkiin, josta
Menlösin perhe on tänne muuttanut.
Viikon päästä tuli kirje. Hän voi jo paljon paremmin ja saapuu kotiin
hyvissä ajoin valvomaan oikeuksiaan, jutun tullessa toisen kerran
esille.
Kotona tuntui oudon hiljaiselta. Ihmeellistä, miten yhden ainoan
henkilön lähtö voi tyhjentää talon! Ensimmäisinä päivinä eivät herra
Menlös ja hänen tyttärensä tienneet, miten olla, kuin eleä.
Mutta epäilemättä oli hyvä, että rouva Menlös suostui matkustamaan.
Hän oli viime aikoina ollut niin läpi hermostunut, että koko talosta
oli rauha poissa. Ei niin, että hän olisi alituiseen torunut miestään
tai tytärtään. Päinvastoin oli hän siinä suhteessa suuresti muuttunut.
Hänen entinen äkkipikaisuutensa oli vähitellen tämän hiirijutun aikana
sulanut huomaamattomiin kuin lumi auringonpaisteessa. Mutta sitä
ikävämpää oli nähdä, miten hän lakkaamatta ajatteli yhtä ja samaa, yhtä
ja samaa, niin että hän lopuksi tuskin huomasi, mitä talossa tapahtui.
Taloustirehtööri Menlös kuiskasi huolestuneena tyttärelleen, ettei äiti
nuku juuri ollenkaan. Hän laihtui huomattavasti, ja melkein näki, miten
hänen tukkansa harmaantui. Asia alkoi käydä huolestuttavaksi.
Ja silloin tapahtui sellainen suunnaton tapaus, että taloustirehtööri
Menlös, ensi kerran elämässään, teki julkisen kapinan vaimoaan vastaan.
Hän nimittäin, vastoin vaimonsa nimenomaista ja mitä jyrkintä kieltoa,
lähti hakemaan lääkäriä.
Ei uskonut rouva Menlös silmiään, kun hän näki miehensä eteisessä
pukevan turkkia ylleen. Hämmästyneenä ja suuttuneena hän huusi:
-- Menlös!
Herra Menlös pisti lakin päähänsä, ikäänkuin ei olisi mitään kuullut.
Rouva Menlös oikein kauhistui, luullen miehensä menettäneen järkensä
valon, pani kädet lanteilleen ja huudahti silmät pyöreinä ruokasalin
ovelta:
-- No mutta _Menlös_!
Herra Menlös livahti ulos ovesta ja meni menojaan.
Tämä ennenkuulumaton vastarinta ja tottelemattomuus vaikutti rouva
Menlösiin niin mieltäjärkyttävästi, että hän vaipui istumaan leveään
keinutuoliin ja hoki:
-- On aikoihin eletty... onpa totisesti aikoihin eletty!
Silloin kohotti Kaisu silmänsä työstään ja sanoi:
-- Jollei isä olisi mennyt, niin olisin minä mennyt.
Tähän ei rouva Menlös voinut enää mitään vastata. Tämä kävi jo yli
hänen ymmärryksensä. Hän päätti antaa kaiken mennä menoaan ja istui
sanaakaan puhumatta siihen saakka, kunnes herra Menlös palasi takaisin,
vanha tohtori Hillman mukanaan.
Ensimmäisen päivän rouva Menlösin poissaolon aikana käveli herra
Menlös huoneesta huoneeseen kuin rauhaton sielu. Ja alinomaa unohti
hän piippunsa mitä merkillisimpiin paikkoihin. Monesti täytyi Kaisun
nousta sitä etsimään, ja pitipä kerran pyytää Miinakin avuksi. Miina
se vihdoin löysikin sen piipun, ruokasalin astiakaapin laatikosta,
pitkävartisten liemikauhojen ja hopealusikoiden joukosta.
Silloin huudahti Kaisu huolestuneena:
-- No nyt tulee taas isä vuorostaan höperöksi!
Herra Menlös naurahti hajamielisenä ja lähti kamariinsa lataamaan
piippuaan. Mutta tunnin kuluttua oli se taas kateissa. Sillä kertaa ei
se sentään ollut sen kummemmassa paikassa kuin vaatekomeron naulassa.
Herra Menlös ei voinut ollenkaan käsittää, miten hän oli sen juuri
sinne pistänyt, sillä vaatekomeroon oli hänellä ollut viimeksi asiaa
toissapäivänä.
Vähitellen alettiin tottua uusiin oloihin. Isä istui nyt enimmäkseen
ruokasalissa, katsellen tyttärensä työskentelyä ja kertoen vaikka
minkälaisia juttuja.
Isässäkin oli tämän hiirijutun aikana alkanut tapahtua muutos,
vaikkakin aivan päinvastainen kuin äidissä. Taloustirehtööri alkoi
miehistyä päivä päivältä. Mitä enemmän rouva Menlös sulkeutui
kuoreensa, sitä enemmän pöyhistyi herra Menlös.
Jopa hän lopulta, vielä äidin kotona ollessakin, alkoi määräillä kuin
mikäkin kenraali. Käski Miinan siirtää salissa erään kukkapöydän
toiseen paikkaan ja niin poispäin. Herra Menlösistä oli kehittymässä
vaarallinen kotityranni. Varmaankin olisi tällainen ilmiö suuresti
kummastuttanut rouva Menlösiä, jollei hän olisi ollut niin omissa
ajatuksissaan, ettei huomannut juuri mitään.
Silloin tällöin otti herra Menlös käteensä Napoleonin elämäkerran ja
luki sitä ääneen tyttärelleen. Mutta koska tytär ei ollut varustettu
niin uljaalla ja sotaisella luonnonlaadulla kuin isä, niin ei hän
kauankaan voinut haukottelematta kuunnella ranskalaisten kenraalien
ja sotamarsalkkojen nimiä ja perinpohjaisia taistelukuvauksia. Ja
huomatessaan tyttärensä haukottelevan sulki taloustirehtööri vähän
hämillään kirjansa ja alkoi kertoa muistelmiaan siltä ajalta, jolloin
hän oli ollut suuren vaivaistalon isännöitsijänä.
Mutta hiirijuttuun, siihen ei sanallakaan kajottu.
Useinpa vietti herra Menlös sentään pitkät hetket kamarissaankin,
tarkastellen asekokoelmaansa. Hänen päässään alkoi syntyä uusi tuuma,
jollaista ei ollut ennen hänen mieleensä juolahtanut. Hänpä alkaakin
harjoitella ampumista! Noin monta pyssyä, eikä hän niitä koskaan käytä
luonnolliseen tarkoitukseensa! Jos antaisikin niiden ruveta paukkumaan!
Sitä vartenhan ne ovat luodutkin.
Ja niin tapahtuikin, että herra Menlös täydensi seuraavana päivänä
asekokoelmaansa ostamalla salonkikiväärin ja parisataa patruunaa.
Samana päivänä hän jo kahlasi syvässä lumessa puutarhaansa, kädessään
ladattu salonki kivääri, kohotti pyssyn poskelleen, ummisti silmänsä ja
ampui ensimmäisen laukauksen humalamajaan päin.
Varpusparvi sieltä lentoon pelmahti majan vaiheilta. Varpuset olivat
ihmeissään. Jopa nyt jotakin, kun taloustirehtöörikin moisissa hommissa
liikkuu!
Minne lieneekään luoti lentänyt, mutta herra Menlös oli joka
tapauksessa ampunut ensimmäisen laukauksensa.
Semmoinen mies on hänestä tullut. Lopuksi saattaa häneltä, jos tätä
menoa jatkuu, odottaa mitä tahansa.
Suottako, suottako olikaan huudahtanut hänen aviopuolisonsa, rouva
Maria Menlös:
-- On aikoihin eletty!
On totisesti eletty.
Mitähän tästä kaikesta vihoviimeksi tuleekaan?