Ei ennustanut seuraavana sunnuntaina vielä aamulla mikään, että jotain
erikoista tulisi tapahtumaan.
Hiljainen oli kaupunki valkeassa lumivaipassaan. Tuolla puhdisti joku
karvalakkinen mies katuosaansa luudalla, täällä lapioi joku toinen
karvalakkinen lunta portiltaan. Vain silloin tällöin näkyi kadulla joku
kävelijä, milloin mies, milloin nainen.
Ainoastaan torin reunassa, raatihuoneen edustalla, oli enemmän
liikettä. Siellä oli jonossa kymmenkunta ajuria, joita ohikulkijat
pysähtyivät uteliaina tarkastelemaan: mikähän paraati tässä mahtaa olla?
Mutta eipä ollut sielläkään tekeillä sen kummempaa, kuin että
kauppa-apulaisyhdistys oli lähdössä tämän talven ensimmäiselle
rekiretkelleen. Perillä maalaistalossa koko päivä leikittäisiin ja
tanssittaisiin, ja neiti Tyyni Sirkka lausuisi vaikuttavasti runon
"Vapautettu kuningatar".
Sitten alkoivat kirkonkellot harvakseen kalahdella vanhassa
kaupunginosassa. Kalahtelivat, kumahtelivat kuin itsekin ihmetellen,
kuinka moni mahtaisi ottaa niiden kutsun huomioonsa.
Ja olihan niitä muutamia kymmeniä, olipa ehkä satakin, jos oikein
runsaan ja pyöreän luvun sanomme. Mutta silloin täytyy meidän ottaa
laskussa mukaan myöskin vanha lukkari Maunulin, suntio Sarkkinen ja
itse pastori Teofiilus Kettunenkin.
Olisivatpa tienneet kaupunkilaiset...! Mutta mistäs sen edeltäpäin
tiesi. Kyllä olisi silloin kirkossa ollut toisenmoinen kansanpaljous.
Tuskin olisivat kaikki sisäänkään mahtuneet.
Aluksi meni jumalanpalvelus kuitenkin menoaan vanhaan tapaan. Maunulin
soitteli ja nuuskasi, ja opettaja Laaksonen johti veisuuta kovalla
äänellä, sillä eihän ukko Maunulinista ole ollut laulajaksi enää moniin
vuosiin.
Pastori Teofiilus Kettunen nousi saarnatuoliin sekä kumarsi päänsä, ja
seurakunta valmistautui torkahtamaan.
Pastori Kettunen ei ole mikään kaunis mies. Hän on rokonrikkoinen, ja
hänellä on punertava tukka ja punainen parta. Pikkupojat luulevat, että
sellainen punapartainen pappi varmasti ei pääse taivaaseen. Mistähän ne
pojat oikein saavatkaan moisia hullutuksia päähänsä?
Mutta vaikka pastori Teofiilus Kettusella ei olekaan ulkonaista
kauneutta, niin on hänellä sensijaan juuri paraslaatuinen nukutusääni.
Ei liian hiljainen, mutta eipä myöskään liian kova. Tasaisesti,
nousematta laskematta se jonottaa saarnan läpi, ja vasta "aamen"!
tulee kovalla äänellä, miltei huutamalla. Pastori Kettusen kerrotaan
itsensä sanoneen, lieneekö juttu sitten totta vai ei, että hän pitää
velvollisuutenaan herättää seurakuntansa saarnan lopussa, koska hän
on sen saarnallaan nukuttanutkin. Siksi sanoo hän muka aamenensa niin
kovasti. Ja siihenpä tavallisesti kaikki heräävätkin, mutta jollei
joku satu heräämään, niin nyhjäsee naapuri häntä kylkeen. Jollei taas
satu olemaan naapuriakaan lähellä, niin eipä mitään vaaraa sittenkään
ole, sillä kun Laaksonen nousee urkulehterillä Maunulinin selän
takana seisomaan ja alkaa veisata, niin herää siihen, hitto vieköön,
sikeäunisinkin.
Kukaan ei tiedä, mitä asioita pastori Kettunen saarnansa alkuosassa
käsitteli. Pastori Kettunen tosin itse tietäisi, mutta kukapa sitä
kehtaisi mennä häneltä kysymään. Varmaankin oli se vain tavallista
päivän tekstin selitystä.
Mutta kohosipa äkkiä ylös jokaisen pää, kuin olisi pastori Kettunen
lyönyt siihen nyrkillään.
Pastori Kettunen oli vain lyönyt nyrkkinsä saarnatuolin laitaan, mutta
lyönyt sen lujasti, niin että tomu oli ilmaan pölähtänyt. Ja samalla
oli hän huutanut:
-- Samanlaisia te muuten olette joka sorkka!
Kesken uniensa herätetty seurakunta nyt tuijotti ja pöllisteli
hämmästyneenä sielunpaimeneensa, ajatellen, että mitähän se nyt...?
-- Jaa, jaa! Jokos heräsitte! Hyvää huomenta, hyvää huomenta, rakkaat
sanankuulijani! sanoi ja toivotti pastori Teofiilus Kettunen hirmuisen
ivallisesti, nauttien suuresti sanankuulijainsa ällistyksestä. --
Suokaa minulle anteeksi, että herätin teidät, vaikka ei tässä pieni
nukkumatti tekisi papillekaan vallan pahaa, mutta minulla sattuu
olemaan teille tällä kertaa pari erikoista sanaa varastossa...
Jos pastori Kettunen olisi keikauttanut itsensä käsillään seisomaan
saarnastuolin laidalle ja huutanut: "Näettekös, osaan minä vielä
voimistellakin!" ja jos opettaja Laaksonen olisi silloin noussut
päälleen seisomaan urkulehterin reunalle ja huutanut: "Osaanhan sitä
minäkin!" niin ei seurakunta olisi voinut enemmän hämmästyä kuin se nyt
teki.
Kaikki heräsivät ja alkoivat tuijottaa saarnatuoliin.
Ja pastori Kettunen koroitti äänensä ja saarnasi:
-- Ei ole pahempaa viholaispesää kuin tämä kaupunki, rakkaat veljet ja
sisaret. Täällä on kuin avojalkainen nokkospensaassa. Kaikki täällä
toisiaan syövät ja kalvavat ja purevat, ja kaikki täällä roikkuvat
toistensa tukassa. Jollei kenellä ole tukkaa, niin sitä vedetään
nenästä, parrasta tai korvista. Kristillistä rakkautta ei täällä ole
enempää kuin nahkuri Tuomaisen suurissa parkkiammeissa, ja elämän
leivästä ette te välitä enempää kuin kissa kuivasta kaurakakkarasta.
Arvokkaimmatkin perheet elävät keskenään niinkuin kissat ja koirat.
Kärpäsestä tehdään härkänen ja kuolleesta hiirestä tulee elävä
elehvantti. Sitten kun te olette koko viikon riidelleet ja tapelleet,
juorunneet ja lörpötelleet, valehdelleet ja sanoneet vääriä todistuksia
lähimmäisistänne, tulette te tänne Herran temppeliin vähän lepäämään
ja nukkumaan, ja luulette tietysti pois lähtiessänne olevanne oikealla
autuuden tiellä. Mutta nytpä minä kerrankin pidän peiliä nenänne
edessä. Älkää kääntäkö päätänne piiloon, rakkaat veljet ja sisaret,
sillä ei se ole mikään mörkö, jonka te siitä peilistä näette, vaan
teidän omat kauniit kasvonne ne sieltä kuvastuvat. Jolleivät ne teitä
miellytä, niin ei se ainakaan ole minun vikani, eikä peilinkään.
Sai nyt seurakunta kerrankin kuulla kunniansa. Pastori Kettunen purki
sydämensä pohjiaan myöten eikä jättänyt mitään hampaan koloon.
Ei ole tullut pienoinen seurakunta maailman luomisesta lähtien
haukutuksi niin perin pohjin, niin maan alle kuin tämä tuskin
satalukuinen kuulijakunta, joka jumalanpalveluksen päätyttyä poistui
kirkosta puolipyörryksissä.
X
Nyt sitten puhuttiin joka talossa siitä pastori Kettusen saarnasta.
Oli se ollut aika saarna! Mikähän siihen pastoriin nyt on mennyt? Eihän
se ole ennen semmoisia saarnoja pitänyt.
Mutta olipas se haukkunut Menlösit ja Montoset! Sen ne muuten kyllä
sietivätkin, arveli yleinen mielipide.
Ja jos pastori Kettunen oli mielessään kuvitellut, että hänen rakkaat
sanankuulijansa olisivat ottaneet itseensä hänen saarnastaan, niin
kyllä hän silloin erehtyi perin pohjin. Siinä suhteessa lankesivat
hänen kylvämänsä totuuden siemenet ohdakkeihin ja orjantappuroihin,
jotka nousivat ja tukahduttivat ne, taikka kivistöihin ja tien oheen,
mistä taivaan linnut noukkivat ne suuhunsa.
Kirkossa olleetkin, jotka aluksi olivat tunteneet itsensä kamalasti
höyhennetyiksi, tulivat pian siihen lohdulliseen johtopäätökseen, ettei
pastori suinkaan ollut tarkoittanut heitä, vaan Menlösin ja Montosen
rouvia. Eiväthän he, kirkossa olleet, milloinkaan olleet kantaneet
hiiriä, rottia ja kissoja toistensa kaivoihin, eivätkä _heidän_
palvelustyttönsä olleet koskaan kynsineet toisiaan verille eivätkä
purreet toisiaan nenään. Näin ollen ei myöskään pastori Kettunen
voinut heitä soimata, mutta tietysti oli hänen täytynyt puhua yleensä
kaikille, sillä eihän pappi saa saarnatuolissa ketään nimeltään haukkua.
Oli, oli antanut Kettunen kerrankin Menlösin ja Montosen rouville aika
liehkan.
Sanoma viimesunnuntaisesta saarnasta saapui siis myöskin Menlösin ja
Montosen perheisiin siinä muodossa, että pastori Kettunen oli puolen
tuntia ripittänyt, miltei nimet mainiten, rouva Maria Menlösiä ja rouva
Mathilda Montosta.
Rouva Menlös tuli heti kipeäksi. Säikähtynyt Kaisu nouti lääkärin, joka
määräsi rauhoittavia lääkkeitä. Varmaankin nämä lääkkeet auttoivat,
sillä jo seuraavana aamuna oli rouva Menlös taas jaloillaan ja sanoi
miehelleen:
-- Menlös, tänään täytyy sinun mennä pastori Kettusen puheille ja
selittää hänelle, miten asia on. Jos hän on todellakin saarnassaan
minua soimannut, niin täytyy hänen peruuttaa se ensi sunnuntaina.
Tämähän on kerrassaan kauheata!
Yritti nyt kerrankin taloustirehtööri Menlös vastustaa vaimoaan. Mutta
tähän vaikutti hänen kieltäytymisensä niin voimakkaasti, että hän oli
tulemaisillaan uudelleen sairaaksi, ja herra Menlös suostui kiireesti,
vaikka raskain sydämin. Hirveästi hermostuneena käveli hän sitten
puolen päivää edestakaisin huoneesta huoneeseen, unohtaen piippunsa ja
kirjansa, vieläpä asekokoelmankin.
Rouva Montonen tuli kalman kalpeaksi, kun tädit hänelle kertoivat, mitä
kirkossa oli tapahtunut. Hän tointui kuitenkin pian ja sanoi, ääni
suuttumuksesta vapisten:
-- Halpamaista! Vai olen _minäkin_ siis syyllinen!
Miehelleen hän sanoi:
-- Sinun on käytävä selittämässä, miten asia oikein on. Älä unhota
mitään. Onko se minun vikani, että Menlösin rouva antaa palvelijansa
kantaa likavedet ja rotat meidän kaivoomme?
Vaikealta ja vastenmieliseltä tuntui asia kauppias Montosestakin. Mutta
eihän hän voinut muuta kuin suostua.
Iltahämärissä lähti taloustirehtööri Menlös murheellisin mielin
pappilaan, ajatellen vain yhtä asiaa: mitä oli hän syntiä tehnyt, koska
häntä näin kovin rangaistaan? Miksi täytyi _hänen_ olla sekaantuneena
tähän asiaan? Eihän _hän_ ollut heitellyt sitä mustaa säkkiä aidan
yli, eikä hän ollut käskenyt Miinan kantaa likavettä aidan nurkkaan.
Ja tuota kirottua hiirtä ei hän ollut nähnytkään. Hän ei pyytänyt
mitään muuta kuin saada viettää elämänsä ehtoohetken hiljaisuudessa
ja rauhassa, kotonaan, vaimonsa ja tyttärensä, asekokoelmansa ja
Napoleonin elämäkertojensa parissa, sovinnossa kaikkien ihmisten kanssa.
Ylös Raatihuoneen katua käveli taloustirehtööri Menlös leuka
murheellisena rintaa vasten leväten. Monta kertaa olivat mäenlaskijat
kaataa hänet, mutta hän ei ensinkään kuullut poikien kiukkuisia
huutoja: "Hei, hei! Pois alta!" Jalka tahtoi livettää, mutta hänellä
oli teräväpäinen keppi, joka on suureksi hyödyksi kaduillamme talviseen
aikaan. Raatimies Waarasen kepin alapäästä oli kerran pudonnut siihen
isketty hevosenkenkänaula, ja kolme tuntia myöhemmin oli raatimies
liukastunut ja katkaissut jalkansa.
Vihdoin pääsi taloustirehtööri mäen päälle ja tuli täten vanhempaan
kaupunginosaan. Jospa pastori olisi poissa kotoa! Mutta missäpähän
se olisi. Tietysti se on kotona. Ja tuossahan on jo pappila... niin,
virkahuoneessa on valoa. Arvasinhan sen.
Taloustirehtööri Menlös tunsi suuttumuksen tapaista pastori Kettusta
kohtaan. Miksikähän sekin johottaa aina kotonaan? Istuu siellä kuin
häntä odottaen.
Pappila, matala, keltaiseksi maalattu rakennus, on siinä kohden, missä
suoraan mäen yli menevä Raatihuoneenkatu yhtyy mäen ympäri kiertävään
Koulukatuun.
Yhä alemmaksi painui herra Menlösin vanha pää. Raskailta tuntuivat
jalat. Mitäpä hän oikein sanoisikaan pastori Kettuselle, ja mitähän
mahtanee pastori puolestaan hänelle sanoa?
Samaan aikaan ja jokseenkin samanlaisessa mielentilassa oli kauppias
Montonen, tuo hiljainen ja vähäpuheinen mies, kävellyt Koulukatua
pappilaan päin. Hän ei kulkenut koskaan talvella ylös Raatihuoneenkadun
mäkeä, mikä hänelle, lyhytsääriselle henkilölle, olisi ollut hankala,
vieläpä vaarallinenkin yritys.
Ja juuri pappilan portilla he toisensa kohtasivat.
-- Hm, yhym..., yskäsi taloustirehtööri Menlös, hypistellen hämillään
vasemmanpuolisen viiksensä kärkeä ja tietämättä oikein, pitikö hänen,
naapuristaan välittämättä, astua sisään portista vai kävelläkö sen ohi.
-- Iltaa! sanoi kauppias Montonen vähän epävarmalla äänellä.
-- Ahaa, iltaa, iltaa! kiiruhti taloustirehtööri vastaamaan.
Vallitsi kolmen, neljän sekunnin kiusallinen äänettömyys. Sitten sanoi
herra Menlös:
-- Tänään on taas aika liukasta.
-- Niin, onpa tosiaankin! huudahti herra Montonen. -- Minä tulin tuota
Koulukatua pitkin, niin siellä ei toki niin livettänyt.
-- Minä taas tulin tuosta mäestä ylös, mutta se on hyvin liukas, kertoi
herra Menlös. -- Läksin vähän jaloittelemaan, kun tulee niin paljon
sisällä istuttua...
-- Niinpä niin, myönsi kauppias. -- Minulle sattui asiaa monttööri
Liukolle. No hyvästi vaan!
Monttööri Liukko asui Raatihuoneenkadun varrella, pappilan
takana, joten kauppias Montonen kääntyi Raatihuoneenkadulle päin,
taloustirehtöörin taas lähtiessä kävelemään pitkin Koulukatua.
Kauppiaan kadottua näkyvistä kääntyi herra Menlös takaisin pappilaan
sillä seurauksella, että hän minuutin kuluttua seisoi taas pappilan
portilla, katsellen melkoisen tyhmän näköisenä kauppias Montosta
silmiin.
-- Hm, tässähän sitä taas ollaan..., jupisi Montonen.
-- Niin, tässähän sitä..., mutisi Menlös. -- Muistui mieleeni, että
minulla on pappilaan vähän asiaa...
-- Sama se muistui minunkin mieleeni, sanoi kauppias. Ja kynsäistyään
korvallistaan jatkoi hän:
-- Taitaa olla vähän samanlainen asiakin?
-- Niin, myönsi herra Menlös. -- Taitaapa kylläkin olla...
-- Mitähän, jos menisimme tuonne kirkon portaille istumaan ja
juttelemaan? ehdotti kauppias äkkiä.
Herra Menlös tunsi heti mielensä vähän kevenevän.
-- Mennään vain, suostui hän.
Äänettöminä kävelivät pitkä taloustirehtööri ja lyhyt kauppias kirkkoa
kohti, töksäyttäen silloin tällöin miettiväisenä keppinsä kovaksi
tallattuun tiehen.
Portaille päästyään istuivat he hetkisen vaiti. Sitten sanoi kauppias
Montonen:
-- Kirottu juttu!
-- Niin, sanokaas muuta, huudahti herra Menlös.
-- Minua se on harmittanut alusta alkaen, jatkoi kauppias, raaputtaen
kepillään jäätikköä pois kirkon portaista.
-- Niin minuakin! sanoi taloustirehtööri painokkaasti, kierrellen
viiksiensä päitä.
-- Minä en ole koko aikana puuttunut siihen asiaan, ilmoitti herra
Montonen.
-- Ja minä olen pysytellyt siitä visusti erilläni, kertoi herra Menlös.
Äänettömyyttä.
-- Jonninjoutava juttu, vahvisti toinen.
-- Jos tämä olisi miesten välinen asia, niin sovittaisiin heti, sanoi
kauppias.
-- Niin, eikähän miesten välillä tällaisia juttuja syntyisikään,
huomautti herra Menlös. -- Mutta minun vaimoni on välistä vähän sairas
ja hermostunut...
-- Niin minunkin vaimoni, sanoi kauppias. -- Kun on niin suuri
lapsilauma ja iso talous hoidettavana...
-- Jos eukot sopisivat asian..., aloitti herra Montonen hetken
kuluttua, pyöritellen miettiväisenä keppiään.
-- Niin, jos tosiaankin sopisivat! innostui herra Menlös.
Ummistaen toisen silmänsä ja tähystellen toisella nenänsä päätä lisäsi
hän kuitenkin alakuloisesti:
-- Mutta siitä ei taida olla paljonkaan toiveita...
-- Niin, eihän siitä kai enää ole, myönsi kauppias surumielisesti. --
Se juttukin tulee jo viikon päästä esille.
Kauppias ja taloustirehtööri vaikenivat raskain sydämin.
Aivan yhtäkkiä kysyi herra Menlös epäröiden, ja vilkaisten salaa
vierustoveriinsa:
-- Mitähän, jos jättäisimme käymättä pappilassa...?
-- No juuri sitähän tässä minäkin ajattelin esittää, huudahti toinen
riemastuneena.
Sitten hän kuitenkin muisti jotain ja kysyi hiljaa:
-- Mutta mitäs eukoille sanotaan?
Sovittiin siitäkin asiasta, ja yhdessä palasivat nämä kavalat luopiot
ja petturit takaisin.
Kun rouva Menlös sitten kuulusteli mieheltään hänen matkansa tuloksia,
oli tämä merkillisen vähäpuheinen ja vaitelias.
Ja kun rouva Menlös lakkaamatta ahdisteli häntä kysymyksillään, iski
hän vain merkitsevästi silmää ja sanoi:
-- Odotahan, odotahan, rakas Maria!
Mutta kauppias Montonen vastasi rouva Montosen tiedusteluihin
salaperäisesti:
-- Perästä kuuluu, sanoi torventekijä!
-- Kerroitko asian ihan kokonaan?
-- Perästä kuuluu, perästä kuuluu. Torventekijäkin sanoi perästä
kuuluvan!
Tämän johdosta kuiskasi rouva Montonen tätien korviin, että ensi
sunnuntaina saataisiin kirkossa kuulla kummia.
Rouva Menlös taas kertoi joka paikassa, että ensi sunnuntaina tulisi
vihdoinkin totuus ilmi.
Molemmat tiedot kiersivät tahoillaan kaupunkia, laajeten ja taajeten
sekä yhtyen ja sekoittuen lopuksi toisiinsa kuin kahden veteen heitetyn
kiven synnyttämät pyörylät.
Siksi sikisi erittäin merkillisiä huhuja, toinen toistaan
jännittävämpiä.