Paksulta savua kurkussaan ja liekkien humu korvissaan Pekka Noel
heräsi, vapisi kuin painajaisen kouristuksissa. Ja siinä samassa
hän tunsi kasvojansa polttavan. Koko mökki oli tulessa. Vuoteestaan
ponnistaen, peitot perässään vetäen hän juoksi ovelle, repäisi sen auki
ja karkasi ulos hankeen.
Mutta aito salolaisena ja kaikin puolin yhtä valppaana kuin metsän
omat asukkaat, hän älysi asian melkein ennen kuin vielä ruumiskaan
valveutui, ja vaistot olivat vielä älyäkin sukkelammat. Autius
ja erämaan hirmuinen kylmyys olivat nykäisseet häntä kylkeen
tälläkin kammon hetkellä. Karatessaan ulos paon epätoivossa hän
oli paitsi peitteitään hairaissut päänalustansa äärestä pyssynsä
ja patruunavyönsä, vieläpä jalkopäästä mokkasiininsakin ja paksun
päällystakkinsa. Ylämaan tavan mukaan hän oli nukkunut melkein täysissä
pukimissa.
Hän seisoi nyt ulkona lumessa ja katseli kärventynein, kirvelevin
silmäluomin pöksänsä tuhoutumista. Sekunnin tai pari hän tuijotti
kapistuksiin, joita sylissään puristi, ja ihmetteli, kuinka hän oli
tullut ajoissa muistaneeksi. Hoksaten sitten ja hätääntyen, että hän
tarvitsi muutakin kuin vaatteet ja rihlan, hän nakkasi ne lumelle ja
hyökkäsi takaisin mökkiin, jos ehkä ennättäisi pelastaa siankinkun,
taikka jonkun paksuista erämiehen limpuistaan. Mutta ennenkuin
hän pääsi ovelle, puski siitä ulos hulmuava liekki syösten hänet
puolisokeana takaisin. Kuopaisten lunta molempiin kouriinsa hän painoi
siihen kasvonsa tuskia lieventääkseen. Sitten hän vähän pudisteli
itseään, kantoi tyynesti pelastamansa aarteet riittävän kauas palosta
ja istahti peitteille mokkasiineja jalkaansa vetämään.
Kun hänellä jalassa oli vain paksut sukat, niin olivat ne vähällä
paleltua, vaikka muu ruumis paahtui palon kuumuudessa. Aamuvalkeamaan
oli vielä pari tuntia. Ei pienintäkään ilman henkäystä tuntunut,
vaan liekit karkailivat suoraan ilmaan, töhryisen punaisina ja
kirkkaan keltaisina toisiinsa punoutuen, siellä täällä sinipunertavan
valkoisiakin kieliä sekaan tuikahdellen. Ulompana palon kuumuutta
vankka metsä terävästi naksahteli kovassa pakkasessa. Oli tosiaan niin
kylmä, että miehen siinä seistessä ja katsellessa vähäisen, yksinäisen
tupansa tuhoutumista ja vuoroin toisella, vuoroin toisella kädellään
kuumoittavia kasvojaan varjostaessa, hänen selkänsä oli jäätyä.
Ihminen, joka elelee aikansa metsän yksinäisyydessä, käy helposti
filosofiksi. Pekka Noel oli filosofi. Sen sijaan että hän olisi
ruvennut ajattelemaan tätä suurta onnettomuutta, hän muistelikin hyvää
onneaan, kun oli pelastunut pöksästä hengissä. Pukiessaan päällystakin
ylleen hän mielihyvällä totesi, että sen avarissa taskuissa oli
tulitikkuja, tupakkaa, piippu, jykevä linkkuveitsi ja rukkaset. Ruokaa
hänellä ei ollut. Lähimpään kylään oli sata mailia, viisikymmentä
tai kuusikymmentä lähimpään tukkilaisleiriin. Lunta oli paria
kyynärää vahvalta ja se oli pehmeätä. Ja hänen kunnon lumikenkänsä,
joiden päällä nämä matkat ja vaikeudet olisivat olleet aivan
joutavanpäiväiset, ne ylläpitivät nyt paloa. Mutta siitä huolimatta
hänen mielestään olisi voinut käydä vielä paljon hullumminkin. Entä
jos hän olisikin pelastunut vain paljain jaloin? Tästä ajatuksesta
hän muisti, kuinka pahoin hänen jalkojaan todella parhaillaan paleli.
Niin aina, hyvähän tämä oli ollut mökki ja hyvin häntä suojellut.
Tästä lähtien siitä kyllä ei enää ollut asuttavaksi, mutta hyötyä hän
tahtoi siitä viimeiseen saakka. Hän latoi peitteensä huolellisesti
vahvan kannon suojaan ja kävi niiden päälle istumaan. Sitten hän pani
piippuunsa, sytytti sen, nojautui taapäin mukavaan asentoon ja ojensi
jalkansa paloon päin. Joutuihan tästä liikkeelle lähtemään, antoipa
tuon nyt palaa pohjiaan myöten. Olkoon koti koti, niin kauan kuin siitä
on vähänkään jäljellä.
Kovana kuin teräs ja kuulakkaana kuin lasi alkoi varhaisin salaperäinen
aamuharmaa ikipuitten keskeltä selvitellä omituisia näköaloja ja
samalla palokin riutui. Mökistä ei ollut jäljellä kuin tuhkaläjä,
siellä täällä hirren pätkiä, joissa liekit vielä lepattelivat, ja
vähäisen savupiipun rauniot hehkuvan punaisina pystyssä töröttämässä.
Paikalla kuin rauniot olivat sen verran jäähtyneet, että niitä
saattoi lähestyä, etsi Pekka tuoreen seipään ja alkoi sillä vakaasti
penkoa. Hänellä oli monenlaisia epämääräisiä toiveita. Kirvestään ja
peltikattilaansa hän varsinkin olisi tarvinnut ja jotakin syömisen
puolta. Kirvestä ei kuitenkaan löytynyt mistään, ei ainakaan
semmoisella etsinnällä, mikä tässä oli mahdollinen. Kaikki peltiastiat
ilmeisestikin olivat hajonneet tai sulaneet. Mutta sai hän sentään
seipäällään selvitellyksi nyrkin kokoisen, mustan, hiiltyneen
kimpaleen, joka tuoksahti syötävälle. Kaavittuaan päältä palaneen
huolellisesti hän huomasi, että se oli kinkun jäännös. Pekka kävi
aamiaiseensa käsiksi melkein yhtä vähillä tempuilla kuin nälkäinen
susi, sillä kurkihirren menetys oli tuntuvasti lyhentänyt sitä
välimatkaa, jonka hän oli eläinkunnasta edellä. Syötyään palaneen
kinkun palan ja janonsa sammutettuaan vedellä, jota hän puoleksi
sulaneesta lumesta puristi tuohiseen, hän kääri peitteensä käteväksi
mytyksi, kohautti olkapäitään ja lähti pyrkimään Conroyn leirille, joka
oli viidenkymmenen mailin päässä lounaan ilmalla.
Nyt vasta Pekka Noel alkoi ajatella niitä vaaroja, jotka hänen oli
voitettava. Lumikengittään hän huomasi olevansa aivan saatuna. Polulla
oli lunta kolmesta neljään jalkaan ja se oli pehmyttä. Ei ollut
ollut suojia eikä kovia tuuliakaan, jotka olisivat sen kovettaneet.
Kaaleltuaan pari-, kolmesataa syltä hänen täytyi pysähtyä lepäämään,
maahan kyyristyen. Tuimasta pakkasesta huolimatta hänen pian tuli niin
lämmin, että hiki tippui. Pari tuntia näin aherrettuaan hän tunsi
polttavaa janoa. Hänellä ei ollut mitään, missä olisi lumen sulattanut;
tarpeetonta mainitakaan, ettei hän ruvennut lunta syömään, sen hän
tiesi varoa. Mutta hän keksi keinon, josta jo kannatti kehaistakin
itseään. Sytytettyään polun viereen, valtavan hemlokki-kuusen suojaan
tulen hän riisui punaisen puuvillaisen kaulahuivinsa, pani sen lunta
täyteen ja piti sitä valkean päällä. Lumen ruvetessa sulamaan hän
puristi siitä runsaan vesivirran. Mutta ah! se vesivirta ei väriltään
ollut kovin houkutteleva. Hän totesi, ja se häntä vähän hävetti, ettei
hän ollut tullut pesseeksi kaulahuiviaan — niin, eipä häntä haluttanut
sanoa, kuinka moneen aikaan. Huolimatta karttavasta janostaan hän
sen vuoksi jatkoi lumen sulattamista, kunnes vesi juoksi jotakuinkin
puhtaana. Sitten hän joi kärsivällisesti ja sen päälle poltti kolme
piipullista käryävää mustaa tupakkaa sen vankan aterian sijasta, jota
hänen vatsansa vaati.
Koko purevan hiljaisen päivän hän vakaasti kaaloi eteenpäin, silloin
tällöin aina vähän vyötään kiristäen ja kaiken aikaa nälkäisin silmin
vaanien, eikö näkyisi minkäänlaista riistaa. Hän toivoi jänöä, lintua
taikka lihavaa piikkisikaa; mutta vaihteen vuoksi hän olisi pistänyt
mahalaukkuunsa vaikkapa minkinkin suonikkaat lihat ja pitänyt sitä
onnenpotkauksena. Auringonlaskun aikaan hän tuli laajan paljaan maan
reunalle, jolle riutuva länsi ihannoiden valoi haaleata kultaansa
ja autiota purppuraansa. Itää kohti juoksi matala kannas, jonka
takavuosina kulo oli polttanut ja jolla nyt harvassa törötti aavemaisia
keloja, kuivin paljain latvoin säälin tuntematonta taivasta rukoillen.
Tämä oli Ison aavikon pää. Kovin Pekka Noelin mieltä kaiveli, jopa
kuin pelon puuska käännälti, kun hän huomasi koko pitkän päivän
ponnisteltuaan kulkeneensa vain viisitoista mailia. Ja häntä vaivasi
kalvava nälkä. Niin, mutta hän oli liian väsynyt jaksaakseen sinä
päivänä pidemmälle; ja kun ei ollut, mitä syödä, niin parasta kai oli
ruveta maata. Ensin hän kuitenkin päästeli irti mokkasiiniensa nauhat
ja viritti niistä jäniksen jäljille muutaman askelen päähän kuusikkoon
kömpelön paulan. Metsän reunalla seisoi synkkä rintama kuusia ja aivan
niiden alle hän tuulensuojan puolelle kuopi lumeen syvän haudan.
Haudan toiseen päähän hän rakensi pienoisen tulen murtamastaan lahosta
puusta ja tuoreista koivun vesoista, joita hän linkkuveitsellään
vaivalloisesti katkoi lyhyiksi kalikoiksi. Haudan viereen hän käden
ulottuviin pinosi kasaan lahoa ja tuoretta puuta sekaisin. Haudan
pohjalle, kyynärän päähän tulesta, latoi kuutta tuumaa vahvalta kuusen
oksia, jotta niistä tuli kuiva, joustava vuode.
Kun nämä valmistukset saivat tehdyiksi, oli jo tuimatähtinen talviyökin
verhonnut erämaan. Ei koko aavassa piirissä kuulunut muuta kuin
silloin tällöin isojen puiden onttoja, hätkähdyttäviä napsahduksia
pakkasen jännityksen lauetessa tai haudasta Pekan kotoisen pienen tulen
kuiskailua ja pihinää. Pistäen päänsä alle hyvähkön oksakimpun Pekka
sytytti piippunsa, kietoutui peitteihinsä ja asettui levolle, jalat
tulta kohti.
Ja siinä Pekka Noel sitten, hautansa pohjalla maaten, piippu ja
tuli lohdutuksenaan, piilossa ulkopuolisen maailman suunnattomalta,
äänettömältä tylyydeltä, siinä hän nyt katseli viluja tähtiä ja
kuusikon latvoja, tulosen häälytellessä kammottavia punaisia leimujaan
sen mustalla uhkaavalla rintamalla. Hän tunsi hyvin — eikä kukaan
paremmin häntä —erämaan tuiman ja järkähtämättömän ankaruuden. Hän
tiesi sen äänettömän vastustajan pelättävyyden, jota vastaan kohtalo
nyt oli pakottanut hänet aivan valmistuksitta kaiken taitonsa
käyttämään. Vaara oli hänet nyt yllättänyt, siitä ei epäilystä. Tähän
saakka hänen aina oli onnistanut tavalla tai toisella työskennellä
luonnon kanssa yksistä puolin ja oli siten tottunut pitämään luonnon
voimia ystävinään. Mutta nyt ne olivat jyrkkään kääntyneet häntä
vastaan, vieläpä aivan varottamatta. Hän suuttui huomatessaan, että
tässä olikin tosi edessä. Mutta kiukun keralla heräsi myös miehuuden
lannistamaton henki. Nousten äkkiä istumaan hän ikäänkuin uhmaten ja
taisteluun vaatien hautansa reunan takaa loi syvistä silmistään katseen
yön synkkiin tiloihin. Tuli mikä tuli, hän itsekseen lupasi, hän aikoi
pitää puolensa. Tämän katseellaan julistettuaan Pekka Noel vaipui
takaisin sijalleen ja nukkui.
Talviretkeilijäin ja yleensäkin ylämaan kansan kesken vallitsevan
tavan mukaan hän aina tuntikauden tai sillä vaiheilla nukuttuaan
heräsi tultaan rakentamaan; mutta aamupuoleen hän vaipui uupumuksen
raskaaseen uneen. Hänen siitä herätessään oli tulisija kiviharmaana,
päällinen taivas valkeahkona, sinipunervia juomuja kirjavanaan ja hänen
ylitseen kallistuvien kuusien vihannalla rintamalla päilyi ruskojen
vienoja henkäyksiä. Kasvoja ympäröiväin peitteitten reunat olivat
kankeat ja hengityksestä vahvassa jäässä. Reväisten ne tylysti pois
hän nousi istumaan ja kiroili itseään, kun oli antanut valkean sammua,
ja sitten, silmiään vähän haudan reunan takaa nostaen, loi katseen
hohtavalle aavikolle. Siinä samassa hän taas vaistomaisesti kyyristyi
takaisin piiloonsa. Kiihkeä tuli paloi hänen silmissään ja nyt hän
siunasi onneaan, kun oli antanut tulen sammua. Harjun selkää pitkin
kulki kelojen seassa suuri lauma karibu-peuroja. Mustina ja suurina ne
näkyivät auringonnousua vasten ja söivät mennessään.
Kyyristyen syvälle hautaansa Pekka kiireesti kokosi peitteensä,
kiinnitti mytyn selkäänsä ja ryömi sitten lumen poikki kuusikon
suojaan. Näkyvistä päästyään hän paikalla nousi ylös, korjasi
hyödyttömästä paulastaan mokkasiininsa nauhat ja palasi takaisin
jäljille niin pian kuin kaalaamaan pääsi. Se yksi vilkaus haudan reunan
takaa oli hänen tottuneille silmilleen ilmaissut kaikki, mitä hänen
tarvitsi tilanteesta tietää.
Karibut, nuo rauhattomimmat, oikullisimmat ja pisimmältä
kiertelevät erämaan kaikista asukkaista, olivat menossa etelää
kohti tavanmukaisilla, näköjään päämäärättömillä vaelluksillaan. Ne
matkasivat selännettä pitkin, alituiset tuulet kun olivat sieltä pois
puhaltaneet lumen tai kovettaneet sen. Pyssyn kantomatkaa ne olivat
paljon kauempana. Mutta hän päätti saavuttaa ne jälkiä seuraten,
vaikka lumi olikin niin pehmeätä. Hellittämättömän itsepintaisesti ja
viekkaasti hän aikoi sen tehdä, vaikkapa täytyisi nelin kontin ryömiä.
Se, mitä oli tuulta, kevyttä purevaa ilman viimaa, joka silloin tällöin
henkieli luoteen puolesta, puhalsi suoraan miehestä peurakarjaa kohti,
mutta karja oli liian kaukana haistaakseen vihamiestään ja siitä
säikähtääkseen. Pekan ensi huoli oli kiertää peurakarjan taa, kunnes
ei tästä vaarasta olisi mitään pelkoa. Kotvaksi hän ajokiihkossaan
aivan unohti nälkänsäkin; mutta pian se taas, hänen hitaasti rämpiessä
eteenpäin synkässä metsässä, kävi niin tuimaksi, ettei sitä enää
voinut laiminlyödä. Hän pysähtyi kiskaistakseen kuorta balsamikuusen
vesoista, joita sattui tiellä olemaan, kaapi siitä ohuen makean mäihän,
jota on kaarnan ja kypsän puuaineen välillä, ja söi sen. Hän kokosi
niinikään kirpeitä koivun nuppuja, pureskeli niitä monet kouralliset
ja sylki suustaan takaisin kovat kuoret. Ja tällä tavalla hän ainakin
sai ruokahalunsa tyynnytellyksi vihaisesta vaatimuksesta jonkinlaiseksi
epäluuloiseksi odotukseksi.
Vihdoin metsä harveni hänen pari tuntia vaivalloisesti eteenpäin
rämmittyään, maa alkoi kohota ja hän tuli harjun rinteelle, tosin
kauaksi peurain taa, mutta joka tapauksessa tuulen alle. Hanki oli
peuralauman jäljillä rikki sotkettua ja lunta oli vain puolentoista
jalkaa. Mieleisensä kumpareen tavattuaan hän jaloillaan kuopi paljaan
maan näkyviin ja löysi, kuten oli odottanutkin — vähän _gaultherian_
[_Gaultheria procumbens_ amerikkalainen kanervakasvi, jolla on hyvät
punaiset marjat. Suom. muist.] punaisia marjoja; ne olivat jäässä,
mutta mehukkaita ja hyvänmakuisia. Puolella kourallisella hän taas
hetkeksi petti nälkänsä ja ponnisteli nyt harjun selkää eteenpäin
reippaasti, vaikka varoen, käyttäen suojanaan jokaista keloa, mitä
eteen sattui. Kun vihdoin lauman takimmaiset jätättelijät alkoivat
näkyä, vaikka tosin vielä paljon ampumamatkaa kauempana, kyyristyi
hän maahan kuin kissa ja kömpi selänteen poikki toiselle rinteelle,
pysyäkseen paremmin salassa.
Harjun itärinteellä oli paljon aluspensaikkoa. Pekka hiipi nopeaan
pensaikosta pensaikkoon ja päätteli sitä kyytiä kulkien ehkä tunnissa
pääsevänsä verkalleen matkaavan lauman kohdalle. Tunnin kuluttua
hän sitten taas ryömi selänteelle matalan katajapensaikon suojassa.
Tuottavasti hän tähysti pensaitten lomitse, rihla valmiina. Hänen
muotonsa mustui katkerasta pettymyksestä. Oikulliset eläimet olivat
menneet menojaan. Ne olivat taas saaneet jonkun käsittämättömiä
päähänpistojaan — Pekka oli varma siitä, ettei ainakaan hän ollut
niitä säikäyttänyt, — ja olivat nyt kaukana valkoisella aavikolla,
vaivalloisesti kaalellen etelää kohti.
Pekka puri päättävästi hammasta. Vilu ja nälkä, kumpikin liitostaan
yhä voimakkaampana, kävivät nyt kiukkuisesti hänen kimppuunsa. Hänen
ensimäinen ajatuksensa oli heittää kaikki suojat ja hyökätä perään
suorinta tietä, leveältä tallattuja jälkiä seuraten. Mutta samalla
hän jo älysi, että niin menetellen hän enemmän menettäisi kuin
voittaisi. Vaikka vahva pehmyt lumi haittasikin niiden kulkua, niin
tiesi hän kuitenkin niiden voivan kulkea siinä paljon nopeammin kuin
nyt, jos niitä peloittaisi, ja paljon nopeammin kuin hän saattoi
seurata. Kärsivällisyys ilmeisestikin oli hänen valttinsa. Hiipien
varovaisesti kelolta kelolle, milloin ryömien, milloin madellen kuin
käärme, hän kulki hyvin sukkelaan alamäkeä aivan aavikon reunalle
saakka. Siihen loppuivat kaikki suojat, mutta lauman häntäpää oli vielä
pyssyn kantomatkaa kauempana. Rohkeasti hän nyt astui esiin pienestä
näreiköstä ja lähti takaa ajamaan. Hänen näkyviin tullessaan joka
sarvipää kohosi hetkeksi ilmaan ihmetellen ja säikähtäen; sitten lauma
oikaisi pakoon vyöryvässä valkoisessa pilvessä, tehden taivalta paljon
nopeammin kuin Pekka, vaikka hyvin tunsikin niiden kyvyn, oli pitänyt
näin vahvassa lumessa mahdollisenakaan. Synkkänä, vaikka rohkeuttaan
menettämättä, hän lähti niiden jälkiä rämpimään.
Noelin mieleen piintyi kahta itsepäisemmin se ajatus, että hänen täytyi
saavuttaa lauma. Kaikki muut ajatukset, tunteet ja kyvyt tympeytyivät
nälkään ja yrityksiin olla sitä ajattelematta. Tunnin toisensa jälkeen
hän rämpi eteenpäin seuraten valkoisia sotkuisia jälkiä äänettömän
valkean aavikon poikki. Ei ollut mitään, mihin olisi katseensa
kohottanut, hän sen vuoksi antoi niiden konemaisesti etsiä sotketusta
lumesta helpoimpia kohtia, siten voimiaan säästääkseen. Näin hän ei
tullut hoksanneeksikaan, ettei aurinko enää säteillyt aavikon päällä.
Häneltä oli jäänyt huomaamatta, kuinka ilmankansi oli kylmänsinisestä
muuttunut kaameankalpeaksi. Jäänyt huomaamatta, kuinka tuuli, nyt
vasten kasvoja puhaltaen, oli kiihtynyt kovaksi. Mutta äkkiä hän
havahtui tuiskahduksesta, joka läimäytti hienoa lunta hänen kasvoihinsa
kuin piiskalla sivaltaen. Kohottaessaan katsettaan jäljistä hän
huomasi, että koko lakeus oli kadonnut näkyvistä lumipilvien kiitävään
tulvaan. Tuuli vinkui kummaa ilkkuvaa uhkaustaan hänen kasvoihinsa.
Lumimyrsky oli hänet yllättänyt.
Myrskyn täydellä raivollaan hyökätessä Pekan kimppuun ja kietoessa
hänet helmaansa, niin että henkeä salpasi, häntä hetkisen pöyristytti.
Tämä oli uusi vastustaja, jota vastaan hän ei ollutkaan mieltään
karkaissut. Mutta vain hetkisen sitä kesti. Sitten hänen uupunut
mielensä jälleen toipui ja hän tuijotti myrskyä vihaisesti silmästä
silmään. Vilun, myrskyn, nälän, kaikki hän aikoi saattaa häpeään
ja voittaa. Kumartaen päätään ja vetäen päällystakkinsa paarretta
suunsa eteen, jotta hengitys olisi helpompaa, hän hyökkäsi uudelleen
eteenpäin, ikäänkuin uudet voimavarat saatuaan.
Jos metsä olisi ollut lähellä, tai jos hän ajoissa olisi havainnut
ilman muutoksen, olisi hän paikalla lähtenyt metsän suojaan. Mutta
hän tiesi, että hänen viimeksi ympärilleen katsoessaan lauman jäljet
olivat pitäneet suoraan yhä leviävän aavikon keskustaa kohti. Nyt hän
varmaan oli parin mailin päässä lähimmästä suojasta; ja hän tiesi
varsin hyvin, ettei hän löytäisi sinne myrskyn myllerryksessä, se kun
tylsisti hänenkin kaltaisensa miehen metsätiedon ja hämmensi näön ja
vielä kaikki muutkin aistit. Hänen ainoa toivonsa oli pysyä peurain
jäljillä. Karibut joko rupeisivat makuulle tai kaartaisivat metsiin.
Tämänkaltaisessa myrskyssä ei mikään muu eläin kuin ihminen itse voinut
metsästää eikä jälkiä seurata. Ei kukaan muu kuin ihminen voinut
lannistumatta taistella moista ilmaa vastaan. Karibut unohtaisivat
sekä taitonsa että muiston siitä, että heitä ajettiin takaa. Hän joko
yllättäisi ne, tai johtaisivat ne hänet johonkin suojaan. Itsepintaisen
ylpeänä etevämmyytensä tiedossa erämaan muitten eläjäin rinnalla hän
vihaisesti uhmasi myrskyä ja nälän ja väsymyksen uuvuttamana mutisi
itsekseen ja kirosi luonnonvoimia, jotka niin armotta häntä ahdistivat.
Tuntikausia hän kovapintaisesti rämpi eteenpäin, pysyen jäljillä
enemmän tunnon kuin näön avulla, niin paksulta tuiskusi purevaa
lunta. Kinokset kasaantuivat hänen tielleen yhä tiiviimmiksi ja
tiiviimmiksi ja kauheat pitkälliset ponnistukset alkoivat uuvuttaa
hänen viimeisetkin voimansa ja hänen kulkunsa oli etanan kulkua.
Itsepintaisesti hän koetti ylläpitää tarmoaan ja elinvoimiaan, mutta
vähä vähältä hänen kaikki kykynsä vetäytyivät itseensä ja kohdistuivat
yhteen ainoaan asiaan — eteenpäin vaikka millä hinnalla. Häntä alkoi
viekoitella se ajatus, että olisiko heittää. Hän alkoi ajatella
lämpöä ja lepoa, jotka olivat saatavissa ja vapautumista tuulen
vimmatusta myllerryksestä, sillä yksinkertaisella keinolla, että
kaivautuisi syvälle paksun lumen sisään. Hän varsin hyvin tiesi tämän
yksinkertaisen keinon, joka oli metsälintujen turva pakkasen ja myrskyn
yltyessä ylen määrin julmiksi. Mutta viisaampi vaisto ei sallinut
hänen näin pettää itseänsä. Jos vatsa olisi ollut täysi ja taskussa
olisi ollut evästä, niinihän ehkä olisi voinut turvautua metsälintujen
sukkelaan temppuun. Mutta hän tiesi, että jos hän näin nälkiintyneenä,
nääntyneenä, lopen riutunein elinvoimin, sallisi lumen viettelyksen
voittaa itsensä, niin ei häntä nähtäisi, ennenkuin kevätaurinko
hänet jälleen paljastaisi kammon esineenä palaaville vireoille ja
nokilinnuille [amerikkalaisia lintuja. Suom. muist.] aavikon paljaalla
vihertyvällä pinnalla. Ei, parasta olla kaivautumatta tuulen suojaan.
Hän nauroi ääneensä ajatellessaan, kuinka mieletöntä se olisi ollut; ja
yhä edelleen hän puski ja ryntäsi myrskyä vastaan, lannistumatta.
Äkkiä hän kuitenkin lyhyeen seisahtui ja hänen mielensä masentui
julmasti. Hän tunnusteli varovaisesti puoleen ja toiseen, ensin
jaloillaan vahvassa lumessa haparoiden, sitten käsillään. Viimein
hän jyrkkään käänsi selkänsä tuulta vastaan, kyyristyi alas, pää
käsivarsien välissä, päästäkseen kuulemasta sen pirullista vihellystä
ja vinkunaa, ja koetti ajatella, kuinka ja milloin se oli tapahtunut.
Hän oli eksynyt lauman jäljiltä!
Kaikki hänen kykynsä havahtuivat terävään valppauteen tästä
peloittavasta havainnosta, hän älysi, kuinka se oli tapahtunut, mutta
ei, missä. Tuisku oli täyttänyt jäljet, kunnes ne olivat kerrassaan
hävinneet lakeuden pinnalta; mutta hän oli vain kulkenut suoraan
eteenpäin, tuulen pusku johtonaan. Karibut taas olivat poikenneet
syrjään ja lähteneet kulkemaan toiseen suuntaan. Minnepäin? Hänen
täytyi itselleen myöntää, ettei hänellä ollut minkäänlaista osviittaa,
josta olisi voinut tämän päättää, niin oikullisia ovat nämä aavikkojen
sarvipäät kuljeksijat. Hyvä, hän kovapintaisesti ajatteli, antaa niiden
mennä! Hän jatkaa ilman niitä. Ponnistellen pystyyn hän taas kääntyi
tuuleen ja pinnisti tuimasti ajatuksiaan muistaakseen, missä suunnassa
tuuli oli ollut, kun hän oli sen viimeksi merkille pannut, ja kuinka se
synkkä metsä kulki, joka kahden puolen reunusti tätä aavikkoa.
Viimein hän teki päätöksensä, millä suunnalla metsä mahtoi olla
lähinnä. Hän näki sen sielunsa silmillä, suuren mustan kuusikkoniemen,
joka pisti kauas aavikolle. Hän kääntyi, tarkkaan tähdelle pannen,
koska tuuli täytenään suomi hänen vasenta poskeaan. Varmana siitä,
että hän nyt kulki ainoata mahdollista pakopaikkaa kohti, hän jälleen
ponnisteli eteenpäin. Ja mennessään hän mielessään kuvitteli, kuinka
parhaillaan koko karibulauma mahtoi pyrkiä samaan suojaan. Ja vielä
kerran hän, nälän ja heikkouden voittaen, rohkaisi mieltään ja vannoi,
että jos eläimet jaksoivat suojaan ponnistella, niin kyllä hänkin.
Sitten hän metsätiedoillaan pakottaisi metsän antamaan itselleen edes
jotakin syötävää, sen verran, että se riittäisi ylläpitämään suonissa
hengenkipinää.
Ehkä puolisen tuntia tämä uhmaava, lannistumaton tarmo sai Pekka Noelin
yhä eteenpäin ponnistamaan. Mutta kun pohjolan lyhyt päivä alkoi
sammua ja myrskyn sakean, valkoisen synkeyden takaa tuntua pimeän
varjo, alkoivat hänen sitkeät, suonikkaat lihaksensa ja karkaistut
hermonsa taas raueta. Hän huomasi kompastelevansa ja etsivänsä
puolustusta sille, että ylös noustessaan vitkasteli. Huolimatta
kaikista tahdonponnistuksistaan hän näki näkyjä — sankkoja suojaavia
metsiä aivan ääressä milloin toisella, milloin toisella puolella,
taikka kodikkaan, puoleksi nietoksiin hautaantuneen tukkilaisleirin ja
ikkunoista kuultavan lämpöisen valon. Suuttuen hän ravisti itseään,
järkiinsä tullakseen, ja nämä pettävät harhanäyt katosivat. Mutta
ne hämmensivät mieltä niin kauan kuin kestivät, ja äkkiä hän, aivan
mieltäkäännättävän selkeästä harhanäystä havahtuessaan, huomasi
pudottaneensa rihlansa! Se oli auttamattomasti menetetty. Isku
valveutti hänet muutamaksi minuutiksi. Ja menköön, olihan hänellä
veitsi. Se perältäkin oli niistä kahdesta tärkeämpi. Hän kahlasi
eteenpäin, ilmi valveilla taas rupeaman, ja kamppaili kohtaloaan
vastaan.
Pimeys sakeni nopeaan; ja viimein myrskyn vimmattuun raivoon sekaantuen
alkoi luoda kummia hirmukuvia. Näiden harhakuvien karsiminen ja
mielestään manaaminen piti Pekka Noelia vireillä. Mutta äkkiä eräs
näistä kummituksista ei ottanutkaan kadotakseen. Hän oli juuri
heittäytymäisillään sen päälle puolihoureisessa kiukussa, kun se
korskahtaen hyppäsi ylös ja ponnisteli pois hänen luotaan. Siinä
samassa Pekan joka aisti hätkähti hereille, toivon riemastuksen
tuikkaisemana. Loikkien, kaalellen, madellen hän seurasi, paljastettu
veitsi kädessään. Yhä uudelleen ja uudelleen kompasteleva eläin, iso,
kylkiään myöten lumeen uppoova karibusarvas, vältti hänet. Kun hän
hurjassa tepastuksessaan vihdoin sai sen kiinni, sai sarvas käännytyksi
puoleksi ympäri ja sohaisi häntä sarven kärjellä tuimasti vasempaan
olkapäähän. Välittämättä loukkaantumisestaan Noel takertui sarveen
vasemmalla kädellään ja armotta painoi sitä taapäin. Ja siinä samassa
hänen puukkonsa tottuneen käden ohjaamana viilsi poikki eläimen kurkun.
Pekka Noel oli, samoin kuin idän eränkävijöistä useimmatkin, hyvin
tarkka ruoastaan ja keitti lihan aina hyvin kypsäksi. Raaka liha
inhoitti häntä. Mutta nyt hän oli luontokappaleen asemassa ja taisteli
henkensä edestä luonnonvoimia vastaan. Ja lisäksi hän tiesi, että hän
nyt oli tavoittanut parhaan kaikista mahdollisista virkistysaineista.
Hän käytti uuden kerran veistään, tällä kertaa pistäen sen sarvaan
sydämeen. Kun saalis huokaisten heitti henkensä, kyyristyi Pekka
alas kuin peto ja joi lämmintä, punaista nestettä, jota pulppusi
uhrin kurkusta. Ja niin tehdessään hän tunsi lämmön, voiman ja neron
kuiviinehtyneitten virtain tulvivan takaisin omiin suoniinsa. Hän joi
itsensä kylläiseksi; kaivautuen sitten puoleksi jykevän ruhon alle hän
painautui sitä vastaan pitkäkseen levätäkseen ja miettiäkseen.
Siinä varmassa tiedossa, että hänellä nyt oli matkaeväät ja että
hän hyvin kykeni voittamaan kaikki muutkin vastukset, mitä saattoi
tiellä vastaan tulla, Pekka Noel arveli parhaaksi nukkua, ja kietoutui
peitteihinsä kuolleen karibusarvaan alle. Mutta sitten hänessä alkoivat
liikkua vanhat erämiehen vaistot. Kaikkialta hänen ympäriltään, tuulen
hetkeksikin hiljetessä, kuului korsketta ja raskasta hengitystä.
Hän oli joutunut keskelle uupunutta laumaa. Tässä oli nyt tarjolla
mahdollisuus hankkia vähän korvausta siitä, kun oli menettänyt mökkinsä
ja talven varustukset. Hän saattoi tappaa joitakuita näistä uupuneista
eläimistä, piilottaa ne lumeen ja katsoa maamerkit, paikalla kun sää
selkeni. Sitten hän sopivassa tilaisuudessa ottaisi hevoset lähimmästä
kylästä ja vedättäisi jäätyneet lihat pois, myydäkseen ne salavihkaa,
riistanvartijan sattuessa muita hommaamaan.
Avaten jälleen linkkuveitsensä hän varkain hiipi lähintä raskasta
hengitystä kohti. Ennenkuin hän huomasikaan eläintä sään metelissä ja
pimeässä, hän jo olikin sen yllättänyt. Hänen kurotettu vasen kätensä
tapasi rajusti kohoilevan kyljen. Säikähtynyt eläin nousi läähättävällä
korskahduksella ja yritti päästä pakoon; mutta peräti uupuneena se taas
melkein paikalla vaipui maahan, nöyrtyen tähän tuntemattomaan surmaan,
joka myrskystä ja pimeästä hiipi hänen päälleen. Pekan käsi saavutti
sen, samalla kuin se jälleen asettui alalleen. Hän tunsi sen värisevän
ja vetäytyvän kokoon hänen koskettaessaan. Vaistomaisesti hän alkoi
silitellä ja kyhniä sen kankeata karvaa, samalla kuin varovasti työnsi
kavalaa kättään eteenpäin pitkin sen kohoilevaa kylkeä. Kohoilu kävi
tyynemmäksi, pelokkaat korskahdukset taukosivat. Uupunut eläin näytti
rauhoittuvan tuosta varmasta viihdyttävästä kosketuksesta.
Ennätettyään kädellään vastustelemattoman eläimen kaulaan Pekkaa alkoi
tympäistä. Toisessa kädessä oli veitsi valmiina tekemään tehtävänsä
vinkuvassa pimeydessä; mutta mikä lienee ollut, hän ei saanut itseään
sitä paikalla käyttämään. Se olisi ollut kavallusta. Mutta olihan hän
kärsinyt kovin tuntuvan vahingon, ja tässä oli korvaus kuin kohtalon
kouraan kantamana. Hän viivytteli, väitellen kärsimättömästi itsekseen.
Mutta niin tehdessäänkin hän yhä silitteli vankkaa, lämmintä, elävää
kaulaa. Ja kosketuksesta virisi julmassa pimeydessä myötätunto ihmisen
ja eläimen välille. Hän ei voinut sille mitään. Eläinparat ja hän
olivat samassa hädässä, molemmat taistelivat henkensä puolesta myrskyn
sokeata ja raakaa vimmaa vastaan. Sitäpaitsi oli peuralauma pelastanut
hänet. Hän se oli velallinen. Hyväily, joka oli niin kavalana alkanut,
muuttui rehelliseksi ja hyväntahtoiseksi. Häpeänsekaisesti naurahtaen
Pekka käänsi linkkuveitsensä kokoon ja pisti sen takaisin taskuunsa.
Hän silitteli nyt tyyntynyttä kaributa molemmilla käsillään, kyhsi
sen korvain taustaa ja sarvien juurta, ja tämä näytti tuottavan sille
tyydytystä. Kerran, käden eksyessä sen pitkälle turvalle, eläin
kauhistuneena kavahti ja pärskähti pelättyä ihmisen hajua, joka niin
tylysti täytti sen sieraimet. Mutta Pekka jatkoi viihdyttävää ja
varmaa silittelyään; ja taas eläin rauhoittui. Pekka lopulta päätteli,
että hänen oli parasta viettää yönsä taikka ainakin odottaa myrskyn
asettumista lumen salpaaman rauhallisen eläimen lämmössä. Kaivautuen
lumeen, niin ettei tuuli sen koommin häneen käsiksi päässyt, hän
kääriytyi peitteihinsä ja painautuen liki karibun kylkeä vaipui hyvällä
luottamuksella uneen.
Elävän toverin tietoisuudessa Noel nukkui raittiisti, vaikka myrsky
myllerti. Vihdoin häntä häiritsi liikunto, joka tuntui kylkeen. Hän
heräsi ja tunsi, että omituinen vuodekumppani oli kämpinyt jaloilleen
ja mennyt matkoihinsa. Myrsky oli asettunut. Taivaalla tuikki tähtiä
hänen ylöspäin kääntyneitten kasvojensa päällä. Ympäriltä kuului joka
puolelta vaivalloista ponnistelua, raskasta tepastelua, yskimistä ja
korskumista. Unohtaen tavanmukaisen äänettömyytensä karibut iloisesti
murtautuivat ulos vankeudestaan. Pekka oli tuota pikaa ypö yksinään.
Pakkanen oli vielä ennallaan, purevan tuimana; mutta hänen oli lämmin
olla syvässä kuopassaan, peitteihinsä käärittynä. Kun häntä yhä unetti,
peitti hän kasvonsa ja nukkui vielä jonkun tunnin.
Toisen kerran herätessään hän oli virkistynyt ja ilmi valveillaan.
Päivä oli juuri valkenemaisillaan. Pakkanen puri kuin synti. Keveitä
salaperäisiä häiveitä näytti ainiaksi hyytyneen ilman sanomattomaan
kristallikuultavuuteen. Pekka nousi ylös ja vilkaisi itäänpäin pitkin
lauman sotkuisia jälkiä. Siinä oli metsä tuskin puolenkaan mailin
päässä, mustana ja laajana ja jäljet johtivat suoraan siihen. Ja vähän
alempana oikealla kohtasi näky, joka riemastuksesta hytkäytti hänen
sydäntään. Suoraan ilmaan pyrkien, laventelikiehteisenä hopealiljana
idän kalpealla sahramilla, kohosi siellä solakka savu. Savu nousi
tukkilaisleiristä, sen hänen tottunut silmänsä paikalla sanoi; ja
nyt hän tiesi, että tukkilaiset olivat kaukaa Ottanoonsiin latvoilta
tulleet hänen asuinmailleen.