Neiti Louise oli yhtäkkiä alkanut harrastaa aikaihmisten asioita. Hän
auttoi äitiään ja täti Anne Charlottea taloudessa innokkaammin kuin
koskaan ennen, ja hän alkoi taas hoitaa sairaita, kun äiti oli
selittänyt hänelle, että se oli jokaisen ajattelevan ihmisen
velvollisuus. Neiti Louisesta oli tullut hyvin ajatteleva ihminen sen
johdosta mitä kapteeni Thoreld oli hänelle viimeksi puhunut.
Se näkyi jo heti seuraavana aamuna. Hänellä ei ollut mitään halua
muistella, kenen kanssa hän oli tanssinut eri tanssinsa, ja jutella
serkkujensa kanssa niistä valloituksista, joita he olivat tehneet. Hän
oli voittanut yhden ainoan suuren voiton, joka nosti hänet niin paljon
heitä ylemmä, että hän käänsi selkänsä heidän lapsellisuuksilleen ja
ajatteli elämää täysikäisen ihmisen totisuudella. Hän ei voinut
ymmärtää vanhaa serkku Hedvigiä, joka viitsi laskea sormillaan, kuinka
monta kertaa hän oli ollut esillä kotiljongissa, ja kun veli August,
joka nyt vihdoinkin oli tullut ylioppilaaksi, rupesi vihjaamaan jotakin
kapteeni Thoreldista ja hänestä, niin tiuskaisi hän toiselle niin
vihaisesti, että tämä aivan hämmästyi sisarensa ääretöntä varmuutta.
Veli ei ollenkaan aavistanut, mistä tuo varmuus oli tullut, ja alkoi jo
toivoa, että hänen sisarensa vihdoinkin oli oppimaisillaan
käyttäytymään. Mutta rouva von Blume oli huolissaan siitä muutoksesta,
joka oli tapahtunut hänen tyttäressään. Ei hän oikeastaan paheksunut
tuon tunteen heräämistä, mutta hän pelkäsi niitä kovia taisteluja,
joita hänen viaton ja lapsellinen sielunsa tulisi kärsimään kapteenin
tähden. Rumat huhut hänestä olivat melkein joka miehen suussa, niitä
lisäiltiin ja laiteltiin ja hänet kuvattiin mitä sydämettömimmäksi ja
itsekkäimmäksi ihmiseksi. Hän odotti, että hänen tyttärensä tulisi
hänen kanssaan puhumaan rakkaudestaan, niin että hän saisi äidin
lempeydellä valmistaa häntä tuohon yhteentörmäykseen. Mutta Louise
salasi kaikki ajatuksensa, ja äiti odotti joka päivä, että hän itkien
heittäytyisi hänen syliinsä, kun joku noista liikkeellä olevista
huhuista oli tullut hänenkin korviinsa ja rikkonut hänen rauhansa.
Kului päiviä ja viikkoja eikä mitään tapahtunut. Äiti iloitsi väkensä
hienotunteisuudesta ja ylpeili hiukan oman kasvatustapansa
tarkoituksenmukaisuudesta. Louisen oma viattomuus suojeli häntä
parhaiten ilkeyden ja pahansuopuuden pistoilta. Hän ei ymmärtänyt
mitään, vaikka pahat kielet olisivat kuiskailleetkin jotakin hänen
korvaansa, ja rouva von Blume rauhoittui piankin aivan kokonaan.
Sitten tapahtui eräänä päivänä mätäkuun alussa, kun lavantauti riehui
kuumimmillaan, että eräs pohjalainen vaimo saapui Kotkaisiin
kurjemmassa tilassa kuin tätä ennen vielä oli nähty. Hänen pienin
lapsensa, jota hän kantoi käsivarrellaan, kuoli heti taloon tultua, ja
toiset kaksi tuskin jaksoivat ottaa askeltakaan nälästä ja
uupumuksesta. Vaimossa itsessään oli lavantauti täydellä alullaan.
Kotkaisten sairaalaan nostettiin heitä varten uusi vuode, ja vaimo sai
hoitajakseen neiti Louisen.
Saman päivän illalla vaimo alkoi jo houria, kun oli saanut lääkkeitä,
ja neiti Louise, joka vielä oli tottumaton uuteen toimeensa, rupesi
puhelemaan hänen kanssaan, sillä sairas sanoi, että hänellä oli
erityistä puhuttavaa Kotkaisten hienolle neidille. Kohtalo oli
nähtävästi tuonut hänet tänne, että hän ennen kuolemaansa keventäisi
sydämensä sille, jota se asia kaikkein eniten liikuttaa.
Neiti Louisen mieli tuli aivan juhlalliseksi. Se on varmaankin
pohjalainen noita-akka tuo, joka kuollessaan tahtoo kertoa hänelle
hänen tulevaisuutensa salaisuuksia.
-- Sinä onnen lellityttö, sanoi hän heikosti hymyillen, -- sinä onnen
lellityttö, minä tiedän, että kohtalo on aikonut sinut kullassa
kuhisemaan rikkaan miehen rinnalla.
Naisen silmät ikään kuin imeytyivät tuon jo alkulauseesta hämmästyneen
nuoren tytön kasvoihin.
-- Mutta kovat ajat tulevat sinua kohtaamaan, jatkoi hän -- se on
synnin ja himojen hallitsema mies, joka on tähdännyt silmänsä
Kotkaisten viattomaan karitsaan, ja jos tahdot, niin kerron hänen
pahoista töistään minua ja minun miestäni kohtaan, jonka hän kullan
valhekiillolla minulta houkutteli pois. Niin, niin on, eivätkä auta
siinä sinun pelästyneet silmäsikään, jotka eivät koskaan ole katsoneet
tämän pahan maailman pohjattomaan syvyyteen!... Niin kuin Paapelin
kuningas on hän elänyt porttojen kanssa, sen suuren Paapelin porton
kanssa, jonka synnit ovat tuhannet! Ja sitten alkoi hän himoita sinun
valkoista lihaasi, se susi, sinun lihaasi, joka olet Kotkaisten puhdas
karitsa! Ja hän vietteli kulkevan, köyhän miehen, joka oli minun
mieheni ja minun lasteni isä ... hän viekoitteli ja pyyteli häntä
minulta yhdeksättä käskyä vastaan ja antoi hänelle porton avioksi ...
niin, niin, se on niin totta kuin minä seison elävän Jumalan kasvojen
edessä! Hän antoi hänelle porton avioksi sekä kultaa ja hopeaa, ja
minä, köyhä raukka, minä näin nälkää Pohjanmaalla enkä mitään tiennyt.
Mutta sitten neuvoi minulle Herra, joka on kaikkien herrainkin Herra ja
sen lohikäärmeenkin kukistaja, että minun pitäisi matkustaa etelään
päin. Ja katso! minä näin mieheni ja sen Paapelin porton elävän
ylellisyydessä Uramon torpassa -- Herrasaaren kapteenin suuressa
torpassa -- mutta hän ei enää tuntenut minua, ei minua omaa vaimoaan
eikä omia lapsiaan kun seisoimme hänen ovensa edessä ja värisimme.
Mutta silloin lähetti Herra toisen miehen, joka kosti minut ja iski
kuoliaaksi sekä Paapelin porton että hänen miehensä. Sen sinä tiedät.
Se oli se Uramon murha.
-- Herran tiet ovat tutkimattomat. Se syyllinen rikas mies Herrasaaren
hovissa, se pääsi pois Jumalan vitsauksen alta ja ajoi minut
ylpeydessään mieron tielle lapsineni paleltumaan, kun minä polvillani
anoin häneltä apua ja turvaa. Ja se on se hurtta, se Paapelin
lohikäärme, joka nyt tahtoo sammuttaa janonsa Kotkaisten karitsan
verellä!
-- Älä katso minuun noin arkaillen äläkä pelkää ... äläkä pelkää! Minä
olen köyhä nainen, joka kohta seison Jumalan tuomioistuimen edessä, ja
minä tahdon vain sinulle, sinä armon lellilapsi, sanoa sen varoituksen
sanan, että karttaisit Paapelin lohikäärmettä, kaikkein pahain himojen
kuningasta, Pelialin ja Paapelin porton satakertaisesti synnillistä
miestä. Ja minä siunaan Jumalaa, joka salli minun tavata sinut ja
pelastaa sinut suden suusta ja sielusi kadotuksesta. Kiitetty olkoon
Herra, joka antoi minun kurjan ihmisen vielä viimeisillänikin julistaa
hänen suuruuttaan ja hänen valtaansa Paapelin lohikäärmeen ylitse, sen
Peliaalin miehen ylitse, sen Herrasaaren kapteenin, joka kosii sinua,
sinä Kotkaisten kaino neito, ja tahtoo viedä sinut himojensa
pesäpaikkaan ja viettää siellä synnillistä elämää aina kuolinpäiväänsä
saakka!
Vaimo veti henkeä jatkaakseen, hänen kova äänensä oli herättänyt
muidenkin sairasten huomiota ja sieltä täältä hämärästä näki Louise
kuumeisten silmien tuijottavan itseensä. Häntä kauhistutti, kun hän
katsoi ympärilleen. Hourivan vaimon sanat olivat hervaisseet hänen
ajatuksensa ja jäsenensä. Hän aikoi juosta tiehensä jo vaimon puhuessa,
tahtoi paeta itseään, tahtoi juosta koko maailmaa piiloon ja ennen
kaikkia noita kauheita, kamalia silmiä, jotka tuijottivat häneen joka
taholta, mutta hän ei voinut sitä tehdä.
Kun vaimo taukosi hetkeksi, onnistui Louisen päästä seisoalleen, ja kun
hän tunsi jalat allaan, juoksi hän ovelle minkä kerkesi. Takanaan kuuli
hän hourivan taas alkavan puhua Paapelin lohikäärmeestä, auringon valo
häikäisi hänen silmiänsä ja hän kiiti kuin kuolemaansa pakoon. Kotona
makasi äiti sohvallaan ankarasti sairastuneena, ja kun Louise kalman
kalpeana ja itkusilmin syöksi hänen luokseen, arvasi äiti heti kohta
mitä oli tapahtunut. -- -- --
Samana päivänä seisoi kapteeni Thoreld frakkiin pukeutuneena komeassa
eteisessään ja otti vastaan vieraitaan, joita noin neljäkymmentä oli
saapunut rautatieltä. Uusi rautatie oli nyt kiskoitettu muutaman
asemanvälin verran ja kun rautatien rakennushallitus sekä pari
senaattoria ja muuta korkeata virkamiestä olivat ensi kerran tehneet
tänne huviretken, käytti kapteeni Thoreld tilaisuutta hyväkseen ja
kutsui heidät ynnä muut rautatieherrat suurille päivällisille luokseen.
Kaikki talon torpparit olivat asemalla vieraita vastaanottamassa
vaunuilla ja muilla ajopeleillä, mitä talosta vain löytyi, ja kun eivät
ne riittäneet, niin valjastettiin hevosia lehvillä koristettujen
lava-aisojen eteen niitä nuorempia herroja varten, jotka eivät
välittäneet siitä vaikka vähän tärisikin. Tuo pitkä karavaani ajoi
tomupilven sisässä maantietä pitkin, ja torvet toitahtivat ylämäessä,
sillä mukana oli tätä varten erityisesti tilattu kaartin soittokunta.
Talonpoikain hevoset kohottivat päätään soittoa kuullessaan, päristivät
sieraimiaan ja polkivat jalkaa; ajajan oli vaikea pitää heitä tiellä,
ja tiepuolessa seisoi kummastelevia kerjäläisiä katsomassa tätä
komeutta, joka niin kuin unennäkö lensi ohitse eikä näkynyt kurjuudesta
mitään tietävän. Kirkkaat messinkitorvet välkkyivät päivänpaisteessa,
nuoret hienot herrat lauloivat mennessään, univormut kiiltelivät ja
köyhät raukat paljastivat päänsä luullen, että itse keisari kulkee
maansa ympäri ja menee nyt tervehtimään Herrasaaren upporikasta
kapteenia.
Kun vieraat pölyisinä ja hiestyneinä tulivat perille noin puolen päivän
aikaan, ohjattiin heidät vierashuoneisiin, joissa he saivat peseytyä,
elleivät halunneet ottaa kylmää kylpyä suuressa uimahuoneessa järven
rannalla.
Kapteeni Thoreld oli jo kauan valmistanut näitä suuria päivällisiään.
Helsingin paras ravintolanpitäjä oli lähettänyt tänne kokkinsa pari
päivää edeltäpäin, ja eilen tuli neljä frakkipukuista kyypparia. He
olivat aukaisseet ovet suuren salin, ruokasalin ja verannan välillä,
niin että nuo kaksi suurta huonetta muodostivat yhden ainoan ison
huoneen, jossa pöydät olivat pantuina pitkiin riveihin ja peitetyt
häikäisevän valkealla damastilla, mahdottoman suurilla kukkavuorilla ja
raskailla hopea-astioilla. Jokaisen lautasen kohdalla oli seitsemän eri
väristä lasia, ja servietit olivat käännetyt monella toinen toistaan
somemmalla tavalla. Jääkellarissa oli pinoittain samppanjapulloja,
mutta kapteeni piti itse huolen siitä, että hänen hienoin
kymmenvuotinen Bordeaux'nsa sai tarpeellisen lämpömäärän ennen kuin
herkuttelevat huulet tulivat sen makua maistamaan.
Soittokunta sijoitettiin verannalle kasvihuoneesta tuotujen kasvien
väliin, jotka nyt koristivat sekä salia että verantaa ja tekivät kaiken
tämän niin somaksi ja eloisaksi, että vieraat seisahtuivat
hämmästyksissään ovelle hengittäen monenmoisia tuoksuja, joista
kuitenkin ainoastaan yhden voi oikein erottaa, nimittäin kapteenin
lempituoksun myskin, joka ikään kuin soitti korkeata viuluääntä tässä
tuoksusinfoniassa. Tämä ei ollut mitään tavallista kerskailemista, vaan
aivan erikoisen hienostuneen aistin synnyttämää. Se ei ollut kehumisen
ja häikäisemisen halua, vaan nauttimishalua -- ja tavattoman
hienostunutta halua se oli sen aikaisessa Suomessa!
Kapteeni oli käyttänyt kaikki taitonsa vieraiden sijoittamiseen, mutta
viime hetkellä hän sai sen ikävän sanoman, että hänen vasemmanpuoleinen
vierustoverinsa varatuomari von Blume ei voi tullakaan, kun hänen
rouvansa on äkillisesti sairastunut. Se tieto häiritsi häntä hetkisen.
Mutta sitten istuttiin pöytään, ja soittokunta soitti ensimmäisen
osaston pitkästä ohjelmastaan.
Seura oli jotenkin sekainen. Päivällisillä oli melkein virallinen sävy.
Lähinnä isäntää istui pöydässä herroja, joilla oli ylimyksellinen
linnun naama, kalju pää, hienot kädet ja pitkät sormet, jotka käyttivät
veistä ja haarukkaa hajamielisesti, samalla kun hienot, arvokkaat
huulet yhtämittaa ylläpitivät keskustelua naapurien kanssa. Kuta
pidemmälle tultiin pöydän päästä ruokasaliin päin, sitä kömpelömmiksi
muuttuivat päiden muodot, sitä karkeammiksi kädet, ruokahalu
ahneemmaksi ja suut vaikenivat syödessään melkein kokonaan. Pöydän
alapäässä istui näet insinöörejä, jotka yli vuoden olivat syöneet
runsaat ateriansa talonpoikaistaloissa. Ne olivat iloisia, rotevia,
terveitä ja nälkäisiä, ja heidän ruskeat kasvonsa näyttivät
silmäänpistäviltä valkoista paidanrintaa vasten. He naureskelivat
itsekseen tuolle viralliselle kankeudelle toisessa päässä pöytää,
kertoivat kaskuja, joille nauroivat läkähtyäkseen, ja hoitivat
ahkerasti lasejaan odottamatta isännän kehotuksia.
Kun oli syöty neljä ruokalajia kahdeksasta, alkoivat yläpään herratkin
vähitellen sulaa. Valtioneuvokset pistelivät virkaveljiään, kenraalit
rupesivat muistelemaan vänrikkivuosiaan, ja kapteeni Thoreld teki
parastaan, että he tuntisivat olevansa iloisia ihmisiä, jotka ainakin
tällä kertaa ovat unohtaneet arvonimensä ja kunniamerkkinsä. Sitten
tulivat puheet, kun tuoksuva, makoisa kananpoikapaisti ja salaatit
olivat kiihottaneet jo kuoleutuvaa nälkää, ja samppanja paukahti
iloisesti ruokasalissa lähellä noita ruskettuneita apulaisinsinöörejä.
Rautatierakennuksen päällikkö piti tosin vähemmin loistavan, mutta
hyvin juhlallisen ja hyväksyvän puheen isännälle, jonka osa maamme
sivistystyössä oli kaikille tunnettu, kiitti häntä siitä, että hän
osasi arvostaa myöskin muiden työtä isänmaan hyväksi, ja lausui sen
toivomuksen, että siitä olisi hänellekin hyötyä, kun höyryhepo muutaman
vuoden kuluttua mennä puhaltaisi hänen vieraanvaraisten oviensa ohitse.
Puhuja oli oikein ylpeä puheensa viimeisestä onnistuneesta käänteestä,
aikoi jatkaa vielä muutamilla sanoilla, mutta hillitsi itsensä ja
päätti lopettaa tähän.
Juotiin kapteenin malja pohjaan, ja sitten puhui isäntä kaikille
vieraille, jotka niin ystävällisesti olivat saapuneet läsnäolollaan
kunnioittamaan näitä hänen pieniä pitojansa. Hän sanoi kauniita sanoja
korkeille virkamiehille, mutta ei unohtanut alhaisiakaan. Hän oli nyt
melkein kansanvaltainen mielipiteiltään. Hän kosketti ohimennen huonoja
aikojakin ja toivoi, että maan hätä pian menisi ohi. Sitten hän teki
äkkikäännöksen ja kehotti kaikkia olemaan iloisia ja näyttämään, ettei
tässä yleisen toivottomuuden annettu reippaita mieliä masentaa. Tämä
käänne tuli hänelle ehdottomasti mieleen muistona Kotkaisten
hyväntekeväisyysjuhlasta ja hän sovitti sen -- hiukan häveten -- omaan
juhlaansa.
Fanfaari fanfaarin perästä soitettiin, yhä useammat puhujat käyttivät
puheenvuoroa, kyypparit hikoilivat, jäätelövuoret sulivat
vaaleankeltaisiksi ja punaisiksi virroiksi, samppanja helmeili ja ilo
yleni. Suuret herrat puhuivat jo soperrellen, isomahaiset urakkalaiset
aukoivat liivinsä nappeja ja ne, joita rupesi ahdistamaan, uskalsivat
yleisessä melussa selvitellä kurkkuaan pelkäämättä, että he
häiritsisivät naapurien ruokahalua.
Mutta soitto oli houkutellut väkeä sekä läheltä että kaukaa. Sitä
seisoi suurina ryhminä verannan ja aukinaisten ikkunain edessä
ihmetellen, kadehtien ja kauhistuen niitä rahoja, joita nämä herrain
ilot olivat mahtaneet maksaa, samalla kun se odotti omaa osaansa
pitojen loputtua, ja kevytmielisimmät taempana hyppelivät soiton tahdin
mukaan.
Etäämpänä pehtorin rakennuksen puolella riemuitsivat kerjäläiset
maksuttomasta musiikista. Sellaista eivät he olleet ennen koskaan
kuulleet, ja heille tuli palava halu päästä lähemmä, mutta eivät
uskaltaneet, kun kapteeni oli kieltänyt lähestymästä sitä paikkaa,
missä herrat karkelivat ja soittelivat niin, että vesilinnut
lähirannoilta kaikkosivat virstain päähän. Heihinkin tarttui
juhlamieli, silmät kiiluivat, jalat liikkuivat iloisten sävelien
tahdissa, he unohtivat hetkeksi sekä katkeruutensa että hätänsä, ja
rohkeimmat, joiden rievut eivät olleet aivan kehnoimmassa kunnossa,
uskalsivat kiellosta huolimatta mennä puutarhaan saakka. Ja tultuaan
kertoivat he ihmeellisiä satuja kullasta ja sametista, univormuista ja
iloisista äänistä.
Päivällisten jälkeen vetäytyi koko tämä meluavan iloinen seura ulos
puutarhaan, jossa tarjottiin kahvia suuren pyöreän kiven päällä
koivulehdossa. Kansa vetäytyi nöyrästi pois, soittokunta soitteli nyt
taivasalla, ja vanhimmat herrat olivat menneet ruokalevolle.
Nuoret insinöörit istuutuivat syreenilehtoon juomaan punssia ja
liköörejä, ja soiton lomassa he laulelivat. Talonpojat kuulivat nyt
kummikseen omat laulunsa herrain suusta ja ihmettelivät, mitenkä noin
hienossa seurassa voitiin sellaisia lauluja laulaa, kun oli kokonainen
soittokunta, joka osasi pelata paljon kauniimpia polskia ja valsseja.
Paluumatka tehtiin veneillä illan tyvenessä. Puolen peninkulman päässä
talosta odottivat hevoset viedäkseen vieraat rautatielle. Uupuneet
valtioneuvokset ja senaattorit ajoivat mieluummin koko matkan, mutta
kapteeni Thoreld seurasi nuorten mukana. Kaartin soittokunta puhalsi
niin että jänikset lähimetsissä pistivät päänsä pensaisiin tai tekivät
huimaavaa laukkaa mennen pitkät kierroksensa luullen, että siitä se nyt
tulee metsästys, jommoista ei ole ennen nähty. Mutta kun ne eivät
kuulleet koirain haukuntaa, rauhoittuivat ne, tulivat uteliaiksi,
laskeutuivat rantaniityille ja pistivät pitkät, liikkuvat,
kummastelevan näköiset harmaat korvansa kuulostellen esiin sieltä
täältä rantaheinikosta.
Sorsat lentelivät parvina tyyntä järvenpintaa pitkin ja heittäytyivät
veteen, niin että vaahto pölisi niiden ympärillä. Kuikka huusi
korkealla ilmassa, ja kapteeni Thoreld vastaanotti viimeiset kiitokset
iloisista päivällisistään ja palasi yksin kotiinsa yli hiljaisen järven
ollen tyytyväinen siihen meluavaan osaansa, joka hänellä tänään oli
ollut maan edistyspyrinnöissä.