Kauan odotettu kesä tuli hyvissä ajoin tuoden lämpöä paleltuneille ja
hyviä toiveita nälkäisille. Kuukautta aikaisemmin kuin viime vuonna
vihersivät lehdot, ja niillä pelloilla, jotka oli saatu kylvetyksi,
kohosi oras vihreänä ja mehevänä, teki tähkää ja hedelmöi hyvin entein.
Mutta suuri, vasta herännyt toivo lamautui taas pian, ja näytti siltä
kuin ei kärsimysten mitta vielä olisi ollut täysi. Kulkutaudit lähtivät
liikkeelle epäterveellisistä pesäpaikoistaan rautatien varrelta,
levisivät nopeasti kuin kulo kuivassa kanervassa ja heittivät sadat ja
tuhannet niistä, jotka vaivoin olivat päässeet kovan talven yli,
kurjille tautivuoteille, joilta he eivät koskaan tulisi hengissä
nousemaan.
Pettuleivällä oli köyhiä Kotkaisten kartanossa saatu ruokkia aamusta
iltaan. Nyt täytyi muuttaa sairashuoneeksi suuri olkilato, jonka
varatuomari kernaasti oli luovuttanut rouvansa ja neiti Anne Charlotten
käytettäväksi. Sinne levitettiin kaikki talon joutilaat makuuvaatteet
ja peitteiksi saatiin huutokaupasta ostaa sotaväen filttejä. Samalla
sovittiin erään nuoren Hämeenlinnan lääkärin kanssa, että hän kerran
viikossa tulisi tarkastamaan tätä tilapäistä sairashuonetta.
Kapteeni Thoreld laiminlöi tietysti taas hyväntekeväisyyden. Hänellä ei
ollut mitään tekemistä sairaiden kanssa, eikä hän juuri voinutkaan
mitään tehdä vaan jätti kaiken piirilääkärin huostaan, joka liikkui
niin usein kuin suinkin voi piirissään. Kapteenin säälintunteet kansaa
kohtaan olivat sitä paitsi saaneet kovan kolahduksen pohjalaisen naisen
takia. Johanna, joka kolmena kovimpana talvikuukautena oli saanut
ruokaa ja lämmintä sekä itselleen että lapsilleen, rupesi yhtäkkiä
tulemaan tyytymättömäksi tilaansa -- kapteeni laiminlöi tietysti
liiaksi häntä! -- ja alkoi korottaa vaatimuksiaan. Hän oli samaa maata
kuin miehensäkin, mutta vielä nenäkkäämpi kuin tämä. Uramon murhan
jälkeen esitti hän vähitellen sellaisia vaatimuksia, että kapteeni
Thoreld muitta mutkitta olisi velvollinen iät kaiket elättämään häntä
ja hänen lapsiaan.
Hänen vaatimuksensa antoivat aihetta pieneen sananvaihtoon kapteenin
kamarissa. Johanna oli talonväeltä kuullut kaikenlaista murhatusta
miehestään ja tämän toisesta vaimosta, ja hän uhkasi ilmoittaa kaikki
tyynni oikeuden edessä, jos ei kapteeni suostuisi häntä elättämään.
Tämä oli kapteenista liikaa, hän sanoi sen ja sai hävyttömän
vastauksen. Keskustelu päättyi samalla tavalla kuin oli päättynyt
kapteenin viimeinen keskustelu Kalle Pihlin kanssa: -- Johanna ajettiin
ulos.
Ei ole kuitenkaan sama asia ajaa mies ulos kuin heittää turvaton nainen
maantielle. Mies häpeää sitä ja on vaiti, nainen katsoo sen raa'aksi
hyökkäykseksi ja koko sukupuolensa häväistykseksi, vakuutti kapteeni
puhuessaan asiasta miestuttavilleen. Viikon kuluttua tuli Lehtimaan
murhajuttu esille, ja siellä puhui Johanna suunsa puhtaaksi, mikä ei
suinkaan tuottanut kapteenille kunniaa. Ja kun hän oli lakannut
oikeuden edessä puhumasta, oli hänellä vielä laulava kielensä tallella
ja se pyöri kuin tuulimylly joka kylässä ja kartanossa kautta koko
pitäjän. Ihmisistä asia oli hauska ja huomiota herättävä, häntä
kuunneltiin kaikkialla, hänelle annettiin ruokaa, ja vasta juhannuksen
seuduilla loittoni Johanna pois paikkakunnalta sitten kun kaikki olivat
kuulleet hänen esitelmänsä, jonka aiheena oli kaksinnaiminen
Herrasaaren torpassa, ja häntä sen edestä kestinneet.
Kotkaisissakin oli kuultu asiasta puhuttavan, mutta kun siellä ei
paljon juoruista välitetty, niin herätti se siellä vain hämmästystä. Ei
uskottu, että kapteeni Thoreld olisi alentunut vehkeilemään
alustalaistensa kanssa. Rouva von Blume otti asian kerran puheeksi
miehensä kanssa. Varatuomari pudisti päätään ja arveli syyksi sen, että
kapteeni kohteli vähän ylpeästi talonpoikia ja että hän siten oli
hankkinut itselleen vihamiehiä. Mitä vaimon todistukseen tulee, niin on
siinä kai jotain perää, mutta varmaankin oli kapteeni syytön itse
murhaan, vaikka yleinen mielipide oli toista tietävinään. Hän menetteli
varomattomasti, kun ei ottanut tarkempaa selkoa alustalaisistaan ja
heidän kirjoistaan, mutta häneen itseensä ei järkeväin ihmisten
silmissä voinut langeta mitään varjoa.
-- Entä hänen suhteensa tuohon murhattuun naiseen?
-- Hm -- ne ovat asioita, joista ei voi luoda itselleen mitään varmaa
mielipidettä.
-- Mutta -- ...? rouva von Blume keskeytti sanansa.
-- Mutta -- mitä sitten?
Niin ... hänen huomaavaisuutensa Louisea kohtaan oli saanut rouva von
Blumen siihen luuloon, että hänellä oli varmat aikomuksensa heidän
tyttärensä suhteen.
Sehän oli hyvin ilahduttava asia, myönsi varatuomari. Mutta itse hän ei
ollut mitään huomannut.
Eikö ollut? No niin, kapteeni ei ollutkaan hänelle tytöstä puhunut ja
siksi hän ei tiennyt mitään. Mutta ... mutta ... -- olisikohan nyt
tuollainen mies, josta oli semmoisia huhuja liikkeellä, sopiva heidän
tyttärelleen? Onko hän heille tarpeeksi hyvä vävypoika -- luonteeltaan
nimittäin? arveli rouva.
-- On aivan varmaan, vastasi hyväluontoinen varatuomari niin
päättävästi, että se melkein ihmetytti hänen rouvaansa.
-- Niin, sinä olet aina ollut hänen ystävänsä ja niin olen minäkin,
mutta hän ei ole enää nuori ja Jumala tietää, eikö Louise...
-- Louise ei voi koskaan saada parempaa miestä, kiiruhti varatuomari
sanomaan.
-- Ehkä, mutta nuori tyttö vaatii elämältä muutakin kuin rikkautta ja
huolettoman kodin.
-- Kapteeni Thoreld on sivistyneimpiä ja hienoimpia miehiä --
-- Miksi ei hän sitten ole mennyt naimisiin? Minä epäilen kaikkia
miehiä, jotka ovat tulleet neljännelle kymmenelle naimattomina. Joko he
eivät kykene totisesti rakastamaan taikka ovat suorastaan ... kuinka
sanoisin ... kevytmielisiä ... kun eivät tahdo mennä naimisiin...
-- Älä sinä, hyvä ystävä, vaivaa päätäsi vanhainpoikain salaisuuksilla;
-- useimmiten ovat parhaat miehet tässä maailmassa ne, jotka eivät ole
onnellisia. Mitä sinä tiedät hänen aikaisemmista suhteistaan ja kuinka
hän on niitä pyhänä pitänyt?
Pienoinen pilkallinen hymy ilmaantui rouva von Blumen kasvoille.
-- Sinä teet vanhatpojat paremmiksi kuin he ovat! Mene nyt vain itseesi
ja myönnä, etteivät he ollenkaan sitä ansaitse.
-- Miksi sinä puhut minulle tästä kaikesta?
-- Siksi, että tahdon kannatusta mielipiteilleni. Hän on osoittanut
olevansa mieltynyt Louiseen ja meidän täytyy päättää, onko häntä
kehotettava jatkamaan vai ei.
-- No, ja mitä sitten?
-- Niin, minä en tiedä, onko meidän suosiminen häntä näiden juttujen
vuoksi.
-- Mutta sehän ei ole meidän asiamme vaan Louisen.
-- Hän ei mitään ymmärrä.
-- Sitä parempi.
-- Mutta minä, joka vähän ymmärrän, minä alan yhä enemmän epäillä --
Louisen tähden.
-- Emme suinkaan voi lakata seurustelemastakaan kapteeni Thoreldin
kanssa?
-- Emme, mutta me voimme osoittautua kylmemmiksi.
-- Miksi?
-- Siksi, ettei hän ansaitse meidän eikä tyttäremme ystävyyttä.
-- Hm! sanoi varatuomari hiljaisesti.
Kaksi viikkoa tämän jälkeen oli rouva von Blumella työtä ja puuhaa
yllin kyllin. Kotkaisiin oli tullut sukulaisia muutamaksi viikoksi,
nuorisoa piti huvittaa, ja samaan aikaan kun hän täytti emännän,
laupeudensisaren ja köyhäinhoitajan tehtävää, oli hänellä vielä aikaa
ajatella nuorisoakin. Hän pani toimeen arpajaiset näytelmineen ja
tansseineen Kotkaisten suuressa salissa, ja kaikki tulot olisi
käytettävä niitä köyhiä varten, jotka makasivat sairaina olkiladossa.
Tieto näistä huveista levisi naapuripitäjäänkin.
Juhlapäivänä loisti kirkas heinäkuun aurinko. Rouva von Blumen ja neiti
Anne Charlotten toimeliaisuus ei hetkeksikään tauonnut eikä kenenkään
päähän pistänyt lykätä juhlaa tuonnemmaksi, vaikka kaksi pienintä lasta
oli kääntynyt kipeäksi ja vaikka rouva von Blume itse oli huonosti
nukutun yön jälkeen noussut vuoteeltaan tuntien ankaraa päänsärkyä.
Tavat Kotkaisissa eivät olleet uudenaikaiset eikä siihen aikaan
tiedetty niistä mielipiteistä, että vanhemmat ovat lapsia varten --
päin vastoin! Eikä heitä ollut pienuudesta pitäen totutettu siihen,
että äidin koko elämä täytyy olla lapsille pyhitetty. Heille opetettiin
jo aikaisin, että äidillä on suurempiakin velvollisuuksia kuin
taputella heidän pieniä pyöreitä pohkeitaan aamusta iltaan taikka
unohtaa koti ja mies kutitellakseen heitä leuan alta, kun heidän
ylhäisyytensä suvaitsevat olla pahalla tuulella ja huutaa. Lasten
kasvatuksesta ei ollut vielä tehty raskasta ja ikävää englantilaista
tiedettä eikä terveydenhoidosta kotityranniaa. Velvollisuuksia kyllä
oli sadoittain, suuria ja pieniä, mutta ne täytettiin ilman melua ja
vaivaa, iloisesti nurkumatta.
Rouva von Blume oli antanut sairaille lapsilleen rohtoja, ja hän
lohdutti heitä sillä, että he illalla saisivat jotain oikein hyvää. Hän
ehti johtaa näytelmän pääharjoitusta ja hän ennätti unohtaa, ettei koko
taloa ollut savustettu, vaikka lavantauti väijyi olkiladossa.
Mutta hän uskoi, että kun ei vain pelkää ja kun käsittää, että on aina
mahdoton kokonaan välttää kulkutautia, niin olisi siinä varjelusta
tarpeeksi. Tarttuvien tautienhan sanotaan kulkevan ilman kautta.
Parasta kai olisi silloin, ettei ollenkaan olisi ilman kanssa
tekemisissä!
Koko pitäjä olisi siinä tapauksessa pitänyt savustaa. Peninkulman
päässä Kotkaisista oli lähellä uutta rautatietä täytynyt vihkiä
hautuumaa ainoastaan rautatietyömiehiä varten, joita sadoittain kuoli
lavantautiin ainoastaan muutamia vuorokausia sairastettuaan. Huono
ravinto teki lisäksi tehtävänsä, ja joka viikko lähti pitäjän pappi
erityiselle retkelle tälle ylimääräiselle hautuumaalle lukeakseen
jumalan siunauksen yhteisille haudoille hietamäen kupeessa lähellä
maantietä. Vielä tänäänkin näkee siinä matkamies tiheän näreikön, joka
on kasvanut myrkytetystä maasta ja peittää sadoittain suomalaisen
kulttuurin kurjia uhreja, joiden nimiä ei kukaan muista, mutta joiden
teot ovat kuin käännekohtana heidän hallaisen, köyhän maansa
kohtaloissa.
Iltapäivällä tulivat vieraat. Kaikki ympäristön ihmiset olivat
kokoontuneet Kotkaisten suureen saliin. Siellä oli kapteeni Thoreld
viikset kierrettyinä, siellä pieni pyöreä tuomari ja vaaleaverinen
viisaustieteen kandidaatti. Siellä oli vielä eversti Pavloff ja kaikki
naapurin rouvat ja tytöt. Ja juhlan keskipisteenä tuo liki
kahdeksankymmenvuotias sotavanhus, jolla oli harmaat pitkät hiukset,
joka oli unohtanut luuvalonsa ja joka tahtoi näyttää, kuinka terve
sielu voi voittaa vanhuuden ja kaiken tämän nykyisen kurjuuden ja
levittää iloa yleisen surun keskellä.
Arpojen myynti oli täydessä vauhdissaan, ja kapteeni Thoreld otti
osalleen liki kolmannen osan kaikista myymättömistä lipuista, jotka
melkein kaikki olivat tyhjiä, sillä hänellä ei ollut koskaan ollut
onnea pelissä. Mutta hän pelasi niin mielellään, kuten hän sanoi, eikä
ostanut ollenkaan hyvää tehdäkseen. Ja kaikki eivät ymmärtäneet
leikkiä, vaan luulivat hänen puhuvan täyttä totta.
Sitten tuli seuranäytelmä, jossa laulettiin, soiteltiin kitaraa ja
hulluteltiin. Esiripun laskettua taputettiin käsiä raivoisasti ja
muiden muassa huudettiin esille rouva von Blume, joka sitten kohta meni
sairaiden lastensa luo ja kertoi heille niin satumaisia ja hupaisia
asioita näytelmästä, että pienokaiset luulivat olleensa sitä omin
silmin näkemässä eivätkä enää ollenkaan itkeneet, että heidän oli
täytynyt koko ajan maata vuoteissaan.
-- Se on hyvästi järjestetty, sanoi kapteeni Thoreld varatuomarille.
Unohtaa aivan, mitä varten täällä huvitellaan. Vaaditaanpa todellakin
taitoa tuollaisen aikaansaamiseen tänä aikana. Sinulla on emäntä, joka
ymmärtää velvollisuutensa.
Varatuomari hymyili hyvillään ja sanoi kapteenille, että tämänkin olisi
pitänyt hankkia itselleen samanlainen emäntä!
Kapteeni katsahti hajamielisesti von Blumeen. Olisiko se suoranainen
kehotus? Niin -- siltäpä se melkein näytti! Hän iloitsi, että nuo
hänestä kiertämässä olleet huhut eivät olleet saaneet jalansijaa
Kotkaisissa, ja kohta sen jälkeen hän aloitti tanssin neiti Louisen
kanssa.
Tyttö oli kovin sievä valkeassa tyllihameessaan, oikea perikuva
Kotkaisten raittiista ilosta, terve, teeskentelemätön ja punaposkinen,
jolla oli kaikki mahdollisuudet kehitykseen, ja kapteenin mielestä ei
kehenkään ollut vielä näin sattuvasti sopinut runoilijan vertaus
ruusunnupusta. Vielä hän ei ollut päätöstään tehnyt. Tämä vanhapoika,
jolla niin monta kertaa elämässään oli ollut ratkaiseva sana huulillaan
ja joka niin monta kertaa oli sen niellyt, nieli sen vielä tälläkin
kertaa säälin tunteesta, sillä hän ei tahtonut tehdä pahaa eikä
häiritä. Hänestä olisi ollut julmaa tarttua tuota tylliperhosta
siipiin juuri nyt. Kun hän myöhemmin naurahti tälle runolliselle
hellätunteisuudelleen, oli perhonen jo pyrähtänyt tiehensä ja mieliala
haihtunut.
Sen hän kuitenkin oli jo huomannut, ettei neiti Louisella ollut mitään
häntä vastaan. Tytön silmät saattoivat seurata häntä loitompaa, mutta
sitten taas yhtäkkiä kääntyä pois, kun molempain katseet yhtyivät. Jos
tytöllä oli vähänkään aistia ja ymmärrystä ja jos hän ei ollut toiseen
rakastunut, täytyi hänen käsittää, että kapteeni oli parempi muita,
jotka esiintyivät näissä maalaistanssiaisissa.
Kapteeni Thoreld tarttui varatuomaria käsipuoleen ja vei hänet herrain
huoneeseen, joi hänen kanssaan lasin punssia ja sai vastaukseksi
katseen, joka näytti vakuuttavan, ettei isällä ollut mitään
muistuttamista häntä vastaan.
Entä äidillä! Erään tanssin aikana hän näki rouva von Blumen istuvan
yksinään. Kapteeni meni heti hänen puheilleen.
-- No, kapteeni Thoreld! on hauska nähdä teitä nuorten joukossa --
teitä ei voi ollenkaan erottaa heistä tänään, alkoi hän puhua.
Kapteeni palkitsi kohteliaisuuden kiittämällä rouvaa hänen mainioista
järjestelyistään tänä iltana, mutta ei kuitenkaan ollut oikein
tyytyväinen siihen äänenpainoon, millä rouva alkoi puhelun. Se ei ollut
oikein ystävällinen. Rouva von Blumen silmät harhailivat hänen
ohitsensa ja hän näytti hiukan hermostuneelta.
-- Minä olen vähän väsynyt, sanoi hän arvaten kapteenin ajatukset.
-- Merkillistä, kuinka hyvin tiedätte, mitä toinen ajattelee.
-- Hm -- sattuuhan usein, että kaksi ihmistä ajattelee samaa asiaa.
Kapteeni tarkasteli häntä. Olihan tämä kehotus puhetta jatkamaan, mutta
oikein hyvää se ei ennustanut. Ja turhaan etsi hän rouva von Blumen
kasvoista hyväntahtoisuutta.
-- Rouva von Blume -- te, -- te ette ole minulle nyt oikein
suosiollinen.
Rouva katsahti häneen ja arveli, ettei hänen suosionsa suinkaan liene
suuresta arvosta sellaiselle miehelle kuin kapteeni Thoreld.
-- Älkää sitä sanoko! Välistä on hetkiä, jolloin haluaisi tuntea äidin
hyvyyttä ja suosiota.
-- Minun suosioni on teillä ollut jo kauan, jos vain olisitte tahtonut
käyttää sitä hyväksenne.
-- Kiitos! Tahdon käyttää sitä nyt.
Rouva von Blume tarttui hänen käsipuoleensa, ja he tekivät kävelyn
puutarhaan tänä kauniina iltana. Nyt hän ei enää voinut peräytyä, vaan
sanoi suoraan:
-- Te ette tahdo sitä, rouva von Blume?
-- Tahdon ja en tahdo, vastasi hän totisesti. -- Louise on vielä niin
nuori ja hän tuntee teitä niin vähän.
-- Hm -- mutta minä vanhenen päivä päivältä, ja jos te vain tuntisitte
minut tai luottaisitte minuun...
-- Sehän on asia, jota teidän tulee kysyä häneltä eikä minulta.
Se tuntui niin kylmältä, että kapteeni Thoreld vähän loukkautui ja
sanoi arvokkaasti:
-- Mutta, hyvä rouva, enhän suinkaan tahdo väärinkäyttää sitä
ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta, jota aina olette minulle
osoittaneet. Jos teillä äitinä on jotain minua vastaan, niin en
suinkaan tahdo tuottaa teille mitään surua. Minä olen jo aikoja sitten
kasvanut pois siitä iästä, jolloin tyttö viedään väkisin, enkä jumala
paratkoon ole mikään Romeo.
-- Sepä se juuri on, sanoi rouva von Blume ajatuksissaan.
-- Vai niin, te haluaisitte jonkun nuoremman, jonkun, jolla ei ole
minun menneisyyttäni -- jolla ei ole minun mainettani! sanoi hän
nopeasti.
Rouva von Blume aikoi vastata, mutta kun he samassa kohtasivat muutamia
vieraita, katsahti hän vältellen kapteenia silmiin ja liittyi heihin.
Kapteeni seurasi heitä äänetönnä hetkisen, nakkasi sitten päättävästi
päätään ja poistui sanaakaan sanomatta. Mutta viimeisessä valssissa hän
tanssitti neiti Louisea niin kauan ja niin kiivaasti, että tämä aivan
pyörryksissään antoi viedä itsensä paikalleen ja sanoi värähtävällä
äänellä:
-- Kuinka hyvin te vielä tanssitte valssia, kapteeni Thoreld!
Tuo viaton lause olisi voinut loukata arempaakin itserakkautta kuin
kapteenin. Mutta hän ymmärsi, mikä hämmästys siihen oli kätkettynä, ja
vastasi hyväntahtoisesti hymyillen:
-- Niin, niin, niitä on välistä sellaisia lapsellisia setiä, neiti
Louise!
Sen valssin jälkeen valkeni Louisen silmissä. Mutta kas, kuinka hän
olikin komea ja soma, tuo vanha kapteeni Thoreld! Ja hän kulki, ennen
tuntematon ylpeyden tunne rinnassaan, toisten tyttöjen ohi. Tuntui kuin
kapteeni muutamilla sanoilla olisi kohottanut hänet kaikkien hänen
lapsuudentuttaviensa yläpuolelle omaan ylhäiseen ja hienoon
ilmapiiriinsä, johon hän ei koskaan ollut uskaltanut toivoa pääsevänsä,
ja tehnyt hänestä vertaisensa.