Pormestarin iso tiikerikoira istui tavallisesti torin yläkulmassa
vanhan raastuvan kiviportaalla. Se oli iso kuin pieni vasikka,
leveärintainen, ristikuonoinen ja paksuhäntäinen. Kaikki kaupungin
koirat pelkäsivät ja kunnioittivat sitä. Kun Caro päästi ilmoille
kumean vonguntansa, kajahtivat kaikki kivimuurit torin ympärillä ja
haukkuivat kaikki kaupungin pystykorvat, villakoirat, kiinalaiset
koirat, vinttikoirat, jäniskoirat, sylikoirat ja sekasikiöt. Ja kun
Caro heilutti häntäänsä, heiluttivat kaikki kaupungin koirat häntäänsä.
Kaikki sitä pelkäsivät tai liehakoivat sitä, lapset sitä kiersivät,
vanhukset vapisivat ja torimuijatkin piiloittivat koiranpiiskansa, kun
se mahtavana tassutteli lihapöytien välissä komeana mutta kömpelönä.
Tiikerikoira kasvoi päivä päivältä omissa silmissään, se vallitsi toria
ja kaikkia katuja, sillä oli ruokaa yllinkyllin omassa kyökissä, mutta
kuitenkin pakoitti se muut koirat pudottamaan kadulle löytöluunsa. Se
himoitsi enemmän kuin mitä se jaksoi syödä, se söi vain syödäkseen eikä
kukaan uskaltanut sitä vastustaa, mutta kaikki vihasivat sitä salassa.
Mutta eräänä päivänä ilmestyi kaupunkiin pieni fox-terrierkoira. Sillä
oli terävä katse, mutta vielä terävämmät hampaat.