Köyhä virkamiesperhe asui kesää maalaistalossa. Jo silloin kun perhe
oli ajanut taloon, oli pihakoira, vanha Musti haukkuen juossut kärryjen
ympärillä. Mutta sitte oli se vähitellen tottunut tulokkaihin, se oli
tyytynyt sietämään heitä, sillä heitettiinhän sille joskus joku luu
kyökin ikkunasta.
Virkamiehen rouva oli sairas ja kalvakka, lääkäri oli määrännyt
hengittämään havumetsän ilmaa. Hänen nuoret poikansa taluttivat häntä
usein männikköön pienelle penkille, josta saattoi katsella kauas
järvelle. Pojat hyväilivät Mustia ja se oli siihen tyytyväinen, se
ei enään oudoksunut uutta väkeä, se oli tottunut siihen, että kaikki
talossa sitä hyväilivät.
Mutta eräänä päivänä toivat pojat taloon vuohen, lääkäri näet oli
määrännyt sairaalle rouvalle vuohenmaitoa.
Mikähän olento tuo on?, mietti Musti, kun vuohi tuotiin taloon.
Hurjasti alkoi se haukkua vuohta. Sillähän on sarvet niinkuin meidän
lehmillä, mietti se. Niin, ne lehmät eivät koskaan antaneet rauhaa
Mustille, jos se karjakujassa sattui tulemaan niitä vastaan. Ne
kuuluivat taloon, siksi piti se niitä silmällä, jos ne tuppasivat
karkaamaan karjapihasta iltalypsyn aikaan. Musti tiesi arvonsa,
eivät karjapiiat suotta sen puurokuppia täyttäneet. Kuka syksyöinä
karkoittaisi omenavarkaat ja kuka ylipäänsä valvoisi talon rauhaa?
Musti tunsi kyllä arvonsa.
Mutta tämä vuohi, sepä vasta kummallinen eläin oli, sellaista ei Musti
koskaan ennen ollut nähnyt. Sillähän oli parta kuin milläkin talon
vaarilla. Eikä se ollut huoliakseen koko Mustista, talon toimeliaasta
vartijasta, katseli suoraan silmiin, kumartui eteenpäin ja käänsi sirot
sarvensa päin Mustin mustaa, märkää kuonoa. Tämä kävi Mustin sisulle,
se aikoi jo hyökätä vuohen kimppuun, mutta silloin iskivät pojat Mustia
piiskalla:
"Vai sinä, Musti, tässä ärhentelemään, etkö sinä tiedä, että vuohi
antaa maitoa äidille, joka on sairas!" Musti meni muristen vanhalle
paikalleen katveeseen porstuan nurkanalle.
Vuohi jäi taloon. Olipas se ihmeellinen, ei se ollut kömpelö kuin
lehmä, se hyppeli iloisesti kesävieraiden ympärillä, seurasi heitä
kävelyretkillä kuin mikäkin uskollinen koira, mutta ei mikään koira
loikannut kalliolta kuin tuo vuohi, ihme kun ei se taittanut koipiaan
ja sarviaan. Ja ihmeellisintä oli, että sitä lypsettiin kuin mitäkin
lehmää, sille kannettiin heiniä ja se sai pureskella ojanvieriä ja
pihanurmikkoa. Se oli ehkä tarpeellinen vaikkei se haukkunutkaan.
Musti alkoi himmeästi aavistaa, että vuohella oli suoja takanaan kuten
Mustillakin. — Mutta vuohi kuleskeli pitkin pihanurmikkoa, enimmäkseen
se pysytteli kesävieraiden puolella, vaikka oli se joskus tuppautunut
talon porstuaan, josta Musti oli sen karkoittanut. Ja niin elelivät
vuohi ja Musti samalla pihalla, he alkoivat tottua toisiinsa, mutta
syvempää ystävyyttä ei heidän välillänsä syntynyt, muodon vuoksi ja
kotirauhan tähden suvaitsivat he toinen toisiansa. Mutta Musti päätti
pitää varansa, jos vuohi poikkeisi piha-aituuksien puolueettomalta
alueelta.
Vuohi oli kyllästynyt kuiviin heiniin, joita sille tarjottiin. Usein
oli vuohella hyvä silmä pihamaan aidan takana olevaan kaurapeltoon,
mikä ei kuulunut vuokralaisille vaan talonväelle.
Oli lämmin päivä, Musti oli pakahtua lämmöstä maatessaan kuono
käpälillä tavallisella paikallaan porstuan nurkan alla. Se oli niin
laiskalla tuulella, ettei se jaksanut lähteä järvenrantaan uimaan. Se
huokaili ja ummisti silmiään, ravisti joskus veltosti ruumistaan, sillä
kärpäset hääräsivät vihaisina sen ympärillä. Kun se oli hetkeksi saanut
ne karkoitetuiksi, huokasi se helpoituksesta ja kääntyi kyljelleen
pitkin pituuttaan, se unohti lehmät, omenavarkaat, ruskean, ruman
kuun, jota se aina syksyöinä haukkui. Se unohti myös vuohen ja vaipui
puoliuneen.
Vuohi katseli Mustin taistelua unta vastaan. Se lähti hiljaa kulkemaan
selvällä aikomuksella sopivassa tilaisuudessa pistäytyä rehevämmälle
laidunmaalle, koska pihamaa oli jo melkein tyysten syöty. Koira aukaisi
veltosti silmäluomiansa, huomasiko se vuohen tarkoitukset, koska se
seurasi sitä uneliailla silmillään, mene, tiedä, ehkä koira ajatteli,
ettei sillä talon järjestyksen valvojana vielä ollut aihetta ruveta
hätyyttämään vuohta. Vuohi näki Mustin uneliaan, viekkaan valppauden ja
se läheni ainoastaan aitaa. Aurinko paahtoi palavana Mustin turkkiin.
Aivan muuna miehenä nousi vuohi pystyyn aidalle. Musti aukaisi ruskeat
silmänsä ja se näki, miten vuohi alkoi käydä miettivin askelin pitkin
aidanselkää.
Musti ihmetteli tätä taitoa. Vuohi viippui aidalla menettämättä
tasapainoa. Väsyikö Musti katselemaan vuohen kummallista kulkua, mene,
tiedä? Ehkä se luuli näkevänsä unta, sillä ei Musti ollut koskaan
nähnyt vuohen tekevän näin ihmeellisiä temppuja. Varmaankin oli tämä
unta. Ja nyt alkoi aurinko ihan tanssia Mustin silmien edessä, se
paahtoi ja poltti täydellä terällä Mustin vetistäviin silmiin, sen
päähän, sen niskakarvoihin ja paksuun, rumaan häntään. Musti oli ihan
kuin naulittuna siihen porstuan nurkan aliseen kuoppaansa. Musti
ummisti silmänsä ja pian nukkui se, inisi ja nytkähteli unissaan ja
näki koiran uniaan.
Tätä oli vuohi odottanut, se teki notkean, siron hyppäyksen suoraan
kaurapeltoon ja koetti tehdä itsensä niin matalaksi kuin mahdollista,
ettei sitä kauran seasta näkyisi.
Koira veteli yhä uniaan, sillä aikaa napsi vuohi poikki maukkaita
kauran tähkäpäitä, se söi ihan kiireikseen, sellaista suloista makua
ei se koskaan ollut tuntenut kielellään, se kulki ristiin rastiin
pitkin kaurapeltoa ja iloisesti heilui sen parta, ja sarvet kiilsivät
kimmeltävien korsien seasta.
Kärpäset häiritsivät taas koiraa, se raotti silmiään ja karkoitti
ne unisesti luotaan. Mutta nyt tuli ilkeä paarma, mistä lie tullut
karjapihasta, ja pisti kipeän haavan mustin kuonoon. Musti havahti ja
tuli äkkivalveille, sen vanha sisu kuohahti, silmänräpäyksessä Muisti
se kateutensa ja vihansa vuohta kohtaan. Missä vuohi?, murisi Musti
itsekseen. Tietysti kaurapellossa ja kenen kaurapellossa? Tietysti
talon, mikä ei ollut kaupungin väen vuohella vuokralla. Mutta kyllä
Musti näyttäisi vuohelle, odottakoon vaan, vau, vau! Musti juoksi
vuohen jälkiä pitkin ja hyppäsi kaurapeltoon. Musti ajoi vuohta
takaa pitkin kaurapeltoa, vuohi teki äkkikäänteitä, mutta aina oli
Musti kintereillä. Haukkuen ikäänkuin kymmenen kuuta olisi sille
nauranut ajoi Musti vuohta, päistikkaa hyppäsi vuohi yli aidan, Musti
peräksyttäin jälessä kartanolle. Sielläkin koetti Musti näyttää
mahtiaan, mutta vuohi tunsi nyt olevansa oikealla pohjalla, se peräytyi
isäntäväkensä rappusille. Musti seisoi ikenet irvissä sen edessä, jo
teki sen mieli iskeä hampaansa vuohen niskaan, vuohi käänsi päänsä,
teki siron liikkeen ikäänkuin se tuossa tuokiossa olisi seivästänyt
sarvillaan Mustin. Mutta silloin juoksivat pojat pihalle ja pamauttivat
ihan Mustin kuonon edessä koirapaukullaan. Sellaista paukausta se ei
koskaan ollut kuullut, se juoksi hädissään vajaan ja piiloutui vanhan
reen alle, sieltä se katseli hetken ihmeissään ja häpeissään, miten
vuohi käyskenteli kartanolla ikäänkuin se ei olisi millänsäkään koko
Mustin äskeisestä terhentelystä. Musti oli kovin pahoillaan, mutta kun
vuohi kulki rauhallisena kuten ennenkin, tyyntyi se ja tyytyi huonoon
voittoonsa. Se koetti nukkua pois kaiken harminsa, se ummisti silmänsä,
päivä paahtoi sinne vajaankin ja niin jatkoi se taas epätasaista
taisteluaan hiestävää hellettä ja kärpäsiä vastaan.