juhannusaikaan, vaan kirjoitti ettei hänen pitänyt tuleman ennen
syksyä, jolloin hän toivoi uudistalonsa olevan valmiina; ja kun hän oli
kuullut ettei Elsan ja Kallen häitä pitänyt vietettämän ennen joulua,
voi tapahtua että hän viipyisi siksi.
Jouluna oli paljon tekemistä Ison-Svennin talossa.
Hän vartosi poikaa kotiin, pappismiehenä.
Sitä paitsi oli Sven päättänyt, että, vaikka olisi mikä hyvään esteenä,
niin ei Elsan häitä saa viettää muualla kun hänen luonaan.
Totta puhuaksemme, täytyy tunnustaa, että Sven oli hyvin tyytyväinen
siitä, ettei Sysi-Yrjön tyttärestä tullut hänelle miniää ja siitä
ilosta tahtoi hän oikeen kunnioittaa häntä.
Tapaninpäivänä vihki Olle aivotun morsiamensa Kallen kanssa.
Se oli ensimmäinen toimitus, jonka Olle pappina toimitti.
Hänen äänensä oli tyven ja lempeä, kun hän heille luki siunauksen, eikä
kukaan voinut havaita sen nuoren papin otsalla edes varjoakaan.
Iloisena tanssi hän ringissä, kun ruunu tanssittiin morsiamelta; ja kun
morsiusparin piti menemän kotiin Yrjön mökkiin metsässä, jossa paras
huone oli tehty morsiushuoneeksi, seurasi Olle kanssa. Hän ajoi itse
morsiusparin rekeä. Kun hän tuli uudistalonsa kohdalle, seisahtui Olle
ja huusi toisille että heidänkin piti seisahtuman. Sen tehtyä pyysi hän
kaikkia tulemaan sisälle juomaan morsiamen muistoa.
Koko joukko astui siihen suureen ja somaan tupaan, jossa kaikki
pienemmästä suurempaan, mikä kuuluu huonekalustoon, oli uutta ja hyvää.
Olle vei heidät kahteen kauniisen, uusilla huonekaluilla varustettuun
kamariin. Sitte lähestyi hän kolmatta ja ottaen kiinni Elsan kädestä,
sanoi hän pehmeällä äänellä:
-- Pitääkö Elsa tästä vähäisestä kodista?
-- Niin Olle, täällä sinun on hyvä olla.
-- Ei minun, vaan sinun. Tämä on se morsiuslahja jonka minä sinulle
annan. Ota se muistoksi Ollelta. Ynnä tätä, seuraa maata tarpeeksi
kyllä teitä elättämään. Ja nyt, minun pikku kesytön lintuni, ole
onnellinen tässä avonaisessa häkissä, keskellä metsää, sitä toivoo
ystäväsi Olle.
Hän avasi morsiushuoneen oven, suuteli Elsaa otsalle ja poistui äkkiä.
Eiköhän Elsa nytkin ostanut onneansa toisen kärsimisellä.
* * * * *
Kymmenen vuotta sen jälkeen tuli Olle seurakunnan kirkkoherraksi.
Hän oli kelvollinen pappi, kävi usein Elsan luona ja näki että hän oli
tyytyväinen ja onnellinen. Itse oli hän naimata.
Kun hän kuoli, lahjoitti hän omaisuutensa kouluhuoneuksen rakentamista
varten.
LOPPU.
TURHUUDEN LAPSI.
Leski vapaaherratar Klenkrona kuului niihin naisiin, jotka sydämestä
rakastavat ylellisyyttä ja loistavaa elämää. Hän oli ollut kaunis; eikä
koskaan tietänyt muuta kun oikkujensa tyydyttämistä. Elämä hänelle ei
ollut muuta, kun että alinomaa olla tansseissa, näyttelyssä ja muissa
huveissa. Että jotakin huoneellista löytyi, siitä leski vapaaherratar
Klenkrona oli aivan tietämätön.
Lähes neljänkymmenen vuotiaana jäi hän leskeksi ja silloin tapahtui
että miehen entisestä suuresta rikkaudesta oli aivan vähäsen jälellä.
Se oli kuitenkin turha asia vapaaherrattaren silmissä, että hän sitä
olisi ajatellut, eli tehnyt jotakin muutosta elämässään, vaan jatkoi
kulkuaan hulluuden radalla.
Hänellä oli kaksi lasta, ruma poika ja kaunis tytär. Jälkimmäinen oli
äitin lemmitty, se tahtoo sanoa: vapaaherratar koristi ja puki vähästä
tytärtään kauniimpiin ja uudenmukaisempiin vaatteisiin, antoi hänen
opetella tanssimaan, laulaan, soittelemaan ja ranskaa juttelemaan
j.n.e. Sillä kun tyttö oppi puhumaan, totutettiin hän kaikkiin joka voi
esiintuoda hänen etevyyttään ja tehdä häntä eteväksi seuraihmiseksi.
Se, kaikkea sisällistä arvoa vailla oleva äiti, ei milloinkaan ollut
tytärtään opettanut jotakin, jonka kautta hänen sydämensä olisi tullut
hyväksi, ja ihmisarvonsa lisääntynyt.
Poikaa, jolla ei löytynyt ulkonaisia etuisuuksia, oli äidin vaikea
kärsiä, ja sen vuoksi hän aikaisin vietiin erään koulunopettajan luo,
jonka yksinkertaisessa ja rakastettavassa perheessä hän kasvatettiin.
Kun vapaaherra Klenkrona kuoli, oli poika jo hovioikeuden notarius,
tunnettu ja suosittu kelvollisuutensa ja todellisen luonteensa vuoksi.
Tytär taasen, kahdeksansoista vuotias tyttö, oli yksi pääkaupungin enin
suosituista ja loistavista nuorista naisista. Hän oli kaunis, tanssi
kuni enkeli, lauloi -- hm, kuni satakieli, niin sanoivat hänen
suosijansa kumminkin. Neiti Zelina Klenkrona vaatetti itseään
uusimmalla tavalla, oli ollut kuukauden Parisissa ja taisi mestarin
tavalla vääntää kaikkein nuorten miesten päät, jotka häntä lähestyivät.
Enimmän osan aamupäivästä oleskeli hän peilin ääressä, tutki kaikki
tualetin apulähteet, ylistääkseen kauneuttaan ja liikkuvaisuutta
kasvoissaan. Ei kukaan tyttö tajunnut, kuni hän, hymyillä onnettomalle
rakastajalle, eli silmillään antaa niin lempeän, iloisen, totisen ja
elävän katseen. Hänen kasvonsa oli kuni koru, hän voi niille antaa
minkä muodon hän tahtoi.
Hänen ja hänen veljensä välillä oli suuri ero; jonka vuoksi kun se
vähäinen perintö isä-vainajan jälkeen jaettiin, poika ani harvoin
nähtiin äitinsä kodissa.
Vaikka vapaaherratar Klenkrona tyttärineen jatkoi samaa elämää kuin
miehen eläessä, tiettiin yleisesti ettei neiti Zelina Klenkrona voinut
tulla naiduksi rahainsa vuoksi, vaan hänen kauneutensa täytyi toimittaa
hänelle miehen.
Nuoret kaartin luutnantit olivat tavattomasti mieltyneet tanssimaan
ja juttelemaan kauniin Zelinan kanssa ja osoittivat tuhansia
kohteliaisuuksia hänelle; mutta ei hän ollut tarpeeksi rikas, että joku
heistä olisi tarjonnut hänelle kätensä ja sydämensä.
No niin, eräänä päivänä oli loistavat pidot vapaaherratar Klenkronalla,
hän vietti tyttärensä kihlauksia rikkaan tukkukauppias Stenman'in
kanssa.
Tosin oli vapaaherratar kihlauspäivänä aamulla itkenyt ajatellessaan
että hänen kaunis Zelina tulisi vaihtamaan nimen Klenkrona niin halpaan
kun Stenman oli; mutta lakia ei löydy hädällä. Se on mahdotonta että
vapaaherratar Klenkrona voi asettaa tapansa ja ulosmenonsa niitten
vähäisten tulojen mukaan, ei se ollut ajateltavakaan. Ei, muuta ei
ollut jälellä, kun että uhrata nimen, tullakseen rikkauteen. Zelina
tulisi sentäänkin aina kantamaan vapaaherratar'in arvoa. Se oli sen
lempeän äidin sydämen lohdutus.
Sillä aikaa kun vapaaherratar tällä tavalla onnistui hillitä suruaan
Stenman'in nimestä, oli Zelina myös huoneessaan itkenyt vähäisen
värssyn.
Hän arveli sen olleen paljo hauskempaa, jos hän olisi tullut kihlatuksi
kreivi K. kanssa -- joka oli niin kaunis, ja niin jumalattoman korealta
hevos-kaartin vormussa; mutta kun ei se nyt voinut tapahtua, täytyi
hänen luonnollisesti ottaa Stenman'in. Zelina lohdutti itseänsä, hetken
kuluttua, sillä, että hän rikkaan tukkukauppias Stenman'in vaimona
saisi eteenkinpäin pitää loistavaa elämää ja että kreivi K. saisi
tilaisuutta ihmetellä häntä kauniimpana rouvana.
Kolmen kuukauden jälkeen oli häät. Onnellinen ja rakas Stenman vei
loistavaan kotiinsa kauniin Zelinan.
Stenman oli rakas yli korvien, ja sitä paitsi; hänellä oli enempi
sydäntä kun päätä. Sen voi edeltäpäin huomata että nuoren rouvan piti
hallitseman hänet.
Mies, joka on rakas, hyvä, pehmeä ja heikko luonteeltaan näkyy olevan
määrätty seisomaan "toffelin alla." Hän ei saata toivoakkaan
voittaakseen jotain vaimolta, joka kylmällä sydämellä ja toimeentulon
takia on hänelle kätensä antanut.
* * * * *
Muutama vuosi kului Zelinan ja miehensä eläessä hurskaasti. Tosin oli
Stenman, kun Zelina tuli äitiksi, koettanut houkutella häntä
hiljaisempaan elämän tapaan; mutta silloin hän suuttui ja äitinsä,
vapaaherratar, torui vävyään niin että hän kiitti kun sai olla vaiti.
Neljä vuotta pikku Rosan synnyttyä kuoli vapaaherratar Klenkrona.
Herra Stenman, ollen kyllä katkerasti saanut kokea anoppinsa valtaa,
kiitti Jumalaa, kun hän vapautettiin hänestä, ja toivoi nyt aikaan
saada useoita muutoksia perhe elämässään. Zelinan murhe äitin
kuolemasta oli enemmän äkkinäinen, kun syvä ja näytti pikaakin tulleen
siitä lohdutetuksi. Eräänä päivänä, kun Zelina oli tavattoman
armollinen miehellensä, rohkeni mies ruveta pakinoimaan hänelle,
ilmoittaen, että hän olisi hyvin jos Zelina joskus taipuisi hänenkin
toivomuksiinsa, ja paremmin kun tähän asti, eläisi hänen ja tyttärensä
kanssa. Hän, Stenman ei tietänytkään, oliko hänellä vaimo ja koto,
sillä hän näki vaimonsa ani harvoin; kun ei hänellä ollut vieraita, oli
hän poissa.
Zelina oli ääneti kuunnellut häntä, ikäänkun ei koskaan olisi mitään
tapahtunutkaan; se sydämellisesti hyvä Stenmanni luuli tästä
äänettömyydestä seuraavan mitä parasta. Kun hän oi lopettanut puheensa,
nousi Zelina ylös, jättääkseen huoneen, sanoen:
-- Oikeen tosiaankin ihmettelen että arvaat puhua minulle sillä tapaa
kun nyt te'it. Luuletko minun vaihettaneen nimen Klenkrona Stenman'iin,
nöyryyttääkseni itseäni kaikenlaisiin puutteisiin? Jos niin olisin
tahtonut, en ikänä olisi tullut vaimoksesi, mutta koska kadehtit
minulta sitä vähää nautintona elämän ilosta, niin en tästä lähin jätä
huoneitani.
Zelina katosi ovesta, meni huoneisiinsa ja sulkeutui sinne.
Ensimmäisen päivän oli miehensä sydämellisesti vihainen hänen
menetyksestään. Toisena päivänä oli kiukku laimistunut ja kolmantena
aivan haihtunut. Hän ajatteli itsekseen: eikö hän sentään ollut
liiallinen, Zelina oli niin kaunis, rakastettava että se oli aivan
luonnollista että hän tahtoi iloita niistä voitoista joita hän teki. Se
oli varma, että hän oli tehnyt väärin, kun hän tahtoi vaimoansa enemmän
kotona pysymään.
Aivan niin. Stenman päätti mennä vaimonsa huoneesen pyytämään häneltä
anteeksi. Hyvä mies oli liikutettu aina kyyneleihin, ajatellessaan,
että Zelina oli elänyt suljettuna huoneessaan kokonaista kolme päivää.
Mutta Zelina oli hauskutellut itseään pienen tyttären kanssa, mikä
hänen kanssaan tasi vankeuden. Viola sai leikkiä äitin tualetin
ääressä, silloin tällöin katsellen Zelinaa, joka, aikaa lyhentääkseen,
koetteli yhtä hametta toisen jälkeen ja asetteli tukkaansa tuhannella
eri tavalla sekä tehden kaikenlaisia tempuja katsellen peiliin. Kun
Zelina tyytymystyi tähän, rupesi hän ja puetti tyttärensä kaikenlaisiin
vaatetuksiin. Joka kerta kun hän sai lapsen puettua, asetti hän
tyttärensä suuren peilin eteen, osoittaen kuvaa siinä, sanoi se köyhä
äiti:
-- Etkö luulettele, että pikku Viola on kaunis?
-- Katsos tyttöä peilissä, kuinka kaunis hän on.
Lapsi katseli kuvaansa siellä, ensin hämmästyneellä katseella, mutta
lopulta hän taputteli käsiänsä ilosta ja piti sitä sanomattoman
hauskana.
-- Minun Jumalani, miten sinä olet kaunis, pikku Violani; juuri kuni
vähäinen jumalan lapsi, huusi äiti lakkamatta suudellen häntä.
Kun Stenman kolmen päivän kuluttua huomasi, että hänen täytyisi pyytää
vaimoltansa anteeksi, hän toivoi asettaa velvollisuuksiaan turhuutensa
esteeksi, meni hän vaimonsa kamarin oven taka ja rupesi napauttamaan.
Zelina oli itse puettu jotenkin jumalattomaan vaatetukseen ja tyttären
oli hän koristellut kukkaisilla hiuksissa. Lapsella oli muuten
näyttelyn tapaisia vaatteita.
Kaunis äiti istui suuren peilin edessä ja hänen polviensa vieressä
seisoi Viola. Lattialla, pienokaisen jalkain vieressä, makasi se ennen
rakas nukke. Zelina piteli yhtä lapsen pienistä käsistä ja osoitti
lapselle peilissä, millä tavalla hänen piti sanoman:
"Minun rakastettava äitini!"
Siinä samalla napautti joku ovella ja sydämellinen ääni lausui:
-- Zelina, enkelini, aukase!
-- Isä! huusi Viola ja löi ilosta käsiänsä yhteen, juoksien ovelle.
Kuultuansa isänsä äänen, oli lapsi unohtanut peilin käytännön ja kaiken
muun paitse tunteen, joka pakoitti hänet rientämään isäänsä vastaan.
-- Ei Viola saa avata! sanoi äiti, niin tavattoman äreällä äänellä,
että lapsi seisahtui ja heitti ihmeteltävän katseen hänehen.
-- Se on isä! sanoi lapsi. Viola tahtoo että hän tulee tänne, sanoi
pikkainen varmasti. Siitä on niin pitkä aika kuu annot nähdä hänet.
Ennen kun Zelina oli joutunut estämään, oli lapsi pienillä käsillään
avannut oven ja Stenman astui sisään.
Zelina nojautui tuolillaan ja näkyi vihaselta. Stenman otti Violan
kädestä kiinni, laskeutui polvilleen vaimonsa eteen ja pyysi anteeksi.
Kun Zelina oli hetken antanut miehensä turhaan anoa anteeksi, lahjoitti
hän lopullisesti hänelle sen, ja kertoi, pää kallellaan, että hän oli
leikitellyt lapsen kanssa, jottei ikävyydessään olisi kuollut.
Se oli oikeen liikuttavaa ja Stenman'illa oli enkeli vaimona. Hän ei
tietänyt minkä sovinto-uhrin hän nyt olisi antanut puolisolleen.
Kallisarvoinen saali tahi hamekangas oli hänestä aivan vähäpätöistä.
Et, isot kemut piti toimitettaman. Tästä esittelemisestä Zelina tuli
lempeäksi. Piti toimeen saataman näyttely, jossa Zelina tyttärineen
tulisi näkyviin. Kaikki tämä oli sanomattoman hauskaa.
* * * * *
Vuodet kuluivat, ja Stenman ei enään koettanut estää vaimonsa ylellistä
ja jumalatonta elämää.
Viola kasvoi kauniiksi tytöksi.
Kaunis kuni enkeli, omisti hän monta hyvää sisällistä lahjaa, joista
olisi voitu saada paljon hyvää, jos hänellä olisi ollut parempi
kasvattaja; mutta nyt piti liiallisesti totutettu turhuus estää kaikki
hyvät ominaisuudet.
Viola oli hyvä, hänellä oli hyvä, tunteellinen sydän; mutta harvoin hän
kuuli sitä, eikä milloinkaan huolinut muusta, kuin totella turhuuden
käskyjä.
Iloisena ja irstaana, oli hän niitä suosituita esineitä, joilla on niin
paljon luonnon lahjoja, etteivät tarvitse keinojen apulähteitä.
Kun Viola vielä oli lapsi, kuoli Zelinan veli hovineuvos Klenkrona ja
jätti jälkeensä yhden ainoan pojan sekä mahdottoman rikkauden.
Poika, monta vuotta Violaa vanhempi, tuli holhojaltaan toimitetuksi
Stenman'in perheesen. Zelina näkyi pitävän paljon vapaasukuisesta
veljenpojastaan; mutta kahdeksantoista vuotias poika tuskin kärsi
häntä, niin ettei hänen ystävällisyytensä koskenut häneen.
Nuori Oskari näytti sitä vastoin, heti ensimmäisestä päivästä ollessaan
tätinsä huoneessa, kiintyvän pikkuseen rakastettavaan orpanaansa.
Oskarilla oli ollut erinomainen äiti, ymmärtävä ja lempeä, ynnä isä,
joka aikaisin oli opettanut häntä rakastamaan hyvää, oikeata ja
todellista, ja se teki sen mahdottomaksi, että hän olisi voinut sopia
tädin turhuuksiin. Tapahtui myös, että nuorukainen, nuoruuden
peräänajattelemattomuudella ja todellisuudella usein lausui sydämensä
ajatuksen, ja niin paljon kuin taisi, koetti poistaa äitin
vahingollisia perusteita Violassa.
Mutta mitä hän taisi tehdä sille jokapäiväiselle pahalle, jota tyttöön
tyrkytettiin.
Näin kasvoi Viola ja oli tullut seitsemäntoista, Oskari viidenkolmatta
vuoden ikäiseksi.
Kuiskuteltiin lapsuuden mieltymisestä orpanaitten välillä ja että he
kaksi olivat määrätyt toisillensa; mutta kuinka asian oikea laatu oli,
siitä ei tietty, sillä mamseli Stenman'illa oli monta, jotka häntä
suositteli. Tosi oli ettei kenelläkään kaikista luutnanteista ollut
sitä etua kun Oskarilla nuoruudesta, ulkonäöstä, rikkaudesta ja
säädystä; mutta he olivat kohteliaisempia ja vaipuneet enemmän Violan
kauneuden ihmetteleväisyyteen, kun nuori lääketieteen kandidaati.
Varmaa oli, että setä Stenman ja hänen vapaaherrattarensa toivoi Violan
ja Oskarin yhdistymistä ja että ensinmainittu välistä näytti olevansa
enemmän kiinnitetty orpanaansa, kuin kenenkääsen muuhun.
Kaikki oli siis Oskarin vallassa. Muutamaa päivää ennen hänen lähtöänsä
Upsalaan lopettaakseen lukuansa, oli hän tosiaankin kosinut Violaa,
mutta sillä toivomuksella että kihlaus piti tapahtuman vasta hänen
palattuaan. Tähän myöntyi kaikki.
Talven ilot olivat täydessä vauhdissa ja polkka juuri silloin
korkeimmassa muodissa. Kaikki nuoret naiset olivat käyneet katselemassa
mamselli Högqvist'in vähäistä, yksinkertaista polkkaa, ja jokainen
tyttö koetti nyt tanssia sitä parahin.
Tukkukauppias Stenman'illa oli vapaaherratar toimittanut polkkakemut,
se tahtoo sanoa, muutamat niistä parhaista polkka tanssioista ja
tanssiattareista pitivät tanssiman sitä muodikasta tanssia
polkkavaatteissa.
Violasta piti tulemaan n:o ensimmäinen; sillä hän tunsi niin hyvin ja
oli sitä paitsi sydämestä mieltynyt tanssiin, että hän välistä
leikillään sanoikin:
-- Olisin minä köyhä tyttö, tulisi minusta varmaan tanssiatar.
Oli muutama päivä ennen kemua.
Stenman'in salissa istui Oskari. Viola tuli saliin likimmäisestä
huoneesta, puettuna valmiiksi polkkavaatetuksella, jota hän oli
koettanut.
-- Niin, Oskari, mitäs arvelet minusta? huusi hän.
-- Minä pidän aina sinusta, sen tiedät hyvin, sanoi Oskari
ystävällisesti; mutta tules nyt ja istu tähän, sanoi hän kurottaen
kätensä hänelle.
-- En ollenkaan, sinun täytyy ensin katsella minun vaatetustani. Se on
kaikin puolin yhtäläinen, kuin mamselli Högqvist'inkin.
-- Minä en milloinkaan ole pitänyt näyttelyvaatetuksista.
-- Sinä olet ilettävä!
Viola hyppäsi peilin tykö.
-- Ah kuinka juhlallista, hauskaa sentään tulee tuorstaina, meitä tulee
kaksitoistakymmentä paria.
Hän alkoi polkata ja lisäsi iloisesti hymyillen:
-- Tiedätkö kenen kanssa tulen tanssiin?
-- En, ettet ainakaan minun kanssani, sen kyllä tiedän. Ostarin kasvot
muuttuivat.
-- Se on aivan ikävää, sillä sinä olisit näyttänyt niin soveltuneelta
minulle. Me olisimme olleet kaunis pari; mutta sinä olit niin
itsekkäinen, ettet tahtonut oppia polkkaa, sen vuoksi olen nyt
itselleni valinnut kreivi E--.
-- Hänen onnensa, vastasi Oskari kylmästi, ja jos olisin oppinutkin
polkkaa, niin ei se olisi paljon hyödyttänyt, koska minun huomen
aamulla täytyy lähteä Upsalaan.
-- Jaa, se oli tosi. Olin vallan unohtamaisillani reissusi. Kyllä sitten
tulee ikävä kun menet pois.
Viola pani kätensä puuskaan ja alkoi polkkaansa.
-- Mikä kaunis pikkunen myssy, kuinka silmiin pistävältä se näyttää,
jatkoi hän; anna se myöden että Violasi sentään on hyvin kaunis tyttö.
-- Sen myöden annan, jos hän tulee ja istuu tähän ja antaa minun
puhutella häntä hetken. Muista ettemme tapaa toisiamme moneen
kuukauteen.
-- Mutta minun on mahdotonta viipyä täällä, Sillä minun täytyy muuttaa
vaatteita ja mennä kävelemään kreivi E----n sisaren kanssa.
-- Aivotko tosiaankin mennä ulos edeltäpuolenpäivän? kysyi Oskari
totisesti.
-- Vallan. Ilma on ihanaa.
-- Mutta minä lähden huomena kello 6 aamulla.
-- Ja sentähden pyysin minä sinua tulemaan alas saliin, että saisin
tavata sinua yksinään hetkisen. Ilman sitä tapaamme toisiamme
päivällisillä ja ehtoolla supeella presidentti D----n luona.
-- Sinä arvelet että minun pitäisi oleman tyytyväinen. Viola, minä
pyydän, jätä sikseen tämän päivän ulkona käynti ja lahjoita minulle
aikasi tästä päivällisiin. Minä rukoilen sitä ja pyydän merkkiä
suosiostasi.
-- Merkkiä suosiostani... Jumalani, Oskari, sen olen antanut sinulle
kun sait lupauksen kädestäni. Älä ole lapsellinen, vaan huomaa että
tekisit todellisen uhrauksen, jos nyt jäisit kotiin.
-- Ja jos niin olisi, luulisin tosiaankin minulla olevan oikeuden sitä
vaatia.
-- Vai niin, ai'otko ruveta nuhtelemaan, huusi Viola; sitten taidat
saada saarnata seinille, sillä minä menen tieheni. Jos aivot olla
tyranni ennen menoasi, voipi tapahtua että ottaisin takaisin sanani,
ett'ei kihlauksesta tulisikaan mitään takaisin tultuasi.
-- Viola, jos et minun tähteni jätä kävelyä kreivi E----n sisaren kera
aamupäivällä, niin, on mahdollista, että...
-- Sinä suutut, sanoi Viola, ja kenenkä luulet pelkäävän, en minä
suinkaan, vakuutti hän nauraen.
-- Kuule minua hetkisen, sanoi Oskari totisesti ja lähestyi häntä. Minä
tunnen itseni onnettomaksi ja sinun täytyy, suosiosta minuun, voida
jättää hetkisen huvituksen, eli te'et sinä yhdistyksen meidän
välillämme mahdottomaksi. Minä rakastan sinua liian lämpöisesti,
todellisesti, että taitaisin olla...
-- Rakastettava, keskeytti Viola häntä, ja sen vuoksi poistun minä.
Hän koski kädellään oven lukkoa.
-- Jos menet, huolimatta puheestani, niin emme kukaties koskaan näe
toisiamme, sanoi Oskari varmasti.
-- Ah, Jumalani, kuinka lystilliseltä näytät! lausui Viola, onko se
tarkoituksesi, peloittaa minua tottelemaan. Niin siinä tapauksessa
koetat mahdotonta. Hyvästi, herra kiukkupussi, lisäsi hän ja teki syvän
niijauksen.
Oskari vaan katseli häntä, joka katse oli enempi surullinen kuin
kiukkuinen. Hän ei tehnyt liikutusta, estääkseen häntä. Hän sai mennä.
Kun Viola tuli huoneesensa, seisahtui hän ja katseli ajattelevaisesti
eteenpäin. Se ihmehdytti häntä ettei Oskari juossut perässä ja
koettanut saada kiinni karkuria, vaikka hän niin usein ennen oli
tehnyt, kun hän karkasi häneltä.
Ääni Violan sydämessä houkutteli häntä heti kääntymään takaisin, ja
sanomaan Oskarille kuinka paljon hän piti hänestä, vaikka hänen
käytöksensä usein voi näyttää toista. Viola kääntyi ovea kohti, mutta
samassa tuli kamarineitsy sisään uudella hameella, jota piti
koetettaman.
-- Minä sanon hänelle kaiken tämän päivällisellä, ja pyydän ettei hän
ole suutuksissaan, ajatteli Viola, joka ei voinut irroittaa itseään
uudesta hameesta ja sen koettamisesta. Se istui aivan hyvin, ja Viola
tunsi itsensä iloiseksi, ajatellessaan kuinka kauniiksi hänen piti
tuleman illalla presidentin luona.
Oskari oli unohdettu.
Päivällisellä ei häntä kuitenkaan näkynyt. Viola näytti
ajattelevaiselta. Hän päätti kirjoittaa muutamia ystävällisiä sanoja
hänelle, päästyään pöydästä; mutta silloin täytyi hänellä olla
keskustelu äidin kanssa niistä vaatteista kun hänen piti käyttämän,
niin että hän sai toista ajattelemista, Sitä paitsi piti Oskarin ja
hänen tapaaman toisiaan presidentillä.
Kauniiksi ja viehättäväiseksi puettuna astui Viola presidentin saliin;
mutta Oskaria ei näkynyt sielläkään.
Ensimmäisen kerran eläissään oli Violan ikävä, ja sentäänkin vaikka hän
joka haaralta kuuli kohteliaisuuksia. Hän katui, ettei hän seurannut
sydämensä houkuttelemisia, ja mennyt Oskarin tykö, sovittamaan sitä
ikävää tunnetta, kun hänen peräänajattelemattomuutensa oli
matkaansaattanut.
Heti kotiin päästyään, piti hänen rientämän Oskarin luo ja pyytämän
saada hetkisen puhua hänen kanssaan, ennenkuin hän panisi maata, ja
ettei häntä päästää tyköään, ennenkun hän saisi hänet vakuutetuksi että
hän rakasti Oskaria.
Kotiin päästyään antoi palvelia hänelle kirjeen vapaaherralta. Hän oli
jo matkustanut.
Viola kalveni ja isä kysyi:
-- Mitä se merkitsee, onko Oskari lähtenyt, sanaakaan jäähyväisiksi
sanomatta?
Kirje avattiin. Ennenkun Viola joutui sitä silmäilemään, otti isä sen
häneltä ja luki ääneensä nämät sanat:
"Viola, me olemme eroitetut ainaiseksi. -- Jos sydämeni olisi
rakastanut sinua toista vertaa enemmän kun se nyt tekee sen,
en sentäänkään olisi voinut yhdistää kohtaloani sinun kanssasi,
sittenkun selvin olen saanut huomiooni, ettei sinun sisussasi
piilennyt mitään rakkautta minua kohtaan. Elä onnellisesti,
jos aikain kuluessa voit. Minä lopetan lukemiseni vieraassa
opistossa, ja jätän nyt Ruotsin. Ilmoita setälle että olet
vapaa, että olen irroittanut teidät molemmat lupauksestanne.
"Oskari Klenkrona".
Tukkukauppias kuroitti kirjeen tyttärelleen, sanoen:
-- Sinä olet nyt hukannut onnesi, ei ainoastaan moralisessa, vaan
rahallisessakin seikassa, saa nyt nähdä kuinka käy ja sen sanottuaan
poistui hän.
Vapaaherratar oli suutuksissaan, ei ainoastaan veljensä pojalle, vaan
myöskin tyttärelleen.
Koko seuraavan päivän makasi Viola sohvallaan ja itki. Häntä ei mikään
voinut lohduttaa. Hän kuolisi suruun Oskarin käytöksestä; kuitenkaan ei
niin käynytkään, parin päivän perästä tanssasi hän taas iloissaan,
polkkaa suurissa kemussa.
* * * * *
Vuosi oli kulunut. Tukkukauppias Stenman'in huoneet olivat vieraita
täynnä. -- Vietettiin Violan kihlajaisia kreivi E----n kanssa.