Synnyntäni.
Ol sauna ensi maailmain,
Se Suomen suosituinen.
Ja temput tänne tultuain
Ne tehtiin niinkuin muinen.
Ja kylän eukot kutsuttiin
Saloa saunaan kestiin.
Ja sitte mua myllättiin
Ja onnen veessä pestiin.
Ja tällöin täti huudahti:
Voi kuinka ruma lapsi,
Vaan Herran lahja kuitenkin!
Sitt muiskun soi ja kaksi.
Ja mikä mietti mitäkin
Ja muuan ties jo: siitä
Voi tulla vaikka pappikin --
Siis onnees äiti kiitä!
Ja hyväähän ne aattelit
Kaikesta voimastansa.
Mull' hampaitakin toivotit
Ja puremista kanssa.
Ja saunan penkill juotihin
Tään pojan varpajaiset;
Ja vanhain päät ne tutisi
Ja nauroi nuorempaiset.
Rintani tunteet.
Mun rintaani polttavi tunne:
Sun tunnen mä impeni oi!
Kun kruunu oil luotava luotuin,
Sun kruunuksi Luojamme loi.
Mun rintaani polttavi tunne:
Maan tunnen mä taistelevan.
Kuin sankar mun Suomeni kaatuu
Tai voittavi maailman.
Mun rintaani polttavi tunne:
Se usko on voittamaton.
Jos impeni, maanikin haihtuis,
Viel taivoni tallella on.
Ne rintani tuntehet näyttää
Mull tietä kuin tähtöset.
Yön tuntehet muuten mun täyttää
Niin ilkeä-intoiset.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Kun Kaikkivaltias loi ihmisensä,
Loi Suomalaisen sydänkävyksensä
Ja sanoi: "Kasva, kärsi, uudestansa!
Ja ole onnees tyytyväinen kansa!"
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Vei vilu viljan, tuhos touon halla,
Ja Suomi suri haudan partahalla;
Tok ylös nosti vielä silmäilynsä,
Ja taivas tuki maamme, lemmittynsä.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Hyrskystä sodan sammui kotiliesi
Ja voittoisana kaatui Suomen miesi
Ja Pohjan maita peitti synkkä huoli;
Tok sortajamme kaatoi koston nuoli.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Ja vainiomme kasvoi kauniin viljan,
Pääs versomahan kansan kylvöt hiljan.
Ja kansa kasvoi, varttui voimakkaaksi,
Ja Suomi tuli valon voittomaaksi.
Suottako Suomi luottaa Luojahansa?
Porthanin juhlana 9/11 1883.
Taas Pohjolaisten päivä on,
On päivä Porthanimme.
Ja aina silloin muistohon
Saa kaukaiset kotimme.
Ja Pohjan taivas, Pohjanmaa
Meit nytkin innostaa.
Siell yö ja päivä painivi
Ja hempeys ja halla --
Jos voitti yö, niin kumminki
On tähdet taivahalla --
Niin meissäkin on taisto myös
Ja toivo vielä yöss.
Ja kyllin kun ei tähdet näy,
Niin pohjan tulet syttyy;
Ne roihuaa ja räiske käy,
Ne eroaa ja yhtyy.
Se öinen kiivas kirkkaus
On Pohjan puhdistus.
Niin Pohjan tulet täälläkin
Piilevi povessamme --
Kun tunteet suuret sanoihin
Ja töihin puetamme,
Ne tulen ottaa, tulta saa
Ja puhdistuvi maa.
Vaan konsa valo vallan saa,
Uus päiv on, uusi aika --
Ja kahleet kaikki irroittaa
Uus vapauden taika,
Niin ettei mailleen päivä mee,
Vaan yötkin loistelee.
Niin valon voitto meissäkin
On vapauden tuova
Ja uuden tuikkeen tunteihin
Ja uuden lämmön luova --
Se päivä ijankaikkinen
Ei meekään maillehen.
Ja päivä Pohjaa kuohuttaa,
Ja vyöryy vetten pyörteet.
Ja päätä siellä huimajaa
Tuhanten hyrskyin hyörteet.
Ja tuiminkaan ei talviyö
Niit kahleihinsa lyö.
Niin vapahasti meissäkin
Vyöryypi kuumat kosket,
Vuostuhansia vieläkin
Mi punottavi posket.
Ja niit ei sota huiminkaan
Saa koskaan kuivumaan.
Päinvastoin vielä kostuttaa
Ne kosket maamme mullat,
Niin että äidit huokajaa
Ja itkee immet, kullat,
Niin että mullat lämpiää
Ja haihtuu halla, jää.
Mut kylvö kallis tuommoinen
Myös kasvun jalon kantaa:
Se Porthania jällehen
Uusia meille antaa --
Ja uus on aika, aamun koi
Ja uusi soitto soi.
Puijolla 10/6 1884.
Veikot vuoristojen, Väinölän kukkulain!
Täällä seisomme nyt tasalla taivahan.
Sydän vankeudestaan
Pyrkii sankarisiivilleen.
Kotkan luonto on näät kansalla vuoriston.
Kotkakin kohoaa tasalle taivahan,
Konsa korkeus valtaa
Taivon tenholla sydämen.
Silloin maan rakohon ryömivi käärmehet,
Laakson loukerohon lymökse jänikset;
Vapisten vihapäiset
Peikot piilohon pistäytyy.
Niin kun sortavi ken rauhaamme raatelee,
Silloin silmäelee sorretut vuorien
Huippuun, etteikö iske
Sieltä kotka jo säihkyen.
Taivas silloin sä työs ankaran toimitat.
Kotkan kostavan kuin polttavan pitkäisen
Sortajiin sinä linkoot,
Kurjat kaataen karkottain.
Veikot taivahan työ meilläkin eessä on.
Täällä korkeuden kunnailla silmä, syön
Etsii ilmojen rannat,
Maamme maisemat rakkahat.
Täällä kaikki ne nyt löytyvi levossaan --
Katso! kaikki ne vaan taivasta tavottaa
Syliin sulkeaksensa
Ijäisyyden ja onnen sen.
Vaan kun syntymämaan maisemat hulmuaa,
Räiske käy, kohoaa taivohon taiston ään,
Ällös etsikö täältä
Vuoren huipulta meitäkään.
Ellet ankarimman taistelun pyörtehess
Löydä meitäkin -- niin vieressä varmahan
Sankarunta jo näämme
Urhoin kanss iki-totuuden.
Silloin viel sana soi voittomme kunnian!
Mutta meitä et saa surra, sä Suomenmaa!
Sulle liiaksi monta
Kuollut ei ole koskonkaan. --
Oksaselle.
Kuusi kasosi mäellä,
Kukkalatva kunnahalla,
Harjulla satahavunen.
Siinä Oksanen yleni,
Kasvoi virpi kultavarsi,
Kultalehväinen levisi.
Oksaselle lintu lenti,
Lintu lenti ja asettu.
Ei se ollut lemmon lintu,
Eikä hiien herhiläinen
Tahi tuonelan havukka,
Olipahan onnen lintu,
Käki kultainen sorea.
Käki siinä kääntelihe,
Kääntelihe, sääntelihe,
Laululuontohon panihe,
Kumahutti kurkustansa,
Laati suustahan sävelen:
"Säkeninä" sanat lenti,
Kiiti laulut kipinöinä.
Huhui kerran, kuusi huojui,
Kuusi huojui ja humisi --
Huhui tuosta toisen kerran,
Kansi taivahan kumisi,
Manner alla aaltoeli,
Vavahteli Suomen vaarat,
Lapin tunturit tutisi.
Huhui vielä huijahutti,
Kerran kolmannen kukahti.
Kuuli miehet miel'hyvällä,
Kuuli poiat polvillahan,
Naiset kuuli naurusuulla,
Tyttäret käsi posella --
Käki kukkui ääni kaikui,
Kauas kaikui ja pakeni --
Tuli pilvien pihoihin,
Taivahan sinitaloihin
Luokse vanhan Väinämöisen,
Laulajan ijänikuisen.
Virkki vanha Väinämöinen,
Kaiken soiton suuri luoja,
Kaiken kantelon tekijä:
Yks on kuusi kultiani,
Toinen oksa tuttujani,
Kolmas Oksasen käkönen.
Kuku, kuku kultarinta,
Laula Suomelle sorea!
Soita syntyjä syviä,
Vanhojen väkisanoja!
Kuku kulta, noin nimeä:
"Sitä kuusta kuuleminen,
Jonka juurella asunto."
Neiti Iida Aalbergille 6/5 1881.
Lauloi sulle lasna liehuessas
Kotikieltä kannel kotimetsän.
Siellä missä ikihongat huojui,
Kuuset kuului, koivut kohinoitsi,
Missä linnut liverteli kilvan,
Salo-kaarta käki kumahutti,
Koko luonto lumoovainen lauloi;
Siellä kuulit, haaveksien kuulit
Kotimetsän kanteloisen ääntä.
Eikä jäänyt soitto sormihisi
Tahi huultes huvilauleloiksi;
Sydämeesi sylvähti ne kaikki
Sävelkullat luonnon lumosoiton.
Puhui sulle lasna liehuessas
Kotikieltä kylän tuttu kansa.
Siellä missä kultakutri-naiset,
Kaukomieli kaihovartaloiset,
Tuumaeli tuvan karsinassa;
Missä miehet vanhain kieltä kertoi,
Vanhain kieltä, viisautta vanhain;
Siellä kuulit kultasanat, kuulit
Kotikieltä kaiken kyläkunnan.
Eikä kieli karsinahan jäänyt,
Kadonnut ei edes kartanolle --
Eikä sanat tielle tipahelleet,
Maailmaan kun majastasi läksit.
Sydämeesi sanat kaikki saivat,
Poves alle painui kotikieli,
Alle kultapeiton puhtahimman.
Sinne painui sydämeen ja sieluun --
Sydän syttyi, heräs hengen valta,
Uljas nero unestansa nousi,
Levostansa lemmen suuri voima --
Sydän syttyi helkkimähän hellin,
Uusin kielin, hehkuvaisin mielin:
Syvin sointu piti ilmi saada.
Heräs henki, Suomen suuri henki,
Otti olentosi orjaksensa:
Ihantehet piti ilmi luoda.
Nousi nero, syttyi lemmen liekki,
Salamahti, suuri taikavoima:
Taide piti Pohjolaankin luoda.
Soinnun saa jo ihmiskunta kuulla,
Ihanteet jo näyttämölle nousee,
Taide tarttuu taikasauvallansa,
Uutta luoden, uutta unelmoiden.
Ja kun uusi, aaveksittu aika
Tullut on ja toivomme on totta,
Sunkin nimes silloin, sulo neito,
Kaikukohon kahta kallihimmin,
Kaikukohon kauas kaiun lailla
Maasta maahan, sydämestä toiseen!
Silloin vielä pojat Pohjanmaalta
Kohottakoot korkealle maljan,
Korkeamma kolminkertaisesti
Kohottakoot kuulumahan kauan:
Eläköhön Iida Aalbergimme!
Eläköön!!!
Suomalaiselle teaterille 4/11 1884.