Simo Piiroisen talo Tutjunpohjassa on aivan sen pitkän Tutjunlahden
viimeisessä perukassa. Korpivaaran kirkonkylältä Tutjunpohjaan vievä
salolaisten kärrytie kierrättelee melkein samanlaisissa mutkissa ja
polvekkeissa halki metsien, poikki alavien, pahaista jussinpartaa
kasvavien niittyjen, ahojen kupeitse ja louhikkojen lomitse, kuin
tiestä milloin kauempana, milloin lähempänä oleva matalan, tuulisilla
säillä vaaleanharmaan Tutjunlahden rantaviivakin.
Tutjunlahden pohjukassa tämä tie kulkee aivan Piiroisen talon riihen
sivuitse ja jatkuu sitten korpia kohti, milloin parempana, milloin
huonompana Mustankankaan maille ja Hukansalon erämaiseen hiljaisuuteen,
häipyen vihdoin Rumpsun perukoilla, missä se vielä on jonkinlaisena
karjapolkuna havaittavissa, tykkänään olemattomiin.
On päästy lauantaihin Tutjunpohjassakin, iltapäivään. Simo Piiroinen
itse on lähtenyt korjaamaan sitä Rätkylänniityn aitaa, emäntä on
ruvennut lois-Henriikan kanssa piirasten tekoon tuvassa. Henriikan
lapset ovat kiivenneet lämpiämässä olevalle uunille, leikkivät siellä
päreillä ja rytkyillä sekä hokevat:
"Hospoti pokkaa,
pojat syövät rokkaa..."
On siihen jatkokin, vähemmän kaunis, mutta sitä ei uskalla nyt
hoilottaa, kun emäntä itse on kuulemassa. Palavassa uunissa
paukahtelevat kuusipuut, leivinpöydältä kuuluu yhtämittainen taputus
ja piiraspaalikkain kalahtelu, kun taikina muokataan ohkaisiksi
piiraankuorilettusiksi, ja tuvassa on herttainen lämmin ja kotoinen,
leipäinen tuoksu.
* * * * *
Iivo Mutanen oli talonväen huomaamatta ajanut pihaan, pysäyttänyt
hevosensa navetan eteen, ja tuli tupaan. Hän riisui villaista
kaulahuiviaan, jota hän melkein kesälläkin piti, vähän auki, istuutui
penkille oven lähelle, katseli ympärilleen ja huomautti:
-- On taidettu ruveta piiraisten tekoon?
Emäntä, joka oli ollut selin oveen leivinpöydän ääressä, käänsi päätään
ja sanoi:
-- Kah, Mutasen Iivohan se on.
Emäntä pyyhkäisi jauhoista kättään esiliinaan ja kävi pistämässä
vieraalle kättä.
-- Terveeksi, mitä sinne Hukansalolle kuuluu.
-- Rauha, kiitoksia.
Sitten palasi emäntä jatkamaan työtään ja selitti:
-- Arveltiin tässä Henriikan kanssa pyöräyttää piiraat, kun oli uuni
muutenkin lämmitettävä.
Iivo pani tupakaksi, poltteli ja syljeskeli. Vihdoin hän kysyi:
-- Paniko se pakkanen täällä Tutjunpohjassa potatinvarsia?
Emäntä ripoitteli vakasta lisää jauhoja pöydälle ja ilmoitti:
-- Eihän se asiaksi asti... taikka kuuluuhan se tuolla Rantalassa vähin
näpistelleen, vaan ei siitä tainnut enää suurempaa vahinkoa olla.
-- Meillä siellä Hukansalolla se ei toki käynyt edes senvertaa että
takapuoliaan pyyhkeilemässä... halla, kehaisi Iivo.
-- Vai ei ensinkään.
-- Ei.
Tahtomatta kuitenkaan kaunistella vuodentuloa paremmaksi
Hukansalollakaan kuin se ansaitsi lisäsi Iivo sitten:
-- Mutta otriin siellä tuli kovasti ruostetta.
-- Kahohhan!
-- Niin tuli... niiltäkin Lappalaisen perillisiltä tärveli koko
otrapellon, ja lieneekö tuota meilläkään jäänyt kuvan siemeneksi.
-- No kaikkiaan... minkäslaiset teillä oli kaurat?
-- Onhan ne.
-- Jos pistäisit Henriikka kahvipannun tulelle, sanoi emäntä. -- Minä
alan tässä näitä jo ummistella.
Vaiettiin vähäksi aikaa. Henriikka kaatoi korvosta vettä pannuun
ja emäntä ummisti piiraita. Henriikan lapset pudottivat pärekimpun
uunilta, ja silloin Henriikka kiljaisi:
-- No nyt nuo sikiöt kaatavat koko tuvan nurin... oletteko siivolla
siellä, taikka minä kiskaisen kintuista alas, niin että pään pitää
kolista.
-- Menisitte lapset vaikka rantaan viemään sen porstuassa olevan putsin
likoamaan... mutta pankaa kivi sisään, ettei tuuli vie, neuvoi emäntä.
Lapset läksivät meluten ulos, Iivo Mutanen tupakoi kyynärpäät polvien
varassa ja kysyi:
-- Kotonakos se on se Annastiina?
-- Sinne se oli jäänyt Roivaan mökille hierotuttamaan, mutta oli
lähettänyt Roivaan mukana sanan, että kyllä hän viimeistään huomenna
tulee kotiin, kertoi emäntä.
-- Toin sen teidän pässinne, murahti Iivo.
-- Vai toi se Iivo pässin, ihasteli emäntä. -- Piiroinen itse jo
arvelikin, että pitänee lähteä nousviikolla rengin kanssa sitä hakemaan.
-- Tuolla se on kärryillä, ilmoitti Iivo.
-- No se nyt oli hyvä, että saatiin pässikin kotiin. Jos menisit
Henriikka ja huutaisit Maikon läävästä ja pistäisitte sen pässin
karsinaan, toimitteli emäntä. -- On siitä nyt ollut sinulle vaivaa...
-- Mitäpäs tämä... tämänvertainen, murahti Iivo.
Henriikka meni.
-- Olisi ollut asiaakin vähän sille Annastiinalle, murahti Iivo
jäätyään kahden kesken emännän kanssa. Vaan voipihan sen jättää toiseen
kertaan, kun ei sattunut pihaan...
-- Sieltäkö sinä tavoitit Rumpsusta sen pässin?
-- Sieltä. Arvelin, että vien hänet yksintein perille asti, niin ei ole
Simo Piiroisella siitä vaivoja.
Emäntä oli suosiollinen Iivolle, kun tämä oli tuonut pässin kotiin.
Kävi noutamassa oikein vehnästä aitasta.
-- Kävin tuolla kaupungissakin, murahti Iivo.
-- Vai kaupungissa kävit!
-- Kaupungissa.
-- Kuuluuko sinne mitä?
-- Eihän tuota tullut kuulluksi... Aapeli Kasurinenkin siellä näkyi
olleen.
-- Vai oli Aapelikin!
-- Oli.
Emäntä pani jauhoja kahvipannuun.
Iivo seurasi alta kulmien kahvipuuhia ja ilmoitti:
-- Sanoi se -- Aapeli Kasurinen -- panevansa sen saamisensa hakuun,
jollei Simo Piiroinen toimita huomenna rahoja.
Emäntä vähän kuin hätkähti. Kotvaseen ei hän sanonut mitään, selvitteli
vain kahviaan. Iivo pani kuitenkin merkille, että emäntä pyyhki pari
kertaa silmiään.
Iivo ei pitänyt kiirettä, vaan antoi asian vaikuttaa.
-- Mistähän se Piiroinen siihen rahat ottaa? huokaili emäntä viimein.
On niin huono aika, maamiehelle. Joko pitänee vanhoilla päivillään
joutua mierolle...
Ja pannessaan kuppeja pöydälle jatkoi hän:
-- On sillä nyt kiire niillä rahoillaan... Aapeli Kasurisella. Luulisi
hänellä olevan tuota rahaa liikenemäänkin.
-- Ahne se on, järäytti Iivo.
Ja jatkoi sitten:
-- Eikö liene se Mönkkösen leskikin sitä yllyttänyt, kun se aikoo ottaa
sen akakseen, se Aapeli.
-- Vai sitä se Aapeli...
-- Sitä.
Emäntä oli kaatanut kahvia ja leikannut neljä paksua vehnäspalasta. Hän
kehoitti vierasta:
-- Ottaisit nyt Iivo kahvia... ei tässä tiedä, pitkäänkö saakaan enää
omassa tuvassaan kahvia keittää.
-- Olisipa tässä välttänyt kahvittakin, sanoi Iivo astuessaan pöydän
ääreen.
Juotuaan ensimmäisen kupin oikaisi hän vähän selkäänsä, nosti vasemman
jalkansa oikealle polvelle ja jyräytti:
-- Arvelin tässä... kun sattuu olemaan vähän rahapennilöitä... että jos
toisin huomenna sen kahdeksansataa Simo Piiroiselle ja sanoisin, että
työnnä se Aapeli Kasurisen kulkkuun, kun se tulee velkomaan...
Piiroisen emäntä ei ollut uskoa korviaan.
Kun hän vihdoin käsitti, että Iivo puhui tosissaan, sanoi hän:
-- Ei sitä tiedä, mistä se Herra kulloinkin avun lähettää.
-- Lähettäähän se... milloin mistäkin, jurahti Iivo.
Piiroisen emäntä oli niin hyvillä mielin, ettei tiennyt, mihin oikein
ryhtyä. Ummisti pari piirasta, kaatoi Iivolle kahvia jo kolmannen kupin
ja leikkasi lisää vehnästä.
-- Iivossa... Iivossa lähetti Herra avun Simo Piiroiselle, vakuutteli
hän hartaasti ja kiitollisena.
-- Pitää tässä lähteä ajelemaan, että ennättää yöksi kotiinsa, sanoi
Iivo juotuaan kolmannen kupin.
-- Onko sinulla niin kiire? päivitteli emäntä. -- Tässä meillä olisi
kohta piiraatkin joutuneet... kun sattui tulemaan kerran meillekin
tämmöinen vieras kuin tämä Iivo... eikö tuo alkane Simo Piiroinenkin
pian vetäytyä sieltä pihaan.
-- Onhan tässä jo tullut istutuksi... tulenpahan huomenna uudestaan,
niin tuon ne rahat, murahteli Iivo Mutanen alkaen tehdä lähtöä.
-- No voi sitä Iivoa... hykerteli emäntä hyvillä mielin.
Mutta noustuaan seisomaan ja pantuaan jo hatun päähänsä sanoi Iivo
Mutanen verkalleen:
-- Semmoistahan minulla olisi ollut asiaa sille Annastiinalle -- vaan
ei sattunut kotosalle -- että olisiko tuo välittänyt tämmöisistä
kaupunkituliaisista?
Näin sanottuaan kaivoi hän taskustaan pienen rasian ja pani sen
pöydännurkalle jääden sitten seisomaan keskelle lattiaa.
Emäntä katseli rasiaa ja sanoi:
-- Onpas siinä korea loota... mitä hänessä mahtanee olla?
-- Saa sitä katsoa, lupasi Iivo seisoen hattu päässä. Emäntä pyyhkäisi
käsiään, otti kotelon varovaisesti hyppysiinsä ja kopeloi sitä.
-- Kyllä on korea... kultapuustaimet kannessa ja kaikki...
-- Kun painaa sitä syrjässä olevaa napukkaa, niin se tulee auki,
selitti Iivo.
-- Hyvä isä... kello! huudahti emäntä. -- Taitaa olla ihan kultakello...
-- Kultakellona se kultaseppä sen minulle möi... murahti Iivo katsellen
tuvan peräseinällä olevan seinäkellon mustunutta, savuttunutta taulua.
-- Mutta mitäs... mitenkäs... eihän tämä... tapaili emäntä tuntien
olevansa sekaisin päästään. -- Että ihan kultakello... mitenkäs sitä...
että Annastiina...
Iivo katsoa muljautti emäntään viisaan näköisenä. Sitten naulitsi
hän taas katseensa seinäkellon tauluun, jonka lasilla varustetusta
ala-aukosta näki, miten messinkinen heiluri lekkasi harvakantaan
edestakaisin.
-- Se on siinä suhteessa... sanoi Iivo. -- Siinä suhteessa... että jos
Annastiinan tekee mieli ottaa kultakello...
Emäntä alkoi nyt käsittää asian:
-- Olisikos tämä... niinkuin että suoraan sanoen -- kihloiksi...?
-- Sitähän se taitaisi olla tarkoittavinaan... huolineeko sitten
Annastiina näistä salolaisten kelloista? arveli Iivo.
Emäntä oli pannut rasian pöydälle jättäen kuitenkin kannen auki, ja
mennyt penkille istumaan, kädet sylissä.
Vallitsi joltisenkin pitkä äänettömyys. Iivo seisoi entisellä
paikallaan keskellä lattiaa, hattu valmiiksi päässä.
Vihdoin emäntä sanoi:
-- Omahan se on asiansa... Annastiinan... kukas häntä voi pakottaa
vasten mieltään... mutta minkä minä häntä tunnen niin kyllä hän ottaa
kihlat... Iivolta.
Ja kun ei Iivo siihen vielä mitään virkkanut, jatkoi emäntä:
-- Ei sitä Annastiina etsimälläkään parempaa miestä löytäisi.
Iivo näytti tuumiskelevan ja kysyi sitten:
-- Saaneeko jäädä sillä puheella tuo kello sitten tänne huomiseen, vai
vienenkö vielä pois?
-- Saat sen jättää sillä puheella, lupasi emäntä. Mitäs sitä
kahtakäteen kuljettelemaan, jos se kerran on tänne jääpä. Minä pistän
sen piirongin ylälootaan, niin annan sen huomenna Annastiinalle, kun
tulee kotiin... tai annat itse, jos tulet huomenna.
-- Samahan se on, kuka sen antaa, sanoi Iivo.
Hän oli jo menossa, kun emäntä kysyi:
-- Saapiko tästä jo kertoa itselleen Simo Piiroiselle, vai jätetäänkö
siihen asti, kun Annastiinakin on tullut kotiin?
Iivo pysähtyi ovella, veti suutaan vähän nauruun ja sanoi:
-- Kerkeäähän se kuulla sen huomennakin... niinkuin niistä rahoistakin.
Emäntä nauraa hekautti:
-- No olkoon sitten salassa Simoltakin huomiseen... se on aina
semmoinen tuppisuu murjake itsekin, niin kostetaan nyt...
Ajellessaan Hukansalolle päin tiesi Iivo asiansa nyt varmaksi ja
ajatteli:
-- Kelpasipas kultakello emännälle... kelpaa se silloin Annastiinalle
itselleenkin.
X
Kun Simo Piiroinen lauantai-iltana aidanpanosta saavuttuaan oli
kuullut, että pässi oli jo kotona ja että Iivo Mutanen oli sen tuonut,
sanoi hän vain:
-- Vai jo on pässi kotona.
Sitten hän enempää puhumatta otti teurastuspuukkonsa ja meni ja tappoi
pässin. Paloiteltuaan sen toi hän pari lihakappaletta emännälle ja
sanoi:
-- Laita hänestä vaikka uunipaistia aamuksi.
Sitten läksi Simo Piiroinen saunaan.
Illalla maata mennessään ja poltettuaan viimeisen piipullisen kopisteli
hän porot sängyn vieressä lattialla olevaan pieneen, rytkyläiseltä
ostettuun savikuppiin ja arveli:
-- Ei se pässi juoksuta enää ketään Hukansalolla.
Näin sanottuaan kääntyi hän seinään päin, kohensi tyynyä päänsä alla ja
nukkui.
Oli sunnuntai, puolenpäivän aika.
Aamiainen oli syöty jo aikaisin, tupa oli siistitty ja havuja
pantu uunin eteen. Vallitsi pyhäinen rauha. Isäntä Simo Piiroinen
istui pöydän päässä ja selaili almanakkaa, lois-Henriikka kampasi
karsinapenkillä lastensa päitä. Emäntä oli taloustoimissaan toisessa
tuvassa. Silloin ajoivat pihaan Aapeli Kasurinen Piippuvaarasta ja
hänen puhemiehensä Pekka Turunen.
Simo Piiroinen katsoi ulos ikkunasta ja tunsi tulijat. Otaksuen
Kasurisen tulevan nyt oikein vieraanmiehen kanssa puhumaan siitä
saamisestaan olisi hän mieluimmin pujahtanut piiloon... mennyt vaikka
riiheen tai saunaan nukkumaan siihen asti kunnes epämieluiset vieraat
olisivat lähteneet, mutta se ei käynyt enää päinsä. Kun ei muutakaan
ollut tehtävissä, jäi Simo Piiroinen istumaan paikoilleen ja arveli,
että tulkoot sitten, mitäpäs tässä.
Vieraat astuivatkin jo tupaan. Emäntäkin oli juuri ennättänyt tulla
toisesta tuvasta, ja Pekka Turunen tervehti, että:
-- Täällähän se on emäntäkin.
-- Mihinkäs se uuni tuvasta pääsee, arveli emäntä, kätteli ja käski
istumaan. Simo Piiroinenkin nousi tervehtimään.
Vieraat istuivat ja katselivat ympärilleen. Henriikka kampasi
nuorimpaansa, ja Aapeli Kasurinen tiedusteli:
-- Löytyykö mitä?
-- Ainahan sitä vähin, sanoi Henriikka, ja Pekka Turunen kysyi:
-- Paljonko sillä tällä Henriikalla on niitä pentuja?
-- Viisihän näitä vasta, ilmoitti Henriikka.
Aapeli Kasurinen katseli lapsia koettaen arvostella mielessään heidän
ikäänsä ja arveli sitten:
-- Taitaa tehdä tämä Henriikka lapsen joka otrille?
Emäntä myönsi, että:
-- Osapuilleen... ja naurahti vähän. Pekka Turunen totesi:
-- Onhan sillä lasta kuin urkupilliä, tällä Henriikalla... toinen
toistaan matalampia.
-- Hyvätkö siellä tuli Hirvolanniemellä kasvut? kysyi Simo Piiroinen
jotain sanoakseen, ja Pekka Turunen ilmoitti:
-- Tulihan ne... kasvullisuuden puolesta... mutta nyt kun on
ollut syksyllä tämmöisiä lämpimiä sateettomia päiviä, niin noihin
juurikasveihin pyrki sikiämään tuota lehtimatoa... paikoin oli sitä
niin jumalattomasti, että söivät hienommat lehtiosat pois nauriista
ja lantuista... ja noista turnipsistakin... ihan panivat raasuiksi,
kehnot, niin ettei jäänyt kuin ruodit jäljelle.
-- Vai söivät niin tarkkaan.
-- Söivät.
-- Tokkos kaalit säilyivät?
-- Saatiinhan nuo sentään kaalit tarkalla vahdinpidolla varjelluiksi.
Aapeli Kasurinen sitten kysyi Simo Piiroiselta:
-- Hyväkös se tuli sinulle vuosi?
Simo Piiroinen katsoa muljautti raskaasti kysyjään. Hän luuli
arvaavansa tarkoituksen. Jos hän sanoo, että hyvä, niin Aapeli
Kasurinen tahtoo antaa ymmärtää, että "etpäs maksa velkojasi, vaikka
olet hyvän vuoden saanut". Jos taas moittii vuodentuloa huonoksi,
niin on Kasurisella sen parempi syy karhuta pois saamisensa häviöön
menevästä talosta.
Siitä syystä Simo Piiroinen vastasikin vältellen:
-- Eihän tuota nyt taida osata sanoa kummallekaan päin.
Emäntä, joka oli alkanut kahvia puuhata, oli käsittänyt Aapeli
Kasurisen tarkoitukset aivan samalla tavalla. Missä se nyt viipyy, se
Iivo Mutanen? Nyt sen pitäisi olla tässä.
Ja mitä pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi kävi emännän
huolestuminen. Hän alkoi jo arvella, että taisi Iivo Mutanen eilen
illalla pilkoillaan narrata. Taikka vaikkapa ei olisi sitäkään tehnyt,
mutta jos on kääntänyt päänsä yönseutuna. Tai sitten on ukko Jyrki
kieltänyt antamasta rahoja.
Emännästä alkoi, mitä enemmän hän asiaa ajatteli, tuntua yhä
varmemmalta, että ukko Jyrin syytä tämä on. Ja hän äkäili ajatuksissaan
Jyrki Mutaselle:
-- Paholaisen ukko, kun et edes kuolekaan! Mikähän sitä kahmua oikein
hengissä pitänee?
Välistä taas pilkahti mieleen epäilys, että jos se sittenkin on alkanut
peruutua koko kaupoista, se Iivo. Mutta toiselta puolen: olihan se
vast'ikään, eilen illalla, jättänyt kalliin kultakellon kihloiksi.
Mikäs sen mielen nyt olisi yhdessä yössä muuttanut?
-- Missäs teidän Annastiina on? kuuli emäntä Pekka Turusen kysyvän.
Emäntä havahtui kuin unesta ja sanoi:
-- Siellähän se on ollut Roivaan mökillä hierotuttamassa itseään
Piipariskalla, kun oli kipeytynyt lampaidenhakumatkalla tuolla
Hukansalolla, mutta johan sen pitäisi ruveta tänä päivänä kotiutumaan.
-- Vai ei sattunut Annastiina kotiin, sanoi Aapeli Kasurinen pettyneenä.
-- Ei.
Aapeli Kasurinen harkitsi asiaa ja tuli siihen tulokseen, ettei aikaa
ollut menetettävänä. Täytyi vain ryhtyä toimeen, vaikk'ei Annastiina
kotona ollutkaan. Saattaa tulla yhdenkin päivän myöhästymisestä
katuminen.
Hän iski siis merkitsevästi silmää Pekka Turuselle, ja puhemies antoi
päännyökkäyksellä merkin, että hän oli ymmärtänyt ja oli samaa mieltä
kuin Kasurinenkin.
Hän aloitti siis:
-- Vai lampaita se Annastiina on ollut hakemassa... saiko tuo nuo
kaikki kotiin?
-- Ei se saanut pässiä kiinni, mutta toi toki tuo Iivo Mutanen eilen
sen pässin... tässä olisikin ollut niin paljon muuta murhetta ja
tekemistä, että ei olisi oikein joudettu itse lähteä sitä pässiä
metsästämään, selitti emäntä.
Aapeli Kasurinen jonkin verran synkistyi, kun kuuli Iivo Mutasen
tehneen palveluksen talolle, mutta Pekka Turunen jatkoi asian taitavaa
kehittelemistä:
-- Onhan sitä tässä talon pidossa jos mitäkin huolta ja murhetta,
varsinkin jos milloin asiat ronklaavat, niin etteivät tahdo mennä
niinkuin pitäisi... kun on esimerkiksi semmoinen ökätalo kuin tuolla
Aapeli Kasurisella, niin on sillä isännällä tietämistä...
Piiroisen emäntä ja isäntä luulivat taas käsittävänsä tarkoituksen:
sitä se nyt valmistelee, että täytyy periä saatavansakin pois, kun on
niin paljon huolia ja vastuksia.
-- Kun ei se Iivo Mutanen nyt ikänä tule! tuskitteli emäntä itsekseen.
Ja katkeruudesta särähtelevällä äänellä sanoi hän:
-- Mikäpäs se on Aapeli Kasurisella eläessä... rikkaalla... ei muuta
kuin olla ja köllehtiä. Toista se on köyhällä ja velkaisella.
-- Onhan tällä Aapelilla varallisuutta, kehui puhemies ottaen
tilaisuudesta vaarin. -- Mutta se tällä on vajanaista, kun on leskimies
ja emännätön talo...
-- Siinäpähän tuo on mennyt, kehaisi sulhasmies vuorostaan
näyttääkseen, ettei hän sentään ollut niin akkaväen vaivainen.
-- Paremminhan se kumminkin luistaa, työ ja muu meininki, kun on
emäntäkin talossa.
Piiroiset arvasivat, että tämä tarkoittaa sitä Mönkkösen leskeä...
rikasta. Emäntää harmitti, että vieraat nyt rupeavat täällä sillä
kehumaan, eikä voinut olla pistelemättä.
-- Eihän sen tarvitsisi Kasurisen tulijain puutteessa akatta olla...
onhan sitä aina tarjokasta, rikkaalla... ottipa häntä sitten tytöstä
taikka leskestä!
_Leskestä!_ Pekka Turunen ja Aapeli Kasurinen katsoa muljauttivat
toisiinsa ja totesivat, että se oli nyt siitä Mönkkösen leskestä.
Molemmat olivat yksimieliset siitä, että tässä oli ruvettava
rivakammin asiaa ajamaan ja ennenkaikkea saatava Mönkkösen leski pois
päiväjärjestyksestä.
Puhemies valjastikin jo suunsa ilmoittaakseen, että ei se Aapeli
Kasurinen nyt ainakaan leskistä huoli -- eikä tarvitse huolia, mutta
samassa kuului kärryjen jyrinää ilmoittaen uusien vieraiden saapumisen.
-- Sieltäpähän tulee se Mutasen Iivo! pääsi emännältä iloinen
huudahdus. -- Mutta kukas se on tuo toinen?
-- Näkyy olevan Särkilammin Teppo Kiiskinen, ilmoitti Henriikka.
-- Niin, Teppo Kiiskinenhän se onkin.
-- Minulla olisi sinulle vähän kahdenkeskistä, sanoi Aapeli Kasurinen
rutosti nousten seisomaan, sillä hän tahtoi saada asian päätökseen,
ennenkuin Mutasen Iivo, irvisko, ennättäisi sotkea sen.
-- Mennään tuonne kamariin, sanoi Simo Piiroinen ajatellen, että nyt se
sitten paukahduttaa sen velkomisensa.
Miehet menivät porstuanperäkamariin, ja puhemies Pekka Turunen kävi nyt
suoraan asiaan käsiksi.
* * * * *
Simo Piiroinen tunsi suurta helpotusta. Hyvinhän tämä nyt menikin.
Velasta ei mitään puhetta, ja varakas mies vävyksi.
Ja kun ei Annastiina ollut vastustellut silloin, kun oli aikaisemmin
ollut puhetta siitä mahdollisuudesta, että hän joutuisi emännäksi
Piippuvaaran Kasuriseen, niin katsoi hän voivansa hyvällä
omallatunnolla luvata:
-- Mitäpäs siinä olisi minulla vastaan... ja Annastiinan minä kyllä
tiedän suostuvan... niin että olkoon vain minun puolestani.
-- Annatko kättä päälle? kysyi Aapeli Kasurinen innostuneena.
-- Raahtiihan tätä, sanoi Simo Piiroinen ja ojensi kämmenensä.
* * * * *
Sillävälin olivat Iivo Mutanen ja hänen puhemiehensä Teppo Kiiskinen
tulleet tupaan.
-- Eikös se ole Piippuvaaran Aapeli Kasurisen hevonen, joka on tuolla
aidassa kiinni? kysyi Iivo Mutanen tupaan tultuaan.
Emäntä sanoi, että senhän se, ja ilmoitti, että vieraat juuri läksivät
isännän kanssa kamariin.
-- Taitavat olla sillä asialla? sanoi Iivo Mutanen, ja emäntäkin
arveli, että sillä kai ne ovat.
-- No kyllä ne nyt saavat sen toimitukseen! takasi Iivo Mutanen
reilusti.
Piiroisen emännällä oli nyt keveä mieli ja hyvä olla. On se sentään
mies, tuo Iivo, vaikka sitä jotkut syyttä suotta moittivat. Emäntä
alkoi heti kantaa päivällistä pöytään, latoi sinne piiraat,
uunipaistit, kiisselit ja rusinasopat, ja kun Aapeli Kasurinenkin ja
Pekka Turunen samassa palasivat isännän kanssa tupaan, niin käski
emäntä kaikkia puoliselle.
Miesväki asettui pöytään. Iivo Mutanen huomasi, ettei Aapeli Kasurinen,
joka näytti olevan erikoisen hyvällä tuulella, ollut häntä paljon
näkevinäänkään, mutta hän irvotti vain rauhallisesti ja odotteli
aikaansa.
-- Kiitoksia vain siitä pässin tuomisesta, sanoi Simo Piiroinen
Iivolle. -- Siinä se nyt on pässi edessäsi vadissa, niin että ota
hänestä itsestään palkkasi.
-- Tuli kyllä syötyä pihasta lähtiessä, kertoi Iivo Mutanen, mutta
pitäneehän tätä pässiä maistaa.
-- Minulla tämä onkin ensimmäinen vero tänä päivänä, ilmoitti Teppo
Kiiskinen. -- Maha jo taisi arvella, että onko kurkku hirtetty, kun ei
ruokaa saanut.
-- Kuuluu se Lappalaisen mökki palaneen siellä Rumpsussa, sanoi Simo
Piiroinen.
-- Öyhähtihän se, vakuutti Iivo Mutanen, ja puhtaaksi menikin.
-- Tuli siinä sitten kurssi lutikoillenkin, otaksui Teppo Kiiskinen.
-- Tuli.
Nyt tulivat tupaan Piipariskakin ja Heikki Piiparinen, jotka Annastiina
oli eilen illalla kutsunut. Nähdessään Piipariskan huudahti emäntä:
-- No siinähän se on tämä Piipariskakin... minnekkäs se Annastiina on
jäänyt?
Piipariskasta oli vähän kummaa, ettei Annastiina vielä ollut
kotiutunut, mutta kun häntä ei haluttanut ruveta selvityksiin, niin
vastasi hän vain:
-- Eikö tuo tulle sieltä perästäpäin, kunhan kerkeää.
Emäntä päätteli tämän johdosta, että Annastiina on poikennut
Tiilikaisen mökille niitä kehruuksia tietämään, ja sanoi Heikki
Piipariselle:
-- Käy sinä Heikki kanssa yhteen pöytään.
-- Näkyy olevan ruotsi ruualla, tuumi Heikki Piiparinen. -- Mahtuneeko
tuohon enää, kun on niin monta ruumiillista miestä.
-- Lyödään liha tiukempaan, niin ainahan siihen rakoon vielä yksi laiha
mahtuu, sanoi Teppo Kiiskinen.
-- Ota sinäkin Heikki Piiparinen tuota karkulipässiä, kehoitti isäntä.
-- Vai jo se on kotona... kadonnut lammas, ihmetteli Heikki Piiparinen,
ja emäntä ilmoitti uunin luota:
-- On se nyt... tuohan se Iivo Mutanen sen toi.
-- Vai tämä livo se toi pässin, sanoi Heikki Piiparinen vain.
Piipariska oli mennyt lieden ääreen ja alkanut lämmitellä kohmettuneita
käsiään.
-- Siellä on tainnut ruveta tuulemaan, kysyi emäntä.
-- Yltymässäpäinhän se on, myönsi Piipariska. -- Onkin kohta semmoinen
nujakka, etteivät köyhät pysy pystyssä muuten kuin kivi kainalossa.
Ja paistattaen luisevia käsiään tulen hohteessa, valitti hän:
-- Lieneekö pohjatuulta, kun oli niin kylmää, että oli koko ruumis
kontistua, vaikka kovasti käveltiin.
Teppo Kiiskinen selitti rusinasoppansa ääressä:
-- Se on tuo pohjatuuli aina kylmää... tuulipa se sitten idästä taikka
lännestä.
* * * * *
Oli syöty, oli röyhtäyteltykin.
Miehet istuivat mikä missäkin penkeillä ja tupakoivat sekä muljauttivat
toisiinsa silloin tällöin puoleksi äkäisen, puoleksi epäluuloisen
katseen, nimittäin Aapeli Kasurinen ja Turunen toiselta ja Iivo Mutanen
toiselta puolen. Teppo Kiiskinen ja Heikki Piiparinen pysyttelivät
enemmän puolueettomina ja odottivat levollisesti tapahtumien kehitystä.
-- Ei sitä Annastiinaa vain kuulu, huomautti Aapeli Kasurinen viimein.
Sanoi ja sylkäistä töpsäytti.
-- Eihän tuota kuulu, päivitteli emäntä. -- Missähän se mahtaa oikein
viipyä?
Siihen ei kukaan vastannut.
Viimein sanoi Teppo Kiiskinen vakavasti:
-- Tällä tuntuu olevan oikein ikävä Annastiinaa... tällä Aapeli
Kasurisella.
Aapeli Kasurinen ei vielä vastannut. Mutta hän punastui uhkaavasti.
-- Jos sillä lienee hyvinkin kiireellistä asiaa Annastiinalle, arveli
Iivo Mutanen naama ärsyttävässä irvessä. -- Mutta taitaa olla niin
kahdenkeskistä, ettei sitä saa sivulliset kuunnella.
Emäntä hymähti Iivon puheille. Osaa se tuo Mutasen Iivo!
Mutta Aapeli Kasurisen kärsivällisyys oli joutunut liian kovalle
koetukselle eikä kestänyt enää.
Hän kaivoi jonkin paketin povitaskustaan ja rasian liiviensä taskusta,
pani ne pöydälle ja sanoi mahtipontisesti:
-- Saa sen kuulla sivullekin... ei siinä ole mitään estettä enää...
_tässä_ se on minun asiani!
-- Silkkihuivi ja kultakello, selitti Pekka Turunen.
Vaiettiin. Emäntä oli ällistyneimmän näköinen.
-- Voipas hitto, sanoi Teppo Kiiskinen viimein. -- Nehän on oikeat
kihlat.
-- Joo... kihlathan ne, myönsi Iivo Mutanen.
Ja sitten hän järäytti merkitsevällä äänenpainolla:
-- Mönkkösen lesken kihlat.
-- Älä valehtele! huusi Aapeli Kasurinen, ja Iivo Mutanen vakuutti:
-- En minä valehtelekaan.
Tuvassa alkoi olla levotonta liikehtimistä. Miehet raapivat
lapikkaanpohjillaan permantoa ja syljeskelivät ahkerasti ja hankasivat
taas lapikkaanpohjilla syljen pois, Henriikan lapset pilkistelivät
uunin loukosta, Piipariska siunaili hiljaa, ja emäntä kaatoi
hermostuksissaan kahvipannun, jonka ääressä hän äkkiä oli ruvennut
puuhailemaan. Kaikki vesi kaatui kahvipannusta liedelle, niin että poro
tuprusi ja höyry kohosi pilvenä ylös.
-- Itse minä kuulin omin korvin kaupunkimatkalla, kun sinä kehuit
ostavasi Mönkkösen leskelle kultakellon ja hopiaperät ja silkkihuivin,
selitteli Iivo Mutanen painavasti. -- Katsotaanpas, onko tuossa
kellossa hopeaperät, niin nähdään.
Iivo yritti nousta, mutta Aapeli Kasurinen kirosi:
-- Perr... nykäise vaikka sormenpäilläsi minun tavaroitani, niin saat
turpaasi, niin että tupa helähtää.
-- No olkoon sitten, kun et uskalla näyttää, sanoi Iivo Mutanen. -- Ja
Annastiinan lupasit antaa vaikka minulle, kun et kuulu huolivan toisten
tähteistä, jauhoi hän edelleen ilkeästi virnotellen.
-- Kaikki valehtelet, ryökäle! huusi Aapeli Kasurinen. -- Minä en ole
sinua millään kaupunkireissulla nähnytkään...
-- Minäpä näin sinut, ivaili Iivo, eikä siitä mahdotonta kaukaa
olekkaan. Muistaa kai tämä Pekka Turunen?
-- Olipa tuo nyt miten tahansa, sai Pekka Turunen sanoneeksi, niin
mitäs niistä nyt enää, kun Annastiina kerran on luvattu tälle Aapeli
Kasuriselle.
-- Hyvä isä sentään, ihanhan tässä menee pää sekaisin kuin Haminan
kaupunki, valitteli emäntä.
-- Eipäs ole luvattu Aapeli Kasuriselle, järäytti Iivo Mutanen
painokkaasti. -- Siinä sinä laskit niin pitkän valheen kuin tästä
Hirvolanniemeen edestakaisin. Minullepas on Annastiina luvattu!
-- Älä valehtele, hylky! huusi Aapeli Kasurinen.
Mutta silloin emäntä todisti kovalla ja kimakalla äänellä:
-- Ei se valehtelekaan, Iivo Mutanen. -- Iivolle menee Annastiina,
ja Iivolta on Annastiinalla jo kihlakellokin... vaikka paikalla käyn
hakemassa piironginlootasta, jollette usko.
Aapeli Kasurinen kuunteli tätä ilmoitusta suu auki.
Sitten hän huusi:
-- Hoi, Simo Piiroinen, sano sinä nyt, kun olet isäntä talossasi, kuka
tässä on oikea sulhanen!
Mutta silloin huomattiin, ettei Simo Piiroinen ollutkaan tuvassa.
Kuultuaan emäntänsä ilmoituksen, että Annastiinalla oli jo kihlat Iivo
Mutaselta, oli hän vähin äänin pujahtanut ulos ovesta.
-- No minne se Simo nyt katosi! huusi kiihtynyt Aapeli Kasurinen. --
Tämäpähän vasta oikea kettujen kiies on tämä talo! Juokse sinä Pekka
Turunen etsimään isäntää.
-- Selvitään tässä isännättäkin, sanoi emäntä, mutta Pekka Turunen
läksi kuitenkin etsimään Simo Piiroista huudellen ulkona:
-- Hoi Simo! Mihinkä sinä hävisit?
Silloin sanoi emäntä lujasti ja topakasti:
-- Se on nyt uskominen, kun minä sanon! Minä olen ottanut kihlat
Iivolta Annastiinalle, ja jos Annastiinalla ei itsellään ole mitään
Iivoa vastaan, niin kyllä minä olen sanani kokoinen.
Aapeli Kasurinen ähkyi harmaana kasvoiltaan, ja Heikki Piiparinen
huomautti rauhallisesti:
-- Taisi tulla syöneeksi liian lujasti pässipaistia, tämä Aapeli
Kasurinen, kun noin ähkii.
Mutta Aapeli Kasurinen ähisi:
-- Näytän minä teille... koko Piiroisen matkueelle!
Pekka Turunen oli huudellen etsinyt Simo Piiroista ympäri taloa ja
pihaa. Vihdoin löysi hän isännän tallin takaa kiusaantuneen näköisenä
seisomasta.
Nähtyään, että hänet oli löydetty, mutisi Simo Piiroinen:
-- Piti lähteä vähän jäähdyttelemään... kun siellä oli niin vari,
siellä tuvassa.
-- Tule hiidessä tupaan selvittämään tämä soppa, huusi Pekka Turunen ja
alkoi raahata vähän väkistelevää Simo Piiroista muassaan.
Heidän astuessaan sisään huusi Aapeli Kasurinen:
-- Mitä h--tin rinkitanssia tämä on? Annatko sinä Annastiinan minulle
vai et?
Simo Piiroinen hikoili.
-- Ka... enhän minä häntä väkisten... en minä tiennyt, että hänellä oli
jo toiset kihlat...
-- Ethän sinä tiennyt, matki Aapeli Kasurinen vihoissaan. -- Et sinä
tiennyt... mutta tiedätkös sinä Simo Piiroinen, mikä tämä on?
Aapeli Kasurinen kaivoi velkakirjan taskustaan, piti sitä ylhäällä
ilmassa ja huusi:
-- Tiedätkös sinä edes sitäkään, milloin jaksat tämän lunastaa?
Nyt oli saapunut Iivo Mutasen suuri hetki, se hetki, jota hän oli
odotellut.
Hän kaivoi taskustaan tukun seteleitä, vei ne emännälle ja sanoi,
jyräytti kovalla äänellä:
-- Antakaa nämä Simo Piiroiselle ja käskekää sen tellätä ne tuon
Kasurisen kulkkuun... että se kerrankin saa mahansa täyteen!
Nopeajärkinen Pekka Turunen oli heti huomannut, että Aapeli Kasurinen
oli tärvelemäisillään kaikki toiveensa, kun ryhtyi tällä tärkeällä
hetkellä uhkailemaan saatavallaan, ja kun hän sitten vielä näki, että
Simo Piiroiselle oli odottamatta ilmestynyt rahatkin velkakirjan
lunastusta varten, niin hyppäsi hän Aapeli Kasurisen viereen ja
kuiskasi tälle jotain korvaan.
Aapeli Kasurinen murahti, mitä, sitä eivät muut kuulleet, ja Pekka
Turunen kuiskaili taas hänen korvaansa.
Sitten nousi Aapeli Kasurinen seisomaan ja sanoi:
-- Sinä kai luulet, Simo Piiroinen, että minä sitä Annastiinaa rahojen
tähden... mutta nyt sinä saatkin nähdä, mikä mies minä olen!
Aapeli Kasurinen repi velkakirjan kappaleiksi ja kävi heittämässä
paperipalat lieteen, jossa ne heti leimahtivat tuleen.
Simo Piiroinen se vain seisoi hölmönä keskellä tupaa rahat kädessä.
Hänestä oli käsittämätöntä, minkätähden hän oli saanut rahat, ja vielä
käsittämättömämpää, minkätähden Kasurinen poltti velkakirjan.
-- Ja nyt ei siitä velasta puhuta sen enempää, sanoi Aapeli Kasurinen.
-- Ja Iivo Mutaselle saat antaa takaisin setelirepaleensa!
Aapeli Kasurinen tempaisi rahat Simo Piiroisen kädestä, astui penkillä
istuvan Iivo Mutasen eteen, paiskasi rahat päin hänen naamaansa ja
huusi:
-- Korjaa roskasi!
Iivo Mutanen keräili sata- ja viisikymmenmarkkaset lattialta, laski ne
kahteen kertaan, pisti poveensa ja hyppäsi sitten tasajalassa Aapeli
Kasurisen eteen kiljaisten:
-- Sinäkö syötävä tässä tulet minun silmilleni paiskelemaan!
-- Minä! karjaisi Kasurinen.
-- Menkää hyvät miehet erottamaan, ennenkuin rupeavat tappelemaan!
huusi emäntä hätäissään.
-- Antaapa heidän koitella, sanoi Teppo Kiiskinen.
-- Vai sinä paholaisen rokonrikkoma tässä vielä Annastiinankin
veisit... ikäänkuin ei sinulle välttäisi se silmäpuoli Mönkkösen
leski... mokomallekin pirun kanssa samalla rokkariihellä olleelle
kahmulle! ärjyi Iivo Mutanen vihanvimmassa, ja hänen pienet silmänsä
tuikkivat peloittavan punaisina.
Ja Heikki Piiparinen selitti lempeästi, hartaasti, harvakseen
jurnutellen:
-- Onhan tälle... tälle Aapeli Kasuriselle, rakas Luoja kolme
hyväätyötä tehnyt: luonut, lunastanut ja rotierannut...
-- Sen kun kerran paiskaan kuonoosi...! ärjyi Iivo Mutanen, mutta
Aapeli Kasurinen kiukusta puhisten, varoitti:
-- Älä luule, etteivät puut piisaa kirstunlaudoiksesi, vaikka vielä
pitempikin olisit! Sanonko minä sinulle vielä toisenkin sanan...?
-- Puhu vain kuin vertaisellesi! huusi Iivo Mutanen ja tölmäisi äkkiä
Aapeli Kasurista rintaan.
Silloin Aapeli Kasurisen vanhat, kauan uinuneet tappeluvaistot
heräsivät, ja hän hihkaisi:
-- Vai rupeat sinä tosiaankin tappelemaan... katso sitten miten autuas
lentää!
Aapeli Kasurinen tarrautui Iivo Mutaseen rinnuksiin, ja Teppo Kiiskinen
huomautti:
-- Nyt se kohta nähdään, kummanko paidassa kaulus kestää.
-- Hyvä isä... menkää hätään miehet, ennenkuin tappavat toisensa!
parkui emäntä, mutta Teppo Kiiskinen varoitti:
-- Älkää menkö miehet... siinä voi joutua rutistukseen!
Aapeli Kasurinen ja Iivo Mutanen rynnistelivät ja tappelivat. Naiset
parkuivat. Henriikan lapset olivat paenneet uunille.
Iivo Mutanen ponnisteli hirmuisesti ja huusi:
-- Nyt kun minä mätkäisen sinut, niin sinusta ei jää kuin märkä sija
lattialle...
-- Ja paha haju taivaalle... lisäsi Heikki Piiparinen rniettiväisesti.
Silloin aukeni tuvan ovi, ja Annastiina astui sisään.
Nähdessään tappelun pysähtyi hän hämmästyneenä ja kysyi:
-- Mikä metakka tämä on?
-- Sulhaset tässä vain tanssivat, kun morsian on poissa, selitti Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen huusi tappelijoille:
-- Nyt metsot yrittäkää, kun koppelo katsoo päältä!
Huomattuaan Annastiinan lopettivat Iivo Mutanen ja Aapeli Kasurinen
tappelun ja irtautuivat toisistaan hengästyneinä ja pieksettyinä.
-- Oli siinä oikein rakkauden ryske, ihasteli Heikki Piiparinen.
Mutta Teppo Kiiskinen sanoi:
-- Kenenkäs se nyt osaa tämä Annastiina ottaa, kun kumpikin henkiin
jäivät?
Poliisi Tuomas Kontkanen, joka oli jäänyt sitomaan hevosen aitaan ja
panemaan sille heiniä eteen, astui nyt tupaan. Heikki Piiparinen tuumi:
-- Aina ne nuo poliisitkin vasta sitten tulevat, kun tappelu on lopussa.
Päästyään yleisestä hälinästä sen verran selville, että Iivo Mutanen
ja Aapeli Kasurinen olivat tapelleet Annastiinan takia, sanoi poliisi
Kontkanen rauhallisesti:
-- Olisitte vain jatkaneet tappelua... meidät kuulutettiin tänään
Annastiinan kanssa.
-- Onko se totta, Annastiina? sai emäntä Piiroinen viimein kysyneeksi.
-- Totta se on... mitäs valehtelemista siinä olisi, vastasi Annastiina.
-- Se on sitten niinkuin kolmas sulhanen tänä päivänä, laski Heikki
Piiparinen, ja Teppo Kiiskinen esitti:
-- Taitaa tulla sitten uusi tappelu.
Seurasi melkein minuutin pituinen äänettömyys.
-- No sait sinä sitten Simo Piiroinen arvohenkilön sillä miljoonallasi,
kun yhden poliisikonstaapelin vävypojaksesi, sanoi Aapeli Kasurinen
viimein ivallisesti.
-- Onhan siinä hintaa... poliisille, murahti Iivo Mutanen.
-- Häh... millä miljoonalla? kyseli Simo Piiroinen älyttömänä.
-- Et ole tainnut kuullakaan vielä, että Jussi-veljesi on kuollut
Ameriikassa ja jättänyt sinulle miljoonan perintöä? alkoi Pekka Turunen
kertoa.
Kun Pekka Turunen oli kertonut kaiken mitä tiesi, pyörähteli Simo
Piiroinen sekaisin päästään pöydän luona ja höpisi:
-- Miljoona... miljoona perintöä...
Emäntä ja Annastiina eivät kyenneet sanomaan mitään.
Vihdoin emäntä pudisteli itseään kuin olisi unesta herännyt, nousi ja
käveli ulos. Takaisin tullessaan oli hänellä kädessään pieni kotelo,
jonka ojensi Iivo Mutaselle sanoen:
-- He, Iivo, kellosi!
Iivo Mutanen pisti kellon taskuunsa ja arveli:
-- Taitaa tästä joutaa taas kotiinsa.
Iivo läksi, eikä kukaan häntä pidättänyt, ja Teppo Kiiskinen seurasi
häntä.
Mutta Simo Piiroinen pyörähteli yhä vielä kuin sokea, joka ei tiedä,
minne päin lähteä kävelemään, ja hänen huulensa höpisivät:
-- Miljoona... miljoona...
-- Vai on tämä appiukko saanut semmoisen perinnön, ällisteli poliisi
Tuomas Kontkanen.
Kukaan ei ollut huomannut, milloin ovenpieleen oli ilmestynyt rahille
istumaan tuntematon, mustanpuhuva mies.
Se istui siinä pyöritellen lakkia kädessään ja seuraten tarkkaavaisena
tapahtumia.
Viimein hän sanoi Heikki Piipariseen katsoen:
-- Eikös tämä ole se sama mies, jonka kanssa muutama yö sitten
köllöteltiin samalla penkillä siellä Pötkänlahden kestikievarin tuvassa?
Heikki Piiparinen katsoi tarkemmin -- oli jo alkanut hämärtää -- ja
myönsi:
-- Joo... silloin kun se postinkuljettaja Panhelainen luki lehdessä
siitä tämän Simo Piiroisen miljoonaperinnöstä.
-- Lukihan se lehdestä, mutta valhetta se kuuluukin olleen. Nyt on
lehdessä tarkempia tietoja, ettei sitä perintöä olekaan kuin muutama
kymmenen tuhatta... ja sekin lankeaa joka penni vainajan leskelle...
sillä on näet akka Ameriikassa.
-- Älä valehtele! huusi poliisi Kontkanen tuntemattomalle, mutta tämä
kaivoi lehden taskustaan ja sanoi:
-- Saahan tämän lukea... tähän se on painettu.
Poliisi otti lehden vapisevin käsin, luki ja sanoi:
-- Voipas vaivattu... niin näkyy olevan. Sitten antoi hän muidenkin
lukea uutisen.
-- Lähtään, sanoi Aapeli Kasurinen Pekka Turuselle.
-- Siellä on sinunkin hevosesi tuolla pihalla, Pekka Turunen, muisti
Tuomas Kontkanen. -- Ota se sieltä.
-- Ennätätte vielä valvonta-ajalla Mönkkösen lesken luo, huomautti
Heikki Piiparinen.
Sitten katsoi hän vähän uteliaana poliisi Kontkaseen ja kysyi:
-- Entäs sitten?
Poliisi raapaisi korvallistaan ja sanoi:
-- Tottapa se oli näin menevä.