Ratkaisu.
Seuraavana päivänä heti aamiaisen jälkeen tapasimme tarkastaja Mac
Donaldin ja mr White Masonin neuvottelemassa kylän poliisikersantin
pienessä vierashuoneessa. Heidän edessään pöydällä oli läjä kirjeitä
ja sähkösanomia, joita he hyvin huolellisesti lajittelivat ja panivat
kimppuihin. Kolme oli pantu syrjään.
-- Edelleenkö yritätte päästä polkupyöräilijän jäljille? kysyi Holmes
iloisesti. Miten kuuluvat viime tiedonannot siitä konnasta?
Mac Donald viittasi synkkänä kaikkiin kirjeisiin.
-- Tällä hetkellä hän näyttää olevan Leicesterissä, Nottinghamissa,
Southamptonissa, Derbyssä, East Hamissa, Richmondissa ja
neljässätoista muussa paikassa. Kolmessa paikassa East Hamissa,
Leicesterissä ja Liverpoolissa -- on häntä vastaan selvät
todistukset, ja hänet on jo vangittu. Maassa näyttää vilisevän
pakenevia rikoksellisia, joilla on keltainen päällystakki.
-- Hyvin surullista, sanoi Holmes osanottavasti. Kuulkaahan, mr Mac,
ja myöskin te, mr White Mason, haluan antaa teille hyvän neuvon.
Kun lupasin työskennellä yhdessä teidän kanssanne tämän tapauksen
selvittämiseksi, asetin ehdoksi, kuten muistanette, etten esittäisi
teille puolittain todistettuja otaksumia, vaan että itsekseni
keksisin ja kehittäisin mielipiteeni, kunnes olin tullut vakuutetuksi
siitä, että ne olivat oikeat. Tästä syystä en tällä hetkellä sano
teille kaikkea mitä minulla on mielessäni. Toiselta puolen minä
sanoin pelaavani rehellistä peliä ja niin en tekisi, jos sallisin
teidän turhaan tuhlata aikaanne hyödyttömään tehtävään. Siksi olen
tullut tänne teitä neuvomaan ja minun neuvoni voi koota kahdeksi
sanaksi, jättäkää tuo!
Mac Donald ja White Mason tuijottivat hyvin hämmästyneinä kuuluisaan
ammattiveljeensä.
-- Pidätte tapausta toivottomana? kysyi tarkastaja.
-- Minä pidän _teidän_ tapaustanne toivottomana. En pidä totuuteen
pääsemistä toivottomana.
-- Mutta tämä polkupyöräilijä ei ole mikään keksintö. Meillä on hänen
omat, hänen matkalaukkunsa ja hänen polkupyöränsä tuntomerkit. Hänen
täytyy olla jossain. Miksi emme saisi häntä käsiimme?
-- Tietysti hän on jossain ja saamme varmasti hänet käsiimme,
mutta en haluaisi teidän antaa tuhlata voimianne East Hamiin ja
Liverpoliin. Voimme varmasti löytää suoremman tien tulokseen.
-- Te salaatte meiltä jotain. Ette siinä menettele vallan oikein, mr
Holmes. Tarkastaja oli tyytymätön.
-- Tunnette työskentelytapani, mr Mac. Mutta salaan teiltä koko
jutun mahdollisimman vähäksi aikaa. Haluan vain saada vahvistuksen
keksimilleni yksityiskohdille tavalla, jota on helppo käyttää.
Sitten minä kumarran ja matkustan takaisin Lontooseen, jättäen
työni tulokset ehdoitta käytettäväksenne. Olen niin suuressa
kiitollisuudenvelassa teille, etten voi muulla tavoin toimia, sillä
en tiedä ennen tutkineeni kummallisempaa ja mielenkiintoisempaa
tapausta.
-- Tämä käy yli ymmärrykseni, mrs Holmes. Tapasimmehan teidät eilen
illalla kun palasimme Tunbridge Wellsistä, ja te näytitte silloin
olevan samaa mieltä kuin mekin. Mitä on sen jälkeen tapahtunut, joka
on antanut teille vallan toisen käsityksen?
-- Koska sitä kysytte, niin ilmoitan että minä, kuten jo ennakolta
teille kerroinkin, vietin viime yönä muutaman tunnin kartanossa.
-- Mitä silloin tapahtui?
-- Siihen kysymykseen en tällä hetkellä voi yksityiskohtaisesti
vastata. Mutta muistaessani mainitsen, että olen lukenut tuosta
vanhasta rakennuksesta lyhyen ja selvän selostuksen. Kylän
tupakkakauppias myy niitä pennyllä kappaleen. Rakennettuna Jaakko
I:n hallituskauden viidentenä vuotena ja sijaiten samalla paikalla
kuin eräs paljoa vanhempi rakennus, on Birlstonen vanha herraskartano
Jaakko-kuninkaitten aikuisten, vallihaudoilla varustettujen
kartanojen kauniimpia edustajia --
-- Teette meistä pilkkaa, mr Holmes.
-- Malttakaahan mielenne, mr Mac. En ole milloinkaan ennen nähnyt
teidän suuttuvan. En lue teille kuvausta sanasta sanaan, koska
se teitä niin suuresti hermostuttaa. Mutta kun sanon teille sen
sisältävän lyhyen selostuksen siitä, että eräs parlamentti-puolueen
eversti otti paikan haltuunsa vuonna 1664, että Kaarle-kuningas
sisällisen sodan aikana oli siellä piilossa muutaman päivän sekä
että lopuksi Yrjö II on käynyt talossa, niin myöntänette kartanoon
liittyvän useita mielenkiintoisia muistoja.
-- Sitä en ollenkaan epäile, mr Holmes, mutta sehän ei liikuta meitä.
-- Vai niin, eikö liikuta, eikö? Laajanäköisyys on tärkeimpiä
tekijöitä meidän ammatissamme. Aatteitten keskinäinen kamppailu
ja tiedon välillinen käyttäminen ovat usein erinomaisen tärkeitä.
Antanette nämä muistutukset anteeksi miehelle, joka tosin on vain
rikosasioiden yksityisharrastajia, mutta joka kuitenkin on jonkun
verran vanhempi ja ehkä kokeneempi kuin te.
-- Sen minä ensimäisenä myönnän, sanoi salapoliisi vilpittömästi.
Te tulette pääasiaan, sitä minä en kiellä, mutta te käytätte niin
omituisia kiertoteitä.
-- No, jätän sitten menneisyyden historian ja palaan päivän
tosiasioihin. Kuten jo mainitsin, kävin eilen illalla kartanossa. En
tavannut mr Barkeria enkä mrs Douglasia. En pitänyt tarpeellisena
heitä häiritä, mutta ilokseni kuulin, ettei suru huomattavasti
kuihduttanut nuorta rouvaa ja että hänellä päivällisellä oli ollut
hyvä ruokahalu. Tahdoin oikeastaan tavata vain kunnon mr Amesia,
jonka kanssa olen vaihtanut muutamia ystävyyden osoituksia, joiden
huippuna oli se, että hän kysymättä keltään antoi minulle luvan
yksinäni istua hetken kirjoitushuoneessa.
-- Ah! huudahdin minä. Ruumiin kanssa yhdessä!
-- Ei, ei, kaikki on nyt järjestyksessä. Tehän annoitte siihen luvan,
mr Mac, on minulle sanottu. Huone oli tavallisessa kunnossaan ja minä
vietin siellä sangen opettavaisen neljännestunnin.
-- Mitä sinä sitten teit siellä?
-- Ei kannata salata niin yksinkertaista seikkaa -- minä etsin
käsipunnusta. Tapausta arvostellessani olen aina antanut sille suuren
arvon. Lopuksi sen löysin.
-- Mistä?
-- Kas niin! Nyt olemme päässeet tutkimattomien asiain rajalle.
Antakaa minun kulkea vielä vähän eteenpäin, vain vähän eteenpäin, ja
lupaan sitten ilmoittaa teille kaiken minkä tiedän.
-- Ei meidän auta muu kuin alistua ehtoihinne, sanoi tarkastaja,
mutta kun te menette niin pitkälle, että kehoitatte meitä jättämään
koko asian -- -- Miksi me sen jättäisimme?
-- Siitä yksinkertaisesta syystä, ettei teillä, hyvä mr Mac, ole
etäisintäkään aavistusta siitä, mitä te tutkitte.
-- Me tutkimme Birlstonen kartanon omistajan mr John Douglasin murhaa.
-- Niin tietenkin, niin tietenkin. Mutta älkää vaivatko itseänne
tuolla salaperäisellä polkupyörää käyttävällä herrasmiehellä. Voin
vakuuttaa teille, ettette siitä hyödy mitään.
-- Mitä te sitten ehdotatte?
-- Minä sanon teille aivan tarkasti, mitä teidän on tehtävä, jos
sitten haluatte tehdä sen.
-- Minun täytyy myöntää, että teillä on aina ollut hyvät syyt
kummallisiin tekoihinne. Tottelen neuvoanne.
-- Entä te, mr White Mason?
Maalaissalapoliisi katsoi avuttomana toisesta toiseen. Mr Holmes ja
tämän menettelytavat olivat hänelle vieraita.
-- Jos se kelpaa tarkastajalle, niin kelvannee se minullekin, sanoi
hän vihdoin.
-- Erinomaista, sanoi Holmes. Niin ollen minä suosittelen pitkää,
virkistävää kävelyretkeä maaseudulle. Olen kuullut sanottavan, että
Birlstonen harjulta on ihana näköala suuriin metsiin. Aamiaista saa
varmaankin jostain pienestä hauskasta ravintolasta, vaikka minä en,
outo kun olen paikkakunnalla, voi mitään erikoisesti suosittaa.
Illalla palaatte väsyneenä mutta erinomaisella tuulella --
-- Ei nyt, te laskette liian karkeata pilaa! huudahti Mac Donald ja
nousi suuttuneena.
-- Viettäkää sitten päivä miten haluatte, sanoi Holmes ja taputti
häntä hyväntuulisena olalle. Tehkää mitä haluatte, menkää minne
haluatte, mutta tavatkaa minut täällä ennen hämärää vallan varmasti
-- vallan varmasti, mr Mac.
-- Tuo kuulostaa hieman vähemmän mielettömältä.
-- Neuvo oli kokonaisuudessaan hyvä, mutta en enää vaadi teitä sitä
noudattamaan, kunhan olette täällä teitä tarvitessani. Ennenkuin
eroamme pyydän teitä kirjoittamaan pienen kirjelipun herra Barkerille.
-- Kelle ja mitä?
-- Minä sanelen, jos olette hyvä ja kirjoitatte. Oletteko valmis?
-- Hyvä herra! -- Olen saanut päähäni, että meidän velvollisuutemme
on tyhjentää vallihauta vedestä toivossa löytää sieltä jotain --
-- Se on mahdotonta, keskeytti tarkastaja, olen toimittanut kyselyjä.
-- Tyyntykää, hyvä herra. Olkaa hyvä, tehkää niinkuin minä sanon!
-- Jatkakaa sitten!
-- Toivossa löytää sieltä jotain, mikä edistää tutkimuksiamme. Olen
ryhtynyt toimenpiteisiin ja työmiehet tulevat tänne huomenaamuna
alottaakseen veden patoamisen --
-- Mahdotonta!
-- Alottaakseen veden patoamisen. Pidin parhaana ilmoittaa siitä
teille ennakolta.
-- Kirjoittakaa nyt nimenne sen alle ja lähettäkää se neljän ajoissa.
Siihen mennessä jokainen meistä tappaa aikaa miten parhaaksi näkee,
sillä vakuutan, että nyt olemme päässeet pieneen lepohetkeen
tutkimuksissamme.
Kokoonnuimme illan suussa. Holmes oli hyvin vakava, minä utelias
ja salapoliisit olivat huomattavan epäilevällä tuulella ja
tyytymättöminä.
Kuljimme kartanon puutarhan viertä, kunnes tulimme aitauksessa olevan
aukon luo. Siitä ryömimme sisään ja seurasimme Holmesin jälessä,
kunnes olimme tulleet pensaston luo, joka oli vastapäätä kartanon
pääkäytävää ja nostosiltaa. Siltaa ei ollut nostettu ylös. Holmes
kyyristyi laakeripensaiden taakse ja me teimme samoin.
-- No, mitä me nyt teemme, kysyi Mac Donald hieman äreästi.
-- Varustamme itsemme kärsivällisyydellä ja pidämme mahdollisimman
vähän ääntä.
-- Mutta miksi me oikeastaan olemme täällä. Mielestäni voisitte
käyttäytyä avomielisemmin meitä kohtaan.
Holmes nauroi.
-- Pyydän teiltä vain hieman kärsivällisyyttä mr Mac, niin pääsette
selville kaikesta.
-- Toivon ainakin, että saamme kunnian ja ilon ja kaiken tuon
ihanuuden ennenkuin olemme paleltuneet kuoliaaksi, sanoi lontoolainen
salapoliisi koomillisella alistuvaisuudella.
Meillä oli hyvät syyt yhtyä tähän toivomukseen, sillä odotuksemme
tuli pitkäksi ja koleaksi.
-- Kuinka kauan tätä kestää? kysyi tarkastaja äkkiä. Ja mitä me tässä
pälyilemme?
-- Kauvanko tätä kestää, siitä minä tiedän yhtä vähän kuin tekin,
sanoi Holmes hieman nyreästi. Jos rikolliset aina olisivat yhtä
täsmällisiä kuin junat, niin olisi se meille itsekullekin paljon
mukavampaa. Mitä me pälyilemme -- niin, juuri _tuota_ me tässä
odotimme.
Hänen näin sanoessaan himmensi kirkkaan keltaisen valon
kirjoitushuoneessa joku, joka kulki edestakaisin sen edessä. Pensaat,
joihin olimme kätkeytyneet, olivat aivan vastapäätä akkunaa ja
korkeintaan sadan jalan päässä siitä. Samassa akkuna avattiin,
sen saranat kitisivät ja saatoimme hämärästi nähdä puolipimeään
katselevan miehen pään ja hartioitten ääriviivat. Muutaman minuutin
seisoi hän vilkuillen arasti ja salavihkaa ympärilleen kuin henkilö,
joka tahtoo päästä varmuuteen siitä, ettei häntä huomata. Sitten hän
kumartui eteenpäin ja kiitos syvän hiljaisuuden saatoimme kuulla
veden hiljaa loiskivan. Hän näytti liikuttavan vallihaudassa jotakin,
mikä hänellä oli kädessä. Äkkiä hän sitten nosti jotakin, kuin
kalastaja, jonka koukkuun on tarttunut kala. Saalis oli suuri pyöreä
esine, joka peitti valon kun se vedettiin akkunan läpi.
-- Nyt! huusi Holmes. Nyt!
Olimme kaikki jälleen jalkeilla ja seurasimme häntä kangistuneitten
sääriemme nytkähdellessä. Holmes oli saanut tuollaisen hermostuneen
tarmon puuskauksen, joka toisinaan saattoi hänestä tehdä notkeimman
ja väkevimmän miehen mitä olen nähnyt. Hän riensi yli sillan ja
soitti kiivaasti kelloa. Nyt kuului salpojen kolinaa niitä syrjään
työnnettäessä ja ihmettelevä Ames seisoi avonaisessa ovessa. Holmes
työnsi hänet sanaakaan sanomatta syrjään ja riensi meidän kaikkien
muiden seuraamana huoneeseen, missä olimme nähneet miehen, jonka
liikkeitä olimme pitäneet silmällä.
Pöydällä paloi lamppu, jonka valon olimme nähneet ulkoa. Siihen
tarttui nyt Cecil Barker, joka valaisi sillä meitä tullessamme
huoneeseen. Sen valo lankesi hänen voimakaspiirteisille, päättäville,
sileiksi ajetuille kasvoilleen ja uhkaaville silmilleen.
-- Mitä hittoa tämä tietää? huusi hän. Mitä te täältä etsitte?
Holmes loi nopean katseen huoneeseen ja tarttui sitten märkään
myttyyn, joka oli sidottu nuoralla ja heitetty kirjoituspöydän alle.
-- Tätä me etsimme, mr Barker, sanoi hän. Tätä myttyä, joka
on upotettu käsipunnuksen avulla, ja jonka te äsken ongitte
vallihaudasta.
Barker tuijotti hämmästyneenä Holmesiin.
-- Miten ihmeessä te voitte tietää sen? kysyi hän.
-- Siitä yksinkertaisesta syystä, että itse panin sen sinne.
-- Oletteko te panneet sen sinne? Tekö?
-- Ehkä olisi minun pitänyt sanoa, että olen pannut sen sinne
takaisin, sanoi Holmes. Muistanette, tarkastaja Mac Donald, että
minä hiukan ihmettelin, kun ei ollut toista käsipunnusta. Kun on
paino kateissa lähellä vettä, niin on sangen lähellä otaksuma, että
jotain on upotettu veteen. Otaksuman paikkansa pitäväisyyttä kannatti
ainakin tutkia ja Amesin avulla, joka päästi minut huoneeseen ja
Watsonin sakaravartisen sateenvarjon avulla onnistuin viime yönä
onkimaan ja tutkimaan mytyn. Oli kuitenkin mitä tärkeintä, että
meidän onnistuisi todistaa, kuka oli sen sinne pannut. Tämä onnistui
sillä helposti keksityllä tavalla että ilmoitimme vallihautaa
huomenna ruvettavan tyhjentämään. Tästä oli luonnollisesti
seurauksena että hän, joka oli pannut mytyn sinne, otti sen sieltä
niin pian kuin pimeys soi hänelle siihen tilaisuuden. Meillä ei ole
vähempää kuin, neljä todistajaa siihen, kuka käytti tilaisuutta
hyväkseen, ja nyt on teillä, mr Barker, mielestäni puheenvuoro.
Sherlock Holmes laski märän mytyn pöydälle lampun viereen ja purki
sidenuoran. Sen tehtyään veti hän ensin esiin käsipunnuksen ja
heitti sen nurkkaan, missä toinenkin paino oli. Sitten otti hän
esille saapasparin. -- Amerikalaiset, kuten näette, sanoi hän
viitaten kärkilappuihin. Sitten laski hän pöydälle pitkän, kauhean
puukon. Viimeiseksi hän avasi vaatekäärön, jossa oli täydelliset
alusvaatteet, lyhyet sukat, tweed-kankaisen puvun ja lyhyen keltaisen
päällystakin.
-- Vaatteet ovat vallan tavalliset, huomautti Holmes, päällystakkia
lukuunottamatta, joka antaa aihetta monenlaisiin mietteisiin. Hän
piteli sitä varovaisesti valoa kohden, silitellen sitä kevyesti
pitkillä laihoilla sormillaan. Tässä on kuten näette povitaskua
jatkettu vuorilla, jotta siinä olisi tarpeeksi tilaa poikkisahatulle
haulikolle. Räätälin nimi on kauluksen takana niskassa -- Neal,
herrain vaatetusliike, Vermissa, U.S.A. Olen viettänyt opettavaisen
iltapäivän kirkkoherran kirjastossa ja lisännyt tietojani
sillä tosiasialla, että Vermissa on pieni kukoistava kaupunki,
joka sijaitsee eräässä Yhdysvaltain parhaimmista hiili- ja
rautalaaksoista. Olen muistavinani että te, herra Barker, asetitte
hiiliseudun yhteyteen mr Douglasin ensimäisen vaimon kanssa, eikä
ole vallan aiheetonta otaksua että V. L. kortissa, joka oli kuolleen
vieressä, merkitsee Vermissan Laaksoa ja että juuri tuo laakso, joka
lähettää murhanhimoisia lähettiläitään, saattaa olla se "Kauhun
Laakso", josta olemme kuulleet kerrottavan. Tämähän on sangen
selvää. Ja nyt mr Barker, en halua kauempaa estää teitä antamasta
selitystänne.
Oli näky jumalille katsella Cecil Barkerin ilmehikkäitä kasvoja
suuren salapoliisin selvitellessä asiaa. Viha, kummastus, hämmästys,
ja epäröiminen seurasivat niissä toinen toistaan. Lopuksi hän
turvautui katkeranlaiseen ivaan.
-- Te tiedätte niin paljon, mr Holmes, sanoi hän, että on parasta,
että kerrotte meille vähän lisää.
-- Epäilemättä voisin kertoa teille sangen paljon lisää, mr Barker,
mutta on parempi, jos itse kerrotte.
-- Oletteko todella sitä mieltä? Mutta ainoa mitä voin sanoa on se,
että jos tässä on joku salaisuus, niin se ei ole minun enkä minä
myöskään sitä ilmaise.
-- Jos asetutte sille kannalle, mr Barker, huomautti tarkastaja, niin
meidän on pidettävä teitä silmällä kunnes saamme määräyksen vangita
teidät.
-- Voitte hitto vie tehdä miten haluatte, sanoi Barker uhkamielisesti.
Keskustelu oli häneen nähden päättynyt, sillä tarvitsi vain katsahtaa
näihin kivikasvoihin ymmärtääkseen, ettei mikään kidutus saisi häntä
todistamaan vastoin hänen tahtoaan. Vaikeuden poisti kuitenkin naisen
ääni. Rouva Douglas oli ollut kuuntelemassa puoleksi avoimen oven
takana ja tuli nyt huoneeseen.
-- Olette tehneet aivan tarpeeksi meidän hyväksemme, Cecil, sanoi
hän. Mitä seurauksia sillä tulevaisuudessa lieneekin, niin olette
tehneet kylliksi.
-- Kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi, sanoi Sherlock Holmes
vakavasti. Yhdyn teihin, rouva, ja minä mitä hartaimmin neuvoisin
teitä luottamaan lainsäädäntömme järkevyyteen ja vapaaehtoisesti
antamaan täyden luottamuksenne poliisille. On mahdollista, että
itse erehdyin kun en noudattanut ystävälleni, tohtori Watsonille
antamaanne viittausta, mutta minulla oli siihen aikaan täysi syy
epäillä, että itse olisitte sekaantunut rikokseen. Nyt olen varma
siitä, ettei asianlaita ole sellainen. Mutta vielä on paljon
selittämättä ja kehoitan teitä mitä vakavimmin pyytämään mr Douglasia
itseään kertomaan tarinansa.
Rouva Douglas huudahti Holmesin näin sanoessa hämmästyksestä.
Salapoliisit ja minä lienemme tehneet samoin, kun samassa näimme
miehen, joka näytti astuneen esiin seinästä ja joka läheni meitä
siitä pimeästä nurkasta, mistä hän oli tullut näkyviin. Rouva Douglas
kääntyi ja kietoi seuraavassa silmänräpäyksessä käsivartensa hänen
ympärilleen. Barker oli tarttunut hänen ojennettuun käteensä.
-- On paras siten, Jack, sanoi vaimo, olen varma siitä, että niin on
paras.
-- Niin, todellakin on niin, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes. Olen
varma siitä, että tulette olemaan samaa mieltä.
Mies seisoi siinä räpytellen silmiään kuten ainakin pimeydestä
päivänvaloon tullut. Hänellä oli hyvin mielenkiintoiset kasvot
-- rohkeakatseiset, harmaat silmät, tuuheat, lyhyeksileikatut,
harmahtavat viikset, tukeva, esiinpistävä leuka ja ivallinen ilme
suupielissä. Hän katsoi tarkkaan meihin kaikkiin, ja sitten hän
kummastuksikseni tuli minun luokseni ja antoi minulle paperikäärön.
-- Olen kuullut teistä puhuttavan, sanoi hän äänellä, joka ei ollut
oikein englantilainen eikä oikein amerikalainenkaan, mutta erittäin
soinnukas ja miellyttävä. Olette tämän seurueen historioitsija. No
hyvä, tohtori Watson, olisin valmis panemaan veikkaan viimeisen
dollarini siitä, ettei milloinkaan ole käsissänne ollut tällaista
tarinaa. Kertokaa se omalla tavallanne, mutta tuossa teillä on
tosiasiat, ja, niin kauvan kuin pysytte niissä voitte olla varma
yleisön suosiosta. Olen ollut häkissä kaksi päivää ja valoisat
hetket -- jos voi puhuakaan valoisista hetkistä tuollaisessa
rotanpyydyksessä -- olen käyttänyt niiden paperille panemiseen.
Pitäkää hyvänänne itseänne ja yleisöä varten. Teillä on siinä tarina
"Kauhun Laaksosta".
-- Tuo koskee menneisyyttä, mr Douglas, sanoi Sherlock Holmes
tyynesti. Mutta nyt me haluamme kuulla kertomuksenne nykyoloista.
-- Saatte kuulla sen, sir, sanoi Douglas. Saanko tupakoida
puhuessani? Kiitos, kiitos, mr Holmes.
-- Olen kuullut puhuttavan teistä, mr Holmes, mutta en ole
milloinkaan luullut että tapaisin teidät. Ennenkuin olette lukenut
nämä -- hän nyökkäsi päätään saamiini papereihin päin -- niin
te kyllä myönnätte, että olen hankkinut teille vallan erikoisen
tapauksen.
Tarkastaja Mac Donald oli mitä suurimmalta hämmästyksellä
tuijoittanut vastatulleeseen.
-- Tämä käy yli ymmärrykseni! huudahti hän lopuksi. Jos te olette mr
John Douglas, Birlstonen kartanon omistaja, niin ken on sitten hän,
jonka kuolemaa olemme tutkineet kaksi viime päivää, ja mistä te nyt
tulette? Minusta tuntuu kuin äsken olisitte hypähtänyt ylös lattiasta
kuin kumiukko laatikostaan.
-- Niin, niin, mr Mac, sanoi Holmes ja heristi hänelle nuhtelevasti
sormeaan. Ette halunnut lukea tuota pientä vihkoa, missä kerrottiin
Kaarle-kuninkaan olleen täällä piilossa. Siihen aikaan etsittiin
hyvät piilopaikat kun tahdottiin olla kätkössä, ja piilopaikkaa,
jota on kerran käytetty, voidaan vieläkin käyttää. Olin hankkinut
varmuuden siitä, että löytäisin mr Douglasin tämän katon alta.
-- Ja kuinka olette pitänyt meitä pilkkananne, mr Holmes? kysyi
tarkastaja äkäisenä. Kuinka kauvan olette antanut meidän tuhlata
aikaa tutkimuksiin, jotka tiesitte hyödyttömiksi?
-- En hetkeäkään, hyvä mr Mac. Vasta eilen illalla muodostin
mielipiteeni asiasta. Kun ei sitä voitu koetella ennenkuin tänä
iltana, ehdotin teille ja ystävällenne, että ottaisitte lomahetken
tänään. Mitä enempää saatoin tehdä? Kun löysin nuo vaatteet
vallihaudasta, niin selvisi minulle heti, ettei löytämämme ruumis
voinut olla mr John Douglasin, vaan sen täytyi olla tuon Tunbridge
Wellsin polkupyöräilijän. Mikään muu johtopäätös ei voinut olla
mahdollinen. Minun oli siis otettava selko siitä missä mr John
Douglas itse saattoi olla, ja todennäköistä oli, että hän vaimonsa ja
ystävänsä avulla oli piiloutunut taloon, joka oli suonut pakolaiselle
varman turvapaikan, ja että hän siellä odotti rauhallisempaa aikaa,
jolloin hän todella saattoi paeta.
-- Laskitte sangen oikein, sanoi mr Douglas hyväksyen. Luulin, että
kiemurteleisin englantilaisen lakinne pinteistä, sillä en ollut
oikein varma siitä miten asiani sen mukaan olivat. Ja sitäpaitsi
näin tässä tilaisuuden eksyttää nuo verikoirat ainiaaksi jäljiltäni.
Pankaa tarkoin merkille, etten minä alusta loppuun saakka ole tehnyt
mitään, jota minun tarvitsisi hävetä, en mitään, jota en olisi valmis
tekemään uudelleen -- mutta sitä saatte itse arvostella kun kerron
tarinani. Teidän ei tarvitse varottaa minua, tarkastaja. Kyllä minä
muutenkin pysyn totuudessa.
En aijo alottaa alusta. Se on kuvattuna tuossa -- hän viittasi
paperikääröön -- ja tulette huomaamaan tuon kertomuksen sangen
monivaiheiseksi. Se päättyy siihen, että on muutamia henkilöitä,
jotka vihaavat minua ja jotka antaisivat viimeisen dollarinsa
saadakseen minut kiinni. Niin kauvan kuin minä elän ja he elävät, ei
minulla ole mitään turvaa tässä maailmassa. He ajoivat minua takaa
Chicagosta Kaliforniaan ja sitten he ajoivat minut pois Amerikasta.
Mutta mentyäni naimisiin ja asetuttuani tähän rauhalliseen paikkaan,
luulin että saisin viettää viimeiset vuoteni rauhassa. En milloinkaan
ilmoittanut vaimolleni miten asiani olivat. Miksi olisin sekottanut
hänet siihen? Hän ei olisi milloinkaan saanut hetkeäkään rauhaa, vaan
aina kuvitellut vaaran uhkaavan. Jonkun verran hän ehkä tiesi, sillä
minä olin ehkä siilon tällöin päästänyt suustani jonkun sanan, mutta
vasta eilen, sitten kun herrat olivat tavanneet hänet, sai hän tietää
koko totuuden. Hän kertoi teille niin paljon kuin tiesi ja niin teki
myös Barker, sillä sinä iltana, jolloin tämä tapahtui, ei ollut
aikaa pitkiin selityksiin. Nyt hän tietää kaiken ja olisin tehnyt
viisaasti, jos olisin sanonut sen hänelle aikaisemmin.
Mutta asiaan, hyvät herrat. Päivää ennen näitä tapauksia käväsin
Tunbridge Wellsissa ja näin kadulla vilahduksen eräästä miehestä.
Näin hänestä vain vilahduksen, mutta minulla on toisinaan nopea
käsityskyky enkä epäillyt hetkeäkään kuka hän oli. Hän oli pahin
viholliseni heistä kaikista -- joka monet vuodet oli vainunut minua
kuin nälkäinen susi vainoaa peuraa. Tiesin tulevan ikävyyksiä ja
kiiruhdin kotiini valmistuakseni niihin. Toivoin tulevani toimeen
omine voimineni. Kerran oli hyvä onneni ollut puheenaineena
Yhdysvalloissa. En epäillyt onnen minua yhä edelleenkin suosivan.
Koko seuraavan päivän olin varuillani enkä lähtenyt ollenkaan ulos
talosta. Oli hyvä etten lähtenyt, sillä hän olisi kyllä ampunut
minut haulikollaan ennenkuin minä olisin ennättänyt hyökätä
hänen kimppuunsa. Kun silta oli nostosilta -- tunsin itseni aina
rauhallisemmaksi iltaisin kun tämä oli tapahtunut -- en ajatellut
asiaa enempää, sillä ei juolahtanut mieleeni, että hän olisi
päässyt taloon ja väijyi minua täällä. Mutta kun minä, tavalliseen
tapaani, yönuttuun puettuna tein kierrokseni, vainuisin vaaran heti
kirjoitushuoneeseen tultuani. Luulen, että kun elämässään on ollut
vaaroissa, joita minulla on ollut enemmän kuin useimmilla ihmisillä,
niin kehittyy jonkinlainen kuudes aisti, joka heiluttaa punaista
merkkilippua. Huomasin selvästi merkin, mutta en tiennyt mistä vaara
uhkasi. Seuraavassa silmänräpäyksessä näin saappaan akkunaverhon
reunan alta ja silloin kaikki minulle selvisi.
Huoneessa ei ollut muuta valoa kuin kynttilä, joka minulla oli
kädessäni, mutta avoimesta ovesta tuli sangen voimakkaana valo
eteisen lampusta. Laskin kynttilän kädestäni ja sain käsiini vasaran,
jonka olin jättänyt uuninhyllylle. Samassa silmänräpäyksessä syöksyi
hän kimppuuni. Tavotin häntä vasarallani ja iskuni lienee sattunut,
sillä veitsi putosi kilahtaen lattialle. Nopeana kuin ankerias kiersi
mies toiselle puolelle pöytää ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän
oli saanut esille pyssyn, jota hän oli pitänyt takin alla piilossa.
Kuulin hänen vetävän sen viereeseen, mutta minä olin tarttunut
siihen ennenkuin hän ennätti ampua. Minä pidin kiinni piipusta ja
vähintään minuutin me kamppailimme siitä. Ken meistä hellitti, hän
oli kuoleman oma. Hän ei tehnyt sitä, mutta pyssyn perä pääsi häneltä
vähän liian pitkäksi aikaa suuntautumaan alaspäin. Mahdollisesti
minä pääsin käsiksi liipasimeen. Mahdollisesti me molemmat yhdessä
laukaisimme haulikon panokset. Oli miten oli, hän sai kuitenkin
molemmat laukaukset kasvoihinsa ja siinä minä seisoin tuijottamassa
Ted Baldwinin maallisiin jäännöksiin. Olin tuntenut hänet sekä
kaupungissa että silloin kun hän karkasi kimppuuni, mutta hänen oma
äitinsä ei olisi tuntenut häntä sellaisena, miltä hän nyt näytti.
Olen tottunut karkeaan työhön, mutta minä voin oikein pahoin häntä
katsellessani.
Seison nojautuen pöytään kun Barker tuli juosten. Kuulin vaimoni
tulevan, mutta kiiruhdin ovelle pyörähdyttämään häntä. Se ei ollut
mikään näky naisille. Lupasin kohta tulla ylös hänen luokseen. Sanoin
muutaman sanan Barkerille -- hän käsitti kaikki silmänräpäyksessä --
ja odotimme muitten kohta tulevan. Mutta heitä ei näkynyt. Silloin
ymmärsimme, etteivät he olleet kuulleet mitään ja että ainoastaan me
tiesimme mitä oli tapahtunut.
Silloin minä sain tuuman -- niin loistavan tuuman että se häikäisi
minut. Miehen hiha oli luiskahtanut ylös ja hänen käsivarressaan
näkyi osaston poltinmerkki. Katsokaahan tätä.
Douglasin nimellä tuntemamme mies kääri ylös oman takinhihansa ja
kalvosimensa ja näytti meille ympyrässä olevan ruskean kolmion, aivan
samanlaisen kuin olimme nähneet kuolleen käsivarressa.
-- Sen näkeminen minulle antoi alkusysäyksen. Olin näkevinäni
kaiken lyhyessä hetkessä. Hänen pituutensa, hiuksensa ja vartalonsa
olivat hyvin minun näköiseni. Kasvoja ei voinut tuntea. Mies parka!
Lähdin hakemaan niitä vaatteita, jotka minulla nyt on ylläni ja
neljännestunnissa Barker ja minä olimme riisuneet hänet ja pukeneet
hänen ylleen minun yönuttuni, ja sitten hän virui lattialla
sellaisena kuin te löysitte hänet. Kaikki hänen vaatteensa käärimme
myttyyn ja kiinnitimme siihen ainoan painon, mikä minulla oli
käytettävinäni, ja heitimme sen sitten ulos akkunasta. Kortti, jonka
hän oli aikonut panna minun kuolleelle ruumiilleni, oli hänen omansa
vieressä. Sormukseni pistimme hänen sormeensa, mutta kun tulimme
vihkisormukseen -- hän ojensi voimakkaan kätensä -- voitte itse
nähdä, siitä ei tullut mitään. En ole hääpäiväni jälkeen ottanut
sitä sormestani ja sen irtisaamiseen olisi tarvittu viila. Ehken
olisi missään tapauksessa luopunut siitä, nyt en voinut vaikka
olisin tahtonutkin. Sen yksityiskohdan selittäminen meidän siis
täytyi jättää sattuman varaan. Sen sijaan kävin hakemassa vähän
iholaastaria ja kiinnitin sen hänen poskeensa. Oma laastarilappuni
on vielä poskessani. Siinä minä petin teidät, mr Holmes, niin ovela
kuin olettekin, sillä jos olisitte ottanut pois laastarilapun, niin
olisitte huomannut, ettei sen alla ollut naarmuakaan.
Tilanne oli tämä: jos minä saatoin kadota vähäksi aikaa ja sitten
paeta johonkin paikkaan, missä vaimoni saattoi tavata minut, niin
kävisi meille ehkä mahdolliseksi elää lopun ikäämme levossa ja
rauhassa. Nämä hornanhenget eivät soisi minulle mitään rauhaa
niin kauvan kuin olisin maan päällä, mutta jos he sanomalehdistä
näkisivät, että Baldwin oli ottanut minut hengiltä, niin kaikki
huoleni olisivat päättyneet. Minulla ei ollut pitkää aikaa asian
selittämiseen Barkerille ja vaimolleni, mutta he ymmärsivät tarpeeksi
auttaakseen minua. Minä tunsin hyvin piilopaikan ja Ames tunsi sen
myöskin, mutta hänen päähänsä ei pälkähtänyt asettaa sitä tämän asian
yhteyteen. Mikä kätkeydyin ja Barker sai tehtäväkseen pitää huolen
lopusta.
Arvaan, että itse voitte kertoa mitä hän teki. Hän avasi akkunan ja
laittoi merkin akkunalaudalle antaakseen viittauksen siitä, miten
murhaaja oli päässyt pakenemaan. Tuo ei ollut kovinkaan nerokasta,
mutta kun silta oli nostettu, ei muutakaan keinoa ollut. Kun kaikki
oli järjestyksessä ja valmiina, alkoi hän kaikin voimin soittaa
kelloa. Mitä sitten tapahtui, sen te tiedätte -- ja nyt voivat
herrat tehdä mitä haluavat, mutta olen kautta Jumalan sanonut teille
totuuden ja koko totuuden. Nyt kysyn teiltä miten ovat asiani
Englannin lain mukaan?
Seurasi äänettömyys, jonka Sherlock Holmes keskeytti.
-- Englannin laki on ylimalkaan oikeudenmukainen laki. Teille ei
käy sen hullummin, kuin että teidät vapautetaan syytteestä. Mutta
tahtoisin kysyä teiltä, kuinka tuo mies tiesi, että te asutte täällä
tai kuinka hän pääsi taloon tai tiesi mihin kätkeytyä hyökätäkseen
kimppuunne.
-- Siitä en tiedä mitään.
Holmesin kasvot olivat hyvin kalpeat ja vakavat.
-- Pelkäänpä, ettei juttu ole vielä lopussa, sanoi hän. Voitte vielä
kohdata pahempiakin vaaroja kuin Englannin laki tai vihollisenne
Amerikasta. Te saatte huolia, Mr Douglas. Ottakaa neuvostani vaarin
ja olkaa yhä varuillanne.
Ja nyt kärsivälliset lukijani pyydän teitä hetkeksi tulemaan kanssani
kauvas Sussexin Birlstonen herraskartanosta ja kauvas niinikään
siitä armonvuodesta, jolloin teimme tapausrikkaan matkamme, joka
päättyi John Douglasin nimellä tuntemamme miehen kertomukseen.
Pyydän teitä siirtymään kaksikymmentä vuotta taaksepäin ajassa ja
muutamia tuhansia penikulmia länteen, jotta voisin näyttää teille
ihmeellisen ja kauhean tarinan -- niin ihmeellisen ja kauhean, että
teistä on ehkä vaikeata uskoa sitä, vaikka kerronkin, että juuri niin
se tapahtui. Älkää luulko, että alan uuden kertomuksen ennenkuin
vanha on päättynyt. Kun luette edelleen, saatte huomata ettei niin
ole laita. Ja kun olen kertonut nuo kaukaiset tapahtumat ja olette
saaneet selville menneisyyden salaisuuden, tapaamme vielä kerran
tutuissa huoneissa Baker Streetin varrella, missä tämä tarina päättyy
niinkuin niin monet muutkin ihmeelliset tapaukset.