XII.

"HÄN".

Huolehdittuamme siitä, että Leolla oli kaikki mitä hän tarvitsi,

minä ja Job peseydyimme perusteellisesti ja muutimme yllemme puhtaat

vaatteet. Pukumme, joita olimme pitäneet koko ajan haaksirikon

jälkeen, olivatkin aivan repaleiset ja likaiset. Luultavasti olen

maininnut, että onneksi olimme sijoittaneet veneeseemme kaikki

välttämättömät matkatavaramme, jotka siten pelastuivat, ja kantajat

olivat tuoneet kaikki mukanamme tänne. Melkein kaikki pukumme olivat

lujaa, harmaata flanellia, sillä siitä tehdyt vaatteet ovat minun

kokemukseni mukaan ehdottomasti parhaat matkoilla kuumissa maissa.

En voi milloinkaan unhottaa nautintoa, jonka peseytyminen ja

puhtaisiin pukeutuminen tuottivat. Ainoa, jota kaipasin, oli

saippua, mutta se oli kaikki joutunut hukkaan. Huomasin myöhemmin,

että amahaggerit, jotka ovat puhtautta rakastavia kaikista muista

vastenmielisistä ominaisuuksistaan huolimatta, peseytyivät

jonkinlaisen poltetun saven avulla, joka, kun siihen tottui, korvasi

saippuan aivan mainiosti. Kun olin pukeutunut ja sukinut mustan

partani, joka oli villissä tilassaan täysin oikeuttanut Billalin

sanomaan minua "papiaaniksi", minä tunsin olevani hiukaisevan

nälkäinen. Samassa vedettiin ilman pienintäkään varoitusta tahi

naputusta oviverho sivulle ja kammiooni ilmestyi toinen mykkä

henkilö -- tällä kerralla nuori tyttö -- joka selvästi tajuttavalla

merkkikielellä ilmoitti minulle, että meille oli tuotu ruokaa.

Noudatin kehoitusta ja menin tytön perässä viereiseen huoneeseen,

jossa emme olleet vielä käyneetkään, ja jossa tapasin Jobin. Tuo

kaunis mykkä tyttö ei ollut antanut hänelle rauhaa, ennenkuin hän

hämmästyksissään ja peloissaan oli lähtenyt tytön mukaan. Job ei

voinut unhottaa, miten julkeasti amahagger-naiset saattoivat esiintyä

ja peläten heitä kaikkia hän seurasi tämänkin tytön toimia mitä

suurimmalla epäluulolla.

"Minä en pidä tuon tytön silmäyksistä, herra", sanoi hän

puolustelevasti. "Hänen käytöksensäkään ei ole tarpeeksi

kunnioittava."

Huone, jossa nyt olimme, oli noin kymmentä kertaa suurempi kuin

makuukammiot ja minä näin heti, että sitä oli alkujaankin käytetty

ruokailuhuoneena ja todennäköisesti myöskin palsamoimishuoneena,

sillä kaikki nämä luolat olivat vain hautakammioita, joihin täällä

muinaisuudessa elänyt mahtava kansa oli vainajansa kätkenyt. Kansa,

jonka jättämät muistomerkit ympäröivät meitä täällä kaikkialla, oli

myöskin osannut palsamoida kuolleensa taidolla, jonka vertaista ei

ole milloinkaan nähty. Tämän omituisen huoneen joka seinällä oli

pitkät kiviset pöydät, jotka oli hakattu kalliosta samalla kuin

luolakin oli louhittu, sillä niiden jalat olivat samaa kalliota kuin

luolan lattia. Pöytien taakse oli ympäri luolaa hakattu noin kahden

jalan korkuinen lavitsa ja pöytien syrjiin oli koverrettu syvennys

lavitsalla istujien polvia varten. Tarkastelin pöytää lähemmin ja

huomasin, ettei pöytä, joka oli oviaukosta vasemmalle, ollut mikään

ruokapöytä, vaan oli sitä selvästi käytetty vainajia palsamoitaessa.

Pöydässä näkyi selvästi viisi erisuuruista ihmisruumiin muotoista

syvennystä, joihin kuollut sovitettiin palsamoimisajaksi -- lapset

pienempiin ja täysikasvuiset suurempiin. Pitkin pöytää oli porattu

paljon reikiä nesteiden poistamista varten. Mutta elleivät nämä

todistukset vielä riittäneet, tarvitsi vain katsahtaa seinään pöydän

yläpuolelle saadakseen asiasta täyden varmuuden. Siinä oli mainiosti

säilynyt ja vielä aivan uudelta näyttävä korkokuvasarja, joka

esitti erään pitkäpartaisen vanhuksen, luultavasti jonkun muinaisen

kuninkaan kuolemaa, palsamointia ja hautausta.

Ensimmäinen kuva esitti hänen kuolemaansa. Vanhus makasi vuoteellaan

ja näytti juuri vetäneen viimeisen henkäyksensä naisten ja lasten

itkiessä ja valittaessa hänen ympärillään hiukset hajallaan

hartioilla. Toinen kuva esitti vainajan palsamointia. Ruumis makasi

alastonna pöydällä, jossa oli samanlaiset syvennykset kuin äsken

mainitsemassani pöydässä, ja kolme miestä hääri sen ympärillä. Yksi

näytti valvovan työn sujumista, toinen piteli kädessään pitkää

suppiloa, jonka kärki oli pistetty vainajan rintaan, luultavasti

sydämestä lähtevään päävaltimoon, ja kolmas, joka seisoi pöydällä,

kaatoi suuresta ruukusta suppiloon jotakin höyryävää nestettä. Sekä

kaataja että suppilon pitäjä pitelivät molemmat nenäänsä. Ruumiin

haju oli ehkä niin vastenmielinen tahi he koettivat siten välttää

hengittämästä höyryä, joka nousi vainajan suoniin kaadettavasta

kuumasta nesteestä. Kaikkien kolmen kasvot oli peitetty valkoisella

vaatteella, jossa oli aukot vain silmiä varten. Kolmas kuva esitti

kuolleen hautausta. Siinä hän makasi kylmänä ja kankeana, valkoisiin

liinoihin puetettuna hautakammionsa kivipenkillä. Useita lamppuja

paloi hänen ympärillään ja hänen viereensä oli pantu joitakin

kuvailemiani kauniita maljakoita, jotka luultavasti sisälsivät

elintarpeita. Ahdas kammio oli täynnä surevia ihmisiä. Toisilla oli

kädessään lyyran tapainen soittokone ja vainajan jalkopäässä seisoi

vanha mies, joka valmistautui peittämään vainajaa kädessään olevalla

valkoisella vaipalla.

Nämä taidokkaasti veistetyt ja maalatut korkokuvat olivat mielestäni

sentähden erikoisen merkilliset, että ne esittivät luultavasti aivan

yksityiskohtaisella tarkkuudella, miten tuo tuhansia vuosia sitten

sukupuuttoon hävinnyt ja unhotettu kansa käsitteli vainajiaan.

Saatanpa aivan kuvitella mielessäni, miten kateellisia muutamat

vanhat ystäväni Cambridgessa olisivatkaan minulle, jos pääsisin

joskus kertomaan heille näitä näkemiäni ja kuulemiani. Luultavasti

he väittäisivät minun valehtelevan, vaikka tämä kertomukseni on

kauttaaltaan niin ihmeellinen ja omituinen, että minun olisi ollut

mahdoton sepittää sitä omasta päästäni.

Mutta käykäämme taas asiaan. Kun olin kaikessa kiireessä hätäisesti

katsellut kuvasarjan, istuuduimme aterioimaan. Tarjolla oli keitettyä

vuohta, tuoretta maitoa ja leipää. Ruoka oli pantu puhtaille

puuvadeille. Syötyämme menimme heti katsomaan, miten Leo parka

jaksoi, jolloin Billali poistui luotamme sanoen, että hänen täytyi

valmistautua menemään kuningattaren luo, jonka käsky saattoi tulla

milloin hyvänsä. Poika parkani oli käynyt yhä huonommaksi. Hän oli

herännyt horrostilastaan ja pyrki raivoisasti ylös hourien jostakin

veneretkestä kotona Englannissa. Ellei Ustane olisi kaikin voimin

pidellyt häntä kiinni, hän olisi varmasti karannut huoneesta.

Kuullessaan ääneni hän rauhoittui ja nieli kiltisti kiniiniannoksen,

jonka hänelle ojensin.

Olin istunut Leon luona noin tunnin verran -- ainakin alkoi olla jo

niin pimeä, että minä tuskin erotin nuorukaisen vaaleata päätä, joka

lepäsi peitteistä kyhäämälläni tyynyllä ja näytti hehkuvan kuin sula

kulta -- kun Billali syöksähti kammioon touhuten ja pohteissaan. Hän

ilmoitti, että kuningatar "_Hän-jota-täytyy-totella_" halusi itse

puhutella minua, mikä kunnia suotiin vain aniharvoille, lisäsi hän.

Billali oli kauhuissaan, kun kuuntelin aivan välinpitämättömästi

hänen asiaansa enkä ilmaissut vähintäkään mielenkiintoa kuningattaren

osoittamaa huomaavaisuutta kohtaan, mutta asian laita oli todellakin

niin, etten tuntenut vähintäkään mielenliikutusta kuullessani

saavani tavata jonkun villin ja tummaihoisen kuningattaren, kun

minun kallis Leo-poikani taisteli tuossa hirvittävän kuumeen

kynsissä aivan elämän ja kuoleman rajalla. Minä nousin kuitenkin

seuratakseni häntä ja samassa näin permannolla jonkun kiiltävän

esineen, jonka otin käteeni. Lukija ehkä muistaa, että lippaasta,

jossa ruukunsirpale oli, löytyi myöskin muinaisegyptiläinen sinetti

eli scarabeus, johon oli kaiverrettu pyöreä o, hanhen kuva ja eräs

hyvin harvinainen hieroglyyfi, jotka kaikki yhteensä merkitsivät

"Suten se Ra" eli "Auringon Kuninkaan Poika". Tämän sinetin, joka

oli sangen pieni kooltaan, oli Leo itsepäisesti panettanut paksuun

kultaiseen sormukseen, ja juuri tämän sormuksen minä nyt löysin

kammion permannolta, johon luulen sen lentäneen Leon sormesta hänen

riuhtoillessaan kuumehoureissaan. Ajattelin, että sormus saattaisi

kadota kokonaan, jos se jäisi nyt Leon haltuun, ja sentähden minä

solahutin sen pikkusormeeni lähtiessäni Billalin jälkeen. Job ja

Ustane jäivät Leon luo.

Menimme suuren kirkkoa muistuttavan luolan poikki ja astuimme

käytävään, jonka suulla kaksi vartijaa seisoi liikkumattomina

kuin kuvapatsaat. Kun menimme heidän ohitsensa, he tervehtivät

meitä sotilaallisesti pitkillä keihäillään nostamalla keihäänsä

kasvojensa eteen samalla tavalla kuin päälliköt olivat tervehtineet

meitä norsunluisilla sauvoillaan. Käytävä, johon nyt tulimme,

oli aivan samanlainen kuin meidänkin huoneisiimme johtava, mutta

siihen verraten häikäisevän kirkkaasti valaistu. Astuttuamme pari

askelta riensi meitä vastaan neljä mykkää palvelijaa -- kaksi

naista ja kaksi miestä -- jotka syvään kumartaen järjestäytyivät

niin, että naiset asettuivat eteemme ja miehet taaksemme, ja sitten

lähdettiin eteenpäin. Kuljettuamme useampien huoneiden ohi, joiden

sisäänkäytävien eteen oli ripustettu samanlaiset verhot kuin

meidänkin puolellamme ja joissa kuulin kuningattaren palvelusväen

asuvan, me saavuimme käytävän päähän ja pysähdyimme paksuilla

verhoilla peitetyn oviaukon eteen, jota kaksi valkopukuista soturia

vartioitsi. He tervehtivät meitä syvään kumartaen ja vetivät verhot

sivulle antaen meidän astua suureen, ainakin noin neljäkymmentä

jalkaa pitkään ja yhtä leveään etuhuoneeseen, jossa arviolta noin

kymmenen vaaleatukkaista naista -- useimmat nuoria ja kauniita --

istui permannolle asetetuilla tyynyillä ommellen koruompeluksia

norsunluisilla neuloilla. Nämäkin naiset olivat kaikki mykkiä.

Tämän suuren, kirkkaasti valaistun huoneen toisella puolen oli

sisäänkäytävää vastapäätä samanlainen aukko raskaiden itämaisten

verhojen peitossa, jotka olivat aivan erilaiset kuin meidän

huoneidemme eteen ripustetut verhot. Tämän salaperäisen näköisen

oviaukon edessä seisoi kaksi ihmeen kaunista mykkää tyttöä kädet

rinnoilla ristissä ja pää alaspäin vaipuneena -- asennossa, joka

ilmaisi nöyrintä ja ehdottominta alistuvaisuutta. Lähestyessämme

ojensivat molemmat toisen kätensä ja vetivät verhot sivulle,

jolloin Billali käyttäytyi sangen omituisesti. Tuo kunnianarvoisa

ja rakastettava vanhus -- Billali oli todellakin hyvin miellyttävä

henkilö -- heittäytyi maahan pitkin pituuttaan ja alkoi tässä

asennossa pitkän valkoisen parran maata viistäessä ryömiä huoneeseen

verhojen takana. Minä tulin hänen jäljessään kävellen pystyssä kuten

tavallisesti, minkä vanhus huomasi katsahtaessaan taaksensa.

"Maahan, poikaseni, maahan ja paikalla!" huohotti hän. "Lähestymme

nyt 'Häntä' ja ellet osoita olevasi nöyrä, niin hän varmasti surmaa

sinut tähän paikkaan."

Pysähdyin peloissani. Polveni alkoivat jo todellakin vavista

ja notkahdella, mutta samassa aloin myös ajatella asemaani ja

tilannetta. Olinhan englantilainen ja miksi täytyisi minun, kysyin

minä itseltäni, ryömiä kontillani jonkun villin naisen edessä,

ikäänkuin olisin todellakin apina, joksi Billali minua sanoo? Minä

en voinut enkä tahtonut sitä tehdä, ellen aivan varmaan tiennyt,

että henkeni ja elämäni riippuivat käytöksestäni. Jos nyt ryömisin

polvillani, niin saisin aina tehdä samoin, ja sitäpaitsi olisi

maahan lankeamiseni ilmeinen alamaisuuden tunnustus. Karaisin

siis luontoni ja astuin rohkeasti pystyssä päin Billalin perässä

viereiseen huoneeseen, joka oli melkoisesti pienempi kuin etuhuone.

Seinät oli peitetty kallisarvoisilla verhoilla, jotka olivat noiden

mykkien tyttöjen kutomat, kuten jäljestäpäin kuulin. Siellä täällä

oli kauniita sohvia ja istuimia, jotka oli tehty jostakin ebenholtsin

tapaisesta mustasta puusta taidokkain norsunluukoristuksin. Lattia

oli kokonaan kallisarvoisten ja harvinaisen kauniiden mattojen

peitossa. Huoneen perällä näytti olevan esiripulla peitetty kammio,

josta näkyi valoa. Muuten huone oli aivan tyhjä.

Kömpelösti ja hitaasti ryömi vanha Billali huoneen poikki ja minä

seurasin häntä mahdollisimman arvokkain askelin. Mutta minä tunsin,

ettei yritykseni oikein onnistunut, sillä onhan melkein mahdotonta

säilyttää arvokkuutensa kun on kuljettava vanhuksen perässä, joka

matelee vatsallaan hitaasti eteenpäin kuin käärme. Sitäpaitsi oli

minun käytävä äärettömän hitaasti, etten sivuuttaisi maassa ryömivää

Billalia, joten minun täytyi joka askeleella viivähtää hetkinen jalka

ilmassa tahi kokonaan pysähtyä kuten Skotlannin Maria-kuningatar

mestauslavalle mennessään. Ollen vanha ja kankea kävi ryömiminen

Billalilta sangen työläästi, joten huoneen poikki kulkumme kesti

sangen kauan. Tulin aivan hänen takanaan ja minua halutti monta

kertaa auttaa häntä hyvällä potkulla vähän liukkaammin eteenpäin.

Omasta mielestäni olin kuin sikaa lättiinsä ajava irlantilainen

eikä paljoa puuttunut, etten purskahtanut nauruun ajatellessani

sattuvaa vertaustani. Olihan hullua astua näin maan hallitsijan

eteen. Karkoitin tuon vaarallisen ajatuksen niistämällä nenääni, mikä

toimitus näytti täyttävän Billalin sydämen kauhulla, sillä vanhus loi

minuun kauhistuneen katseen ja minä kuulin hänen mutisevan: "Papiaani

parkani, ajattelehan toki."

Vihdoin saavuimme esiripun luo, jonka eteen Billali jäi makaamaan

kasvot lattiaa vasten liikkumatonna kuin kuollut. Kun minulla ei

ollut muutakaan tekemistä, aloin katsella tarkemmin ympärilleni

tuossa upeassa huoneessa. Mutta samassa tunsin, että joku tuijotti

minuun esiripun takaa. En nähnyt ketään, mutta tunsin katseen, joka

vaikutti omituisesti hermostooni. Kallisarvoisesta sisustuksestaan

ja pehmeästä valaistuksestaan huolimatta tuntui paikka, jossa nyt

olimme, kammottavan yksinäiseltä ja omituiselta. Ympärillämme

vallitsi kuoleman hiljaisuus ja vanha Billali makasi liikkumatonna

kuin kuollut matolla esiripun edessä, josta hurmaava tuoksu kohosi

huoneen hämärää holvikattoa kohti. Minuutti toisensa jälkeen kului

eikä risahdustakaan kuulunut. Minä tunsin yhä tuon näkymättömän

olennon tarkastelevan minua ja hänen läpitunkeva katseensa,

jota en nähnyt, mutta jonka vain tunsin, täytti lopulta mieleni

sanomattomalla kauhulla. Tuskanhiki helmeili otsallani.

Vihdoin esirippu liikahti. Minkälainen mahtoi olla olento, jonka se

kätki? Oliko hän alaston villi nainen, vai joku solakka itämainen

kaunotar? Ehkäpä eteemme ilmestyisi nykyaikainen iltateetään juova

nuori neiti? Minulla ei ollut hämärintä aavistustakaan, minkälainen

amahaggerien salaperäinen kuningatar mahtoi olla enkä olisi lainkaan

hämmästynyt, vaikka kuka hyvänsä noista kolmesta olisi astunut

eteeni. Esirippu heilahteli hiljaa ja sen laskoksista ilmestyi

näkyviin ihmeen kaunis lumivalkoinen käsi. Verhoa pitelevät sormet

olivat pitkät ja hennot ja niiden kynnet olivat hyvinhoidetut ja

ruusunpunertavat. Käsi raoitti esirippua hiukan ja suloisin ja

hopeankirkkain ääni, mitä olen milloinkaan kuullut, sanoi puhtaalla

ja klassillisella arabian kielellä:

"Muukalainen, miksi pelkäät?"

Olin juuri mielessäni ylpeillyt, että olin näköjään aivan

rauhallisesti seissyt paikallani, ja sentähden hämmästyin kovin

kysymyksen kuullessani. Ennenkuin ehdin sanoa mitään, vetäistiin

esirippu kokonaan syrjään ja pitkä, solakka olento seisoi meidän

edessämme. Sanon olento, sillä ei ainoastaan vartalo, vaan kasvotkin

olivat valkoisen utuisen harson peitossa ja luulin ensin jonkun

vainajan nousseen haudastaan meidän eteemme. En voi vieläkään

käsittää, miten tuo ajatus pälkähti päähäni, sillä harso oli niin

ohut, että hieno punertava iho kuulsi sen läpi. Ajatuksen oli

luultavasti aiheuttanut juuri tuo harso, joka oli sattumalta tahi

tarkoituksella kiedottu samalla lailla kuin vainajien hikiliina.

Oli miten oli, nähdessäni tuon aavemaisen ilmestyksen minut valtasi

sanomaton kauhu. Hiukseni nousivat pystyyn ja polveni alkoivat

vavista, sillä minä tunsin, ettei edessäni seisova olento ollut

luonnollinen, meidän kaltainen ihminen. Saatoin kuitenkin aivan hyvin

nähdä, että tuo hunnutettu ja salaperäinen, muumiota muistuttava

olento oli solakka ja joka suhteessa ennenkuulumattoman kaunis

nainen, jonka koko olemuksessa oli jotakin lumoavaa, jotakin käärmeen

sulavaa suloutta, jonka kaltaista en ollut milloinkaan ennen nähnyt.

"Miksi olet niin peloissasi, muukalainen?" kysyi tuo suloinen ääni

toistamiseen saattaen sydämeni väräjämään kuin ihanin soitto. "Onko

minussa jotakin, joka saa miehen pelästymään? Sitten ovat miehet

varmasti erilaiset kuin ennen." Hän kosketti kädellään keimailevasti

kiiltävänmustaa tukkaansa, joka lumivalkoisen hunnun alla aaltoili

pehmeästi melkein hänen sandaaleihin pistettyihin siroihin

jalkoihinsa saakka, ja samassa hän kääntyi ikäänkuin näyttääkseen

meille koko huumaavan suloutensa.

"Ihmeellinen kauneutesi saa minut pelkäämään, oi kuningatar",

vastasin minä nöyrästi tietämättä oikein mitä olisi pitänyt sanoa.

Olin kuulevinani maassa makaavan vanhan Billalin mutisevan itsekseen:

"Hyvästi sanottu, poikaseni, hyvästi sanottu."

"Minä huomaan, että miehet osaavat vieläkin pettää meitä naisia

petollisin sanoin", vastasi kuningatar nauraen hopealta helähtelevää

naurua. "Oi, muukalainen, sinä pelkäsit sentähden, että tunsit

minun katselevan ja tutkivan luonnettasi ja sydäntäsi. Sentähden

sinä pelkäsit, mutta koska olen vain nainen, niin suon valheesi

sinulle anteeksi, sillä se oli kohteliaasti ja kauniisti sanottu.

Mutta sanopas, muukalainen, miksi tulitte tänne -- tähän kuoleman

kauhujen maahan, jonka äärettömien soiden keskellä asuva luolakansa

ei tiedä hyvyydestä mitään? Mitä tulitte etsimään? Ettekö välitä

lainkaan hengestänne, kun antaudutte _Hiya'n, 'Hänen-jota-täytyy

totella'_ armoille? Selitä minulle myöskin, mistä olet oppinut

kielesi, jota puhun. Tämä kielihän, joka on muinaisen syyriankielen

suloinen jälkeläinen, on hyvin vanha. Puhutaanko sitä vielä? Niinkuin

näet elän minä täällä yksinäni hautojen keskellä erilläni muusta

maailmasta, josta en välitä. Muistot vanhoilta ajoilta ovat olleet

seuranani, oi muukalainen -- ja ne ovat haudassa, jonka itse niille

kaivoin. On totta kun sanotaan, että ihminen itse elämänsä turmelee."

Hänen suloinen äänensä värähti ja hänen rinnastaan kohosi pidätetty

nyyhkytys. Samassa hänen katseensa osui maassa makaavaan Billaliin ja

hän suoristausi äkkiä.

"Siinähän olet, vanhus", huudahti hän. "Miten on järjestyksen laita

taloudessasi. Minulle on kerrottu, että näiden minun vieraideni

kimppuun on hyökätty. Lapsesi, nuo kirotut roistot, olivat

toimeenpanneet 'ruukkujuhlan' surmatakseen ja syödäkseen heistä yhden

ja elleivät toiset olisi tapelleet kuin leijonat, niin heidätkin

olisi tapettu, enkä minäkään olisi kyennyt heitä sitten enää henkiin

herättämään. Mitä tämä merkitsee, vanhus? Mitä sanot, jos minä annan

sinut niiden käsiin, jotka toimeenpanevat koston?"

Vihastuessaan oli kuningatar puhunut yhä kovemmin ja hänen äänensä

kajahteli kylmän kirkkaana huoneen kallioseinistä. Olin näkevinäni

miten hänen silmänsä salamoivat ja huomasin Billalin, jota olin

pitänyt jotensakin pelottomana henkilönä, vapisevan pelosta ja

kauhusta kuin haavanlehden.

"Oi _Hiya_! oi _Hän_!" vastasi hän kohottamatta valkoista päätään

lattiasta. "Oi kuningatar, ole yhtä armelias kuin olet suurikin,

sillä minä olen nyt ja aina sinun nöyrin palvelijasi. Minä en juhlaa

suunnitellut, enkä edes tiennyt siitä mitään; nuo roistot, joita

sanotaan lapsikseni, toimivat aivan omin päin. Olen viaton. Erään

naisen houkuttelemina, jota sinun vieraasi Porsas oli loukannut, he

olisivat noudattaneet maan vanhaa tapaa ja syöneet lihavan mustan

muukalaisen, jonka vieraasi Papiaani ja Leijona, joka on sairas,

olivat tuoneet mukanaan. He luulivat voivansa ilman muuta tehdä niin,

kun et ollut maininnut sanaakaan hänestä, oi kuningatar. Mutta kun

Papiaani ja Leijona näkivät mitä oli tekeillä, niin he tappoivat

naisen ja samalla myös palvelijansa, joka siten pelastui hehkuvan

ruukun hirveästä kuolemasta. Silloin nuo kirotut, nuo pahan hengen

lapset tulivat aivan hulluiksi tuntiessaan veren hajun ja karkasivat

Leijonan, Papiaanin ja Porsaan kimppuun. Mutta nämä taistelivat

urhoollisesti. Oi _Hiya_! he löivät kuin miehet tappaen paljon ja

pitivät puoliaan, kunnes minä saavuin ja pelastin heidät. Rikolliset

olen lähettänyt tänne Koriin tuomittavaksesi, oi _Hän_, ja he ovat jo

täällä."

"Hyvä on, vanhus, minä tiedän sen ja huomenna minä tutkin ja

tuomitsen heidät suuressa salissa. He tulevat saamaan ansionsa

mukaan, ole siitä varma. Sinut minä tällä kertaa armahdan,

vaikkakin vastenmielisesti, mutta muista, että pidät paremman kurin

perhekunnassasi tästä lähtien. Poistu!"

Billali nousi polvilleen ja kumarsi nöyrästi ja hämmästyneen

näköisenä kolme kertaa. Sitten hän valkoisen parran maata viistäessä

ryömi tiehensä samalla tavalla kuin oli tullutkin ja katosi viimein

oviverhojen taakse. Olin sangen levoton jäädessäni yksikseni tuon

hirvittävän, mutta samalla niin verrattoman viehättävän naisen

seuraan.