Tunsin rajatonta kiitollisuutta, kun me tuntia ennen auringon
laskua pääsimme pengermittäin kohoavan ylängön reunaan. Olimme
jättäneet suot kauas taaksemme, kun vihdoin leiriydyimme korkealle
harjanteelle. Ensi työkseni menin Leon luo, jonka tila oli aamusta
saakka vain huonontunut. Kuume oli noussut eikä laskeutunut koko
yönä ja minä valvoin päivän koittoon saakka autellen Ustanea,
joka oli mitä erinomaisin ja väsymättömin sairaanhoitajatar,
hoitamaan sekä Leoa että Jobia. Täällä ylhäällä oli ilma lämmin ja
miellyttävä olematta silti kuuma, ja täällä eivät moskiitotkaan
meitä sanottavasti vaivanneet. Samalla olimme myöskin soista uhkuvan
sumukerroksen yläpuolella, joka lainehti allamme kuin sankka
savupilvi suuren kaupungin päällä. Siellä täällä, missä sumupeite
oli ohuempi, näin häilyvän virvatulen hyppelevän suon heiluvilla
mättäillä.
Aamun sarastaessa Leo alkoi hourailla ja luuli, että hänet oli
hakattu kahtia. Olin kovin murheellinen ja pelko sydämessäni minä
aloin ajatella, miten kohtaus mahtaisi päättyäkään. Minulle oli kyllä
kerrottu ja olin monta kertaa lukenutkin tieteellisistä teoksista,
miten tällaiset kohtaukset tavallisesti loppuivat. Istuin Leon
viereen surun ja tuskan murtamana. Samassa tuli Billali luokseni
ja tarkasteltuaan hetkisen Leoa käski meidän valmistautua heti
jatkamaan matkaa. Hän sanoi Leon tilan olevan niin arveluttavan,
että ellei nuorukainen jo tänään pääsisi paikkaan, jossa hän saisi
olla rauhassa ja jossa häntä voitaisiin huolellisesti hoitaa, hän
varmasti heittäisi henkensä parin päivän kuluttua. Minä myönnyin
heti hänen tahtoonsa ja nostettuamme Leon kantotuoliinsa me lähdimme
taipaleelle. Ustane käveli hänen vieressään karkoittaen pois
pilvinä parveilevat kärpäset ja valvoi samalla, ettei Leo pudonnut
kantotuolistaan kuumehoureissaan heittelehtiessään.
Noin puoli tuntia kuljettuamme auringon nousun jälkeen me saavuimme
ylängön korkeimmalle penkereelle ja eteemme aukeni ihanin näköala
mitä kuvitella voi. Näimme hedelmällisen, mehevää ruohoa kasvavan
tasangon, jossa siellä täällä kasvoi ihania kukkia, puita ja
pensaita. Taampana, minun arveluni mukaan noin kahdeksantoista
penikulman päässä paikasta, jossa nyt olimme, oli keskellä tasankoa
suunnaton, omituisen näköinen vuori, jonka perustana näytti olevan
ruohoinen, noin viidensadan jalan korkuinen viettävä rinne. Kuten
myöhemmin näin kohosi vuoren hirvittävän äkkijyrkkä seinämä tältä
alustalta ainakin noin tuhannenkahdensadan jalan korkeuteen. Tämä
vuori, jonka huippu oli säännöllisen pyöreä, oli epäilemättä
jonkun maanjäristyksen tahi tulivuoren purkauksen luoma, ja sen
pohjan pinta-ala oli kuten myöhemmin huomasin noin viisikymmentä
neliöpenikulmaa. Tuon pilviä piirtelevän, luonnon muovaileman
suunnattoman linnoituksen mahtavuus teki suurenmoisen vaikutuksen
tuon aution tasangon yksinäisyydessä.
Mykkänä hämmästyksestä katselin tuota ihmeellistä vuorta, jonka
pyöreä huippu välistä häipyi taivaalla purjehtivien pilvien peittoon,
ja Billali oli luultavasti nähnyt ihmettelevän katseeni, sillä
samassa ilmestyi hänen kantotuolinsa minun viereeni.
"Katsele palatsia, jossa '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu", virkkoi
vanhus juhlallisesti. "Onko kellään kuningattarella ollut milloinkaan
tuollaista valtaistuinta?"
"Kuningattarenne asunto on varmasti ainoa laatuaan ja suuruudessa ja
mahtavuudessa valtijansa vertainen", vastasin minä kunnioittavasti.
"Mutta miten pääsemme sisään, isäni? Onhan mahdotonta kiivetä noita
äkkijyrkkiä seiniä myöten ylös."
"Sittenpähän näet, ystäväni. Mutta katselehan tasankoa edessämme ja
koska sinä olet viisas mies, niin sanopas nyt minulle, mitä luulet
siellä näkeväsi?"
Tarkastelin edessäni olevaa maisemaa ja hämmästyksekseni näin
leveän kivitetyn tien, joka johti suoraan vuoren juurelle. Se oli
paikkapaikoin aivan turpeiden peitossa ja sitä reunusti molemmin
puolin korkea, muutamista kohdin sortunut yhtenäinen vallitus, jonka
tarkoitusta en voinut ymmärtää. Mitä varten oli rakennettu tuommoinen
äkkijyrkkä ja korkea vallitus maantien molemmin puolin?
"Tuo on luultavasti tie, jota myöten pääsemme vuoren luo", vastasin
minä. "Näyttää siltä kuin se olisi jokin vanha joen uoma tahi kanava."
Billali, joka ohimennen sanoen oli aivan terve ja reipas eilisestä
seikkailusta huolimatta, nyökäytti päätään miettivästi.
"Olet oikeassa, poikaseni. Se on kanava, jonka tämän maan muinaiset
asukkaat ovat rakentaneet. Tuon vuoren sisällä, jossa kuningattaremme
asuu, oli muinoin -- minä olen varma siitä -- suuri järvi, jonka
maan muinaiset asukkaat kuivasivat puhkaisemalla ihmeellisillä ja
käsittämättömillä keinoilla vuoreen suunnattoman suuren käytävän,
jota myöten vesi laskettiin alas. Mutta tämä kanava rakennettiin
tietysti ensin ja vuoresta syöksyvä vesi virtasi sitä myöten
takanamme oleville alaville maille. Siten luulen noiden soiden
syntyneen, joiden poikki meidän täytyi tulla tänne päästäksemme. Kun
järvi oli kuivanut, rakensi mainitsemani kansa sen pohjalle suuren ja
mahtavan Kôr-nimisen kaupungin, josta nyt on vain rauniot jäljellä,
ja polvi toisensa jälkeen louhi vuoreen lukemattomia luolia ja
käytäviä, kuten saat nähdä perille päästyämme."
"Saattaahan olla niinkuin sinä sanot isäni", vastasin minä, "mutta
kuinka on selitettävissä, etteivät sadevesi ja maanalaiset lähteet
täytä järveä uudelleen?"
"Niinhän luulisi, poikaseni", vastasi Billali, "mutta sitä ei
tarvitse kuitenkaan pelätä. Täällä asunut kansa oli viisasta väkeä.
Näetkös tuota jokea?" kysyi hän osoittaen oikealle, jossa noin neljän
penikulman päässä kaunis joki virtasi tasangon poikki. "Siinä on
viemäri, jota myöten vesi pääsee pois, ja aukko, josta tämä kanava
menee vuoren sisään, on niin leveä, että tuo jokikin mahtuu siitä
hyvin virtaamaan. Luultavasti juoksi vesi ensin kanavaa myöten, mutta
myöhemmin johti kansa sen muualle ja alkoi käyttää kanavaa maantienä."
"Eikö tuohon suureen vuoreen ole mitään muuta sisäänpääsyä?" kysyin
minä.
"On kyllä", vastasi hän. "Kerran vuodessa ajetaan karja, joka käy
laitumella vuoren juurella ja tällä tasangolla, erästä salaista
käytävää myöten vuoren sisään. Käytävä on niin kapea, että eläimet
juuri mahtuvat siitä kulkemaan, ja se on niin hyvin kätketty, että
sinä saisit sitä vuoden etsiä mitään löytämättä."
"Eikö '_Hän-jota-täytyy-totella_' poistu milloinkaan asunnostaan?"
kysyin minä.
Näin puhellessamme olimme saapuneet tasangolle ja minä katselin
ihastuksella sen melkein troopillista kasvullisuutta, kauniita
kukkia ja muhkeita, tammea muistuttavia puita, joita kasvoi aina
kolme tahi neljä samassa paikassa. Palmuja oli myöskin paljon,
joista toiset olivat noin sadankin jalan korkuisia, ja suuria,
mitä kauniimpia sanajalkoja, joiden kaltaisia en ole milloinkaan
nähnyt, kasvoi niiden ympärillä. Kukat, joista kullanväriset
mehiläiset ja suuret loistavasiipiset perhoset joivat mettä,
tuoksuivat hurmaavasti. Kaikenlaista riistaa sarvikuonosta alkaen
juoksenteli puiden alla tahi makaili pitkässä heinikossa. Siellä oli
sarvikuonoja, puhveleita, hirviä, villihevosia ja keihäsantilooppeja,
joka on kaunein kauriseläin, pienemmistä otuksista puhumattakaan.
Kolme strutsia pakeni tuulispään nopeudella näkymättömiin meidän
ilmestyessä läheisyyteen. Kiusaus oli niin suuri, etten jaksanut
hillitä metsästyshimoani. Minulla oli mukanani kantotuolissani
yksipiippuinen martini-kivääri ja huomattuani suuren, muhkean hirven,
joka hieroi kylkeään puuta vasten, minä hyppäsin kantotuolistani
ja lähdin hiipimään otusta kohti. Eläin päästi minut noin
kahdenkymmenen kyynärän päähän, jolloin se kääntyi katsomaan minua
ja valmistautui karkaamaan tiehensä. Samassa minä nostin pyssyni
ja laukaisin tähdäten lavan alapuolelle. En ole eläissäni ampunut
parempaa laukausta, sillä hirvi ponnahti korkealle ilmaan ja syöksyi
hengetönnä maahan. Kantajat, jotka olivat pysähtyneet katsomaan, mitä
tuleman piti, huudahtivat hämmästyksestä, mikä oli aivan odottamaton
kunnianosoitus tämän vaiteliaan ja synkän kansan keskuudessa,
ja muutamat henkivartijat juoksivat heti paloittelemaan otusta.
Vaikka minua kovin haluttikin mennä katsomaan kaunista saalista,
hillitsin kuitenkin uteliaisuuteni ja kävelin kantotuolini luo niin
rauhallisesti kuin hirvien ampuminen olisi ollut minun varsinainen
ammattini. Samalla tunsin, että arvoni oli kohonnut monta astetta
amahaggerien silmissä, sillä heidän mielestään oli koko tapaus
mitä mahtavinta noituutta. Vanha Billalikin oli aivan suunniltaan
ihastuksesta.
"Ihmeellistä, poikaseni!" huudahti hän, "ihmeellistä! Sinä olet suuri
mies, vaikkakin olet ruma. Ellen olisi omin silmin nähnyt, niin
totisesti en olisi uskonut. Opetatko todellakin minutkin tappamaan
tällä tavalla?"
"Varmasti, isäni", vastasin minä hilpeästi, "eihän tämä niin
ihmeellistä ole."
Mutta samalla minä päätin lujasti, että kun "isäni" Billali aloittaa
ampumaharjoituksensa, minä paiskaudun maahan tahi kätkeydyn jonkun
puun taakse.
Noin puoltatoista tuntia ennen auringon laskua me saavuimme
enemmittä seikkailuitta tuon mahtavan vuoren varjoon. Olimme jo niin
lähellä, että saatoin selvästi nähdä sen äkkijyrkät, huimaavaan
korkeuteen kohoavat, rosoiset kallioseinät ja pyöreän huipun, jota
pilvet hyväilivät. Paikan jylhyys oli sanoinkuvaamaton ja kumma
ahdistus valtasi mieleni. Nousimme ensin vuoren juurella olevaa
ruohoa kasvavaa rinnettä myöten ylös, johon ilta-aurinko vielä loi
säteitään, mutta pian jouduimme vuoren seinämän synkkään varjoon ja
hetkisen kuluttua kuljimme kallioon hakatussa laveassa käytävässä,
joka syveni syvenemistään. Varmaankin olivat tuhannet ihmiset
ahertaneet vuosia, ennenkuin tuo jättiläistyö oli saatu valmiiksi.
Vielä tänäkin päivänä on minulle arvoitus, miten tuommoisen työn
suoritus oli ollut mahdollinen ilman räjähdysaineita, mutta se on ja
jääkin ikuisiksi ajoiksi tuon aution maan salaisuudeksi. Otaksun,
että kansa, joka oli asunut Kôrissa hämärimmässä muinaisuudessa,
oli teettänyt nämä työt -- kallioiden halkomiset ja suurten luolien
louhimot -- kymmenillätuhansilla orjilla, joita lukemattomat
päällysmiehet valvoivat, kuten muinaiset faraot Egyptissä
rakennuttivat jättiläismuistomerkkinsä jälkimaailman kummaksi. Mutta
missä piileskeli vuoren väki?
Vihdoin saavuimme aivan äkkijyrkänteen juurelle ja edessämme ammotti
vuoren seinässä suunnaton aukko, joka oli kuin yhdeksännentoista
vuosisadan insinöörien rakentaman rautatietunnelin suu. Voimakas
virta syöksyi kohisten luolasta. Olimme jo kallioleikkaukseen
tultuamme seuranneet tätä virtaa, joka vihdoin yhtyi tuohon
oikealle kääntyvään jokeen, josta olen ennemmin puhunut. Toinen
puoli leikkauksen pohjaa oli nimittäin syvennetty kanavaksi, johon
vuoresta virtaava vesi oli johdettu, ja toista puolta, joka oli
noin kymmentä jalkaa korkeampi, käytettiin tienä. Leikkauksen
päätekohdassa, jossa tasanko alkoi, oli vesi johdettu syrjään ja
joki oli uurtanut itselleen oman uoman tasangon poikki. Matkueemme
pysähtyi luolan suulle ja miesten sytytellessä mukana tuomiaan
lamppuja Billali tuli meidän luoksemme ja ilmoitti kohteliaasti,
mutta päättävästi, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli käskenyt
sitomaan meidän silmämme estääkseen meitä saamasta selville vuoren
sisuksiin johtavaa salaista tietä. Minä myönnyin luonnollisesti
vastustelematta tähän toimenpiteeseen, mutta Job, joka oli jo paljon
parempi, murisi ankarasti vastaan. Hän kait pelkäsi jotakin ansaa --
hehkuvia ruukkuja tahi jotakin sentapaista. Hän rauhoittui hiukan,
kun vakuutin hänelle, etten ollut missään nähnyt ruukkua enkä edes
tulta, jossa niitä olisi voinut kuumentaa. Leo oli suureksi ilokseni
kovia tuskia kärsittyään vaipunut uneen tahi horroksiin, joten
hänen silmiään ei tarvinnut sitoa. Samaa keltaista liinakangasta,
jota ne amahaggerit, jotka alentuivat pitämään jonkinlaista
vaatetusta, käyttivät ruumiinsa verhona, sidottiin nyt lujasti meidän
silmillemme. Huomasin myöhemmin, että amahaggerit ottivat tuota
kangasta luolien hautakammioista, joten se ei ollut heidän omaa
valmistettaan, kuten ensin olin luullut. Ustanen silmät peitettiin
myös, luultavasti sentähden, että pelättiin hänen ilmaisevan meille
salaisen tien.
Kun kaikki olivat valmiit, lähdettiin jälleen liikkeelle ja kantajien
askelten kuminasta ja veden kasvavasta pauhinasta päättelin, että
tunkeuduimme yhä syvemmälle vuoreen. Ajatellessani tätä omituista
matkaamme tuon ihmeellisen vuoren uumenissa tuntemattomia kohtaloita
kohti minut valtasi outo kauhu, mutta kun olin jo tottunut
monenlaisiin yllätyksiin, rauhoituin pian ja olin valmis kohtaamaan
mitä hyvänsä. Lojuin kantotuolissani kuunnellen kantajien askelia ja
virran yksitoikkoista kohinaa ja koetin uskotella itselleni, että
matka oli hyvinkin hauska. Kuljettuamme hetkisen alkoivat miehet
laulaa samaa yksitoikkoista laulua, jonka olin kuullut matkallamme
sisämaahan vangiksi jouduttuamme. Ilma oli vähitellen käynyt yhä
raskaammaksi ja lopulta luulin aivan tukehtuvani, kun kantotuolini
samassa kääntyi jyrkästi jonkun kulman ympäri. Ensimmäistä käännettä
seurasi pian toinen ja sitten vielä kolmaskin, jolloin ilma muuttui
raikkaammaksi ja hengittäminen kävi helpommin. Kuljettiin rivakasti
eteenpäin ja tuota jyrkkää kääntyilemistä jatkui loppumattomiin,
niin että lopulta olin aivan pyörällä päästäni. Ensin koetin painaa
mieleeni nuo käännökset siltä varalta, että meidän täytyisi joskus
omin neuvoin pyrkiä samaa tietä takaisin, mutta lienee tarpeetonta
sanoa yritykseni täydellisesti epäonnistuneen. Noin tunnin kuluttua
minä äkkiä tunsin, että olimme jälleen tulleet ulkoilmaan. Silmieni
eteen sidotun siteen läpi kuulsi valoa ja minä tunsin raittiin ilman
tuulahduksen kasvoillani. Parin minuutin kuluttua pysähdyttiin ja
kuulin Billalin käskevän Ustanea hellittämään siteen silmiltään ja
tekemään meille saman palveluksen, mutta hänen apuaan odottamatta
minä riuhtaisin siteen pois ja katsahdin ympärilleni.
Kuten olin otaksunutkin olimme kulkeneet suoraan vuoren läpi ja
olimme nyt sen toisella puolen, pyörryttävän jyrkänteen juurella.
Ensimmäinen huomioni oli, että vuoren seinämä oli nyt matalampi,
joten järven pohja eli vanha tulivuoren aukko, jossa seisoimme, oli
ympäröivää tasankoa paljon korkeammalla. Olimme kuin äärettömän
suuren kallioreunaisen maljan pohjalla ja edessämme oleva pyöreä
tasanko oli melkein samanlainen kuin se, jonka äärellä olimme ensin
asustaneet vangiksi jouduttuamme. Mutta tämä oli noin kymmentä kertaa
laajempi, sillä vastapäinen vuorenharjanne siinti vain sinertävänä
juovana taivaanrannalla. Suurin osa tasankoa oli viljelty ja karja,
jota näin suuria laumoja, käyskenteli laitumella kiviaidoilla
suljetuilla alueilla, etteivät eläimet pääsisi hävittämään
puutarhoja. Siellä ja täällä näin ruohoisia kukkuloita ja muutamien
penikulmain päässä tasangon keskustaa kohti olin huomaavinani
suunnattomia raunioita. Sillä hetkellä en ehtinyt tehdä muita
huomioita, sillä samassa meidät ympäröi joukko amahaggereita, jotka
olivat näöltään ja asultaan aivan samanlaiset kuin ennen tuntemamme.
He eivät puhuneet juuri mitään, mutta tunkeutuivat mahdollisimman
lähelle, ikäänkuin he eivät olisi milloinkaan nähneet kantotuolia,
joka oli heidän maassaan kuitenkin aivan tavallinen kulkuneuvo.
Katselimme toisiamme hetkisen, kunnes vuoresta alkoi äkkiä purkautua
aseistettuja miehiä kuin muurahaisia, ja järjestyttyään säännölliseen
rivistöön miesjoukko syöksyi nopeasti meitä kohti. Kaikilla oli
vyötäisillään tuo tavanomainen leopardin nahka, mutta sitäpaitsi oli
jokaisella, niin hyvin upseereilla kuin sotilaillakin, liinainen
kauhtana verhonaan. Norsunluinen sauva, jota upseerit heiluttivat
kädessään, oli heidän arvonsa merkki. Nämä miehet kuuluivat
kuningattaren henkivartiostoon, kuten myöhemmin kuulin.
Heidän johtajansa tuli Billalin luo ja tervehti kohottaen
norsunluisen sauvansa silmiensä tasalle. Sitten hän teki muutamia
kysymyksiä, joita en voinut kuulla. Kun Billali oli lyhyesti
vastannut, teki rykmentti käännöksen ja lähti marssimaan jyrkänteen
juurta meidän kiiruhtaessa perässä. Kuljettuamme noin puoli
penikulmaa pysähdyttiin suunnattoman suuren luolan eteen, jonka
sisäänkäytäväkin oli ainakin kuusikymmentä jalkaa korkea ja
kahdeksankymmentä jalkaa leveä. Billali nousi nyt kantotuolistaan ja
käski minun ja Jobin tehdä samoin. Leo oli liian sairas kyetäkseen
jalkeille, joten hän sai luonnollisesti maata alallaan. Astuimme
sitten tuohon suureen luolaan, jonka suupuolta ilta-aurinko vielä
heikosti valaisi. Taampana näin seinälle ripustetun palavia lamppuja,
joiden rivit häipyivät lopulta melkein näkymättömiin, kuten valot
Lontoon öisillä tyhjillä kaduilla.
Huomasin heti, että seinät olivat täynnä korkokuvaveistoksia,
jotka esittivät aivan samoja aiheita kuin ennen mainitsemani
maljakkomaalauksetkin, nimittäin lemmenkohtauksia, jännittäviä
metsästysseikkailuja ja rikollisten kiduttamis- ja
surmaamiskohtauksia, joissa pantiin hehkuva ruukku onnettoman päähän.
Näistä kuvista olivat isäntämme siis oppineet tuon miellyttävän
tapansa kohdella rikollisia ja muukalaisia. Joukossa oli hyvin
harvoja taistelukuvia, mistä päättelin, että täällä asunutta
kansaa oli ulkonainen vihollinen vain harvoin ahdistanut. Kôrin
muinainen kansa oli ehkä ollut niin suuri ja mahtava, ettei sen
tarvinnut vihollisia pelätä tahi sitten oli tämä omituinen maa
äärettömine soineen ja luoksepääsemättömine vuorineen tehnyt kaikki
päällekarkaukset mahdottomiksi. Korkokuvien ja maalausten välissä oli
kiveen hakattu kirjaimia, joiden kaltaisia en ollut milloinkaan ennen
nähnyt. Tunnen Egyptin hieroglyyfit, Assyyrian kiilakirjoituksen ja
kreikkalaiset ja hebrealaiset kirjaimet, mutta nämä merkit olivat
minulle aivan tuntemattomat. Mielestäni ne muistuttivat enemmän
kiinalaista kuin mitään muuta ennen näkemääni kirjoitusta. Lähempänä
luolan suuta olivat veistokset ja kirjoitukset pahoin kolhiintuneet
ja melkeinpä hävinneetkin, mutta kauempana ne olivat vielä yhtä
ehyet ja kauniit kuin silloinkin, kun mestari oli työnsä lopettanut
saatuaan sen valmiiksi.
Henkivartijarykmentti pysähtyi sisäänkäytävään muodostaen kujan,
jonka läpi meidän piti kulkea luolaan, jossa meidät otti vastaan eräs
valkeaan viittaan puettu mies. Hän kumarsi meille nöyrästi, mutta
ei puhunut sanaakaan, mikä ei ollutkaan ihmeellistä, sillä mies oli
kuuromykkä, kuten jäljestäpäin kuulimme.
Noin kahdenkymmenen jalan päässä sisäänkäytävästä aukeni suuresta
luolasta lavea käytävä sekä oikealle että vasemmalle. Vasemmalla
puolen olevan käytävän suulla seisoi kaksi vartijaa, mistä
päättelin kuningattaren asuvan sielläpäin. Vastapäistä käytävää
ei vartioinut kukaan ja mykkä oppaamme meni sinne viitaten meitä
tulemaan hänen perässään. Kuljettuamme muutamia kyynäriä tuossa
lampuilla valaistussa käytävässä pysähdyimme erään sisäänkäytävän
eteen, jota verhosi jostakin kasvisaineesta kudottu matto. Opas
veti verhon syrjään nöyrästi kumartaen ja pyysi meitä kohteliaalla
kädenliikkeellä käymään sisään. Tulimme suureen huoneeseen, joka oli
luonnollisesti hakattu kallioon, mutta joka oli suureksi ilokseni
kirkkaan valoisa. Kallioseinään oli nimittäin puhkaistu riittävän
suuri ikkuna-aukko. Huoneessa oli kivinen makuusija, ruukkuja
täynnä vettä peseytymistä varten ja kauniita leopardin nahkoja
vuodevaatteiksi.
Jätimme Leon, joka vieläkin nukkui raskaasti, tähän huoneeseen ja
Ustane jäi hänen luoksensa. Minä huomasin, että mykkä oppaamme
katsahti tyttöön tuikeasti, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä,
kuka sinä olet ja kenen määräyksestä olet tullut tänne? Sitten hän
johdatti meidät toiseen samanlaiseen huoneeseen, jonka Job otti
haltuunsa, ja minulle ja Billalille neuvottiin kummallekin yhtäläinen
huone.