Tässä tuo nuori nainen keskeytti puheensa eli laulunsa ja loi
hehkuvan katseensa luolan perillä vallitsevaan synkkään pimeyteen.
Samassa hänen silmänsä laajenivat kauhusta ja hän tuijotti
jäykistyneenä eteensä kuin jotakin hirveää näkyä katsellen. Sitten
hän antoi kätensä vaipua Leon pään päältä ja viittasi eteensä
pimeyteen. Me tuijotimme kaikki luolan perille, mutta emme nähneet
mitään. Mutta Ustane näki tahi ainakin luuli näkevänsä jotakin, mikä
ilmeisesti järkytti hänenkin rautaisia hermojaan, sillä äkkiä hän
kaatui ääntä päästämättä tajutonna maahan.
Leon, joka alkoi todellakin kiintyä tähän miellyttävään nuoreen
naiseen, valtasi hätä ja tuska ja ollakseni täysin rehellinen täytyy
minun tunnustaa, että minutkin valtasi taikauskoinen pelko. Kohtaus
oli kokonaisuudessaan niin tavaton.
Ustane tointui kuitenkin pian ja nousi väristen istumaan.
"Mitä tarkoitit, Ustane?" kysyi Leo, joka puhui arabiankieltä
erittäin hyvin opiskeltuaan sitä ahkerasti useat vuodet.
"En mitään, valittuni", vastasi Ustane väkinäisesti naurahtaen. "Minä
vain lauloin sinulle kansani vanhan tavan mukaan. En varmastikaan
tarkoittanut mitään, sillä miten voisin puhua tulevaisista
tapahtumista."
"Mutta mitä sinä näit, Ustane?" kysyin minä katsellen tyttöä
kiinteästi silmiin.
"En mitään", vastasi hän jälleen; "en kerrassaan mitään. Älkää
kyselkö. Onhan parempi, etten teitä pelästytä. Miksikä sen tekisin?"
Sitten hän kääntyi Leon puoleen ja ottaen nuorukaisen pään kättensä
väliin hän suuteli tätä otsalle ja hänen kasvoillaan kuvastui niin
ääretön hellyys ja sanomaton rakkaus, etten ole sen kaltaista ilmettä
nähnyt kenenkään toisen naisen kasvoilla, vaikka olen liikkunut
kaikkialla niin sivistyneiden kuin villikansojenkin keskuudessa.
Katsellen Leoa liikuttavan hellästi Ustane lausui:
"Kun en ole enää luonasi, rakkaani, kun sinä yöllä ojennat
kätesi etkä löydä minua, niin muistele minua silloin, sillä minä
rakastin sinua, vaikka en ole kelvollinen jalkojasikaan pesemään.
Rakastakaamme siis nyt toisiamme, ottakaamme omaksemme, mikä meille
on suotu ja olkaamme onnelliset niin kauan kuin saamme olla yhdessä,
sillä haudassa ei rakkaus enää lämmitä, eikä siellä suutelot huulia
polta. Sitten ei ehkä ajatella enää mitään, tahi kalvavat mieltä
vain eletyn elämän katkerat muistot ja soimaukset, ettei ymmärtänyt
paremmin ja viisaammin elinaikaansa hyväkseen käyttää. Tämä ilta on
meidän, oi rakas, mutta ken tietää, kenen on huomispäivä?"