Suutelotoimituksen päätyttyä -- minun nuo nuoret neitoset antoivat
olla rauhassa, mutta Jobin vaiheilla näkyi eräs sulotar luovivan
kunnon palvelijamme katsellessa hätääntyneenä ympärilleen --
vanha Billali käski meitä arvokkaalla kädenliikkeellä astumaan
luolaan, minkä teimmekin Ustanen seuratessa mukanamme välittämättä
vihjauksistani, että halusimme olla yksin.
Ennenkuin olimme kulkeneet viittä askelta, huomasin hämmästyksekseni,
ettei luola ollutkaan luonnon työtä, vaan ihmisten tekemä. Mikäli
saatoimme päättää se oli noin sadan jalan pituinen ja viidenkymmenen
jalan levyinen sekä hyvin ilmava ja korkea, muistuttaen paljon
kirkon sivulaivaa. Aina noin viidentoista jalan päässä toisistaan
lähti tästä luolasta kaitaisia käytäviä, joiden luulen johtaneen
ympärille hakattuihin pienempiin huoneisiin. Luolan sisäänkäytävästä
noin viidentoista jalan päässä, johon päivänvalo ei enää kyennyt
oikein valaisemaan, paloi suuri tuli. Billali seisahtui sen ääreen
ja käski meidän istua antaen samassa miehilleen määräyksen tuoda
meille ruokaa. Me istahdimme meille varatuille pehmeille nahoille ja
odotettuamme hetkisen ilmestyi nuoria tyttöjä, jotka toivat meille
keitettyä vuohen lihaa, tuoretta maitoa saviruukuissa ja paahdettua
maissia. Olimme melkein nälkään kuolemaisillamme enkä muista
milloinkaan syöneeni suuremmalla nautinnolla. Lopetimme syömisemme
sitten vasta, kun meille tarjotusta ruoasta ei ollut muruakaan
jäljellä.
Kun aterian tähteet oli korjattu pois, nousi Billali, meidän
jotensakin vieraanvarainen isäntämme, joka oli äänetönnä katsellut
suunnatonta ruokahaluamme, ja sanoi jotakin hyvin ihmeellistä
tapahtuneen. Ei oltu milloinkaan kuultu eikä kukaan voinut muistaa,
että valkoisia muukalaisia olisi konsanaan saapunut maahan, jossa
Amahagger- eli Kalliokansa asusti. Välistä, vaikkakin aniharvoin,
oli mustia miehiä eksynyt heidän maahansa ja nämä olivat kertoneet
hänelle, että maailmassa oli ihmisiä, jotka olivat paljon
valkoisemmat kuin hän ja jotka purjehtivat suurilla laivoilla, mutta
hän ei ollut milloinkaan kuullut heidän käyneen hänen maassaan.
Meidät oli kuitenkin nähty vetävän venettämme kanavaa myöten ja hän
sanoi peittelemättä antaneensa määräyksen, että meidät oli heti
surmattava, sillä muukalaisten tunkeutuminen maahan oli vastoin
kaikkia lakeja ja asetuksia. Mutta silloin hän oli saanut käskyn
'_Häneltä-jota-täytyy-totella_', että henkemme oli säästettävä ja
meidät tuotava tänne.
"Suo anteeksi, isäni, että keskeytän", sanoin minä, "mutta
ymmärtääkseni '_Hän-jota-täytyy-totella_' asuu vieläkin kauempana.
Miten saattoi hän tietää meidän olevan tulossa?"
Billali kääntyi ja nähtyään meidän olevan yksin -- sillä Ustane, tuo
nuori neitonen, oli siirtynyt etäämmälle hänen alkaessaan puhua --
sanoi omituisesti naurahtaen:
"Eikö teidän maassanne ole ketään, joka voi nähdä ilman silmiä ja
kuulla ilman korvia? Älä kysele. _Hän_ tiesi."
Kohautin hartioitani kuullessani tämän ja hän alkoi selittää, ettei
hän ollut saanut sen lähempiä määräyksiä, miten meidän kanssamme piti
menetellä, mutta hän aikoi heti lähteä "_Hänen-jota-täytyy-totella_"
puheille saamaan tarkat ohjeet meihin nähden. Billalin puheesta
päättäen oli "_Hän-jota-täytyy-totella_" tahi "Hiya" (hän), joksi
häntä yleisesti sanottiin lyhykäisyyden takia, amahaggerien
kuningatar.
Kysyin häneltä, kuinka kauan hän luuli viipyvänsä matkallaan, ja
hän arveli parhaassa tapauksessa ennättävänsä takaisin viidentenä
päivänä. Matka oli vaivalloinen, sillä päästäkseen kuningattaren
luo hänen täytyi kulkea rannattomien ja pohjattomien soiden poikki.
Hän sanoi järjestävänsä kaikki niin, että meistä huolehdittaisiin
mitä parhaiten hänen poissa ollessaan, ja koska hän oli mieltynyt
meihin, koettaisi hän kaiken voitavansa saattaakseen kuningattaren
mielen meitä kohtaan mahdollisimman suosiolliseksi. Samalla hän
ei myöskään tahtonut salata meiltä, että hän saattoi yhtä hyvin
epäonnistuakin, sillä jokainen muukalainen, joka oli tullut maahan
hänen isoäitinsä, hänen äitinsä ja hänen elinaikanaan, oli armotta
surmattu ja tavalla, jota hän ei tahtonut selittää säästääkseen
hermojamme. Hänen käsityksensä mukaan oli kaikki tapahtunut
"_Hänen-jota-täytyy-totella_" käskystä. "Hiya" ei ollut ainakaan
hänen tietääkseen milloinkaan pannut kortta ristiin pelastaakseen
muukalaisten hengen.
"Nyt minä en oikein käsitä sanojasi, isäni", sanoin minä. "Sinähän
olet jo vanha mies ja aika, jonka kuluessa nuo tapahtumat ovat
sattuneet, ulottuu ainakin kolme miespolvea taaksepäin. Kuinka
olisi siis '_Hän-jota-täytyy-totella_' voinut antaa käskyn jonkun
muukalaisen surmaamisesta sinun isoäitisi ollessa vielä lapsi? Eihän
'_Hän-jota-täytyy-totella_' ollut silloin vielä syntynytkään."
Billali hymyili jälleen omituista salaperäistä hymyään ja poistui
syvään kumartaen vastaamatta kysymyksiini. Sitten emme nähneet häntä
viiteen päivään.
Hänen mentyään keskustelimme tilanteestamme ja minun täytyy myöntää,
että olin sangen levoton ajatellessani tulevaisuuttamme. Vaikka
olin lujasti päättänyt, etten uskoisi mitään satuja, niin kuitenkin
olivat Billalin kertomukset tuosta salaperäisestä kuningattaresta,
"_Hänestä-jota-täytyy-totella_", joka kaikesta päättäen jollakin
kaamealla tavalla surmautti kaikki muukalaiset, järkyttäneet
mielenrauhani. Leo oli myöskin alakuloinen, mutta koetti lohduttaa
itseänsä todistamalla riemuiten, että "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli
epäilemättä juuri sama henkilö, josta ruukunpalasen kirjoituksessa
ja hänen isänsä kirjeessä puhuttiin ja jonka ikään, viisauteen
ja suureen mahtavuuteen Billalikin oli viitannut. Viime aikojen
monet kummalliset tapaukset olivat antaneet minulle niin paljon
ajattelemisen aihetta, etten enää jaksanut enkä halunnutkaan
sillä hetkellä todistaa Leon järjetöntä väitettä aivan vääräksi
ja mahdottomaksi. Minä vain ehdotin, että menisimme uimaan ja
peseytymään, minkä tarpeessa kaikki olimme.
Ilmoitettuamme aikomuksemme eräälle keski-ikäiselle, tavattoman
synkän näköiselle miehelle, joka näytti määrätyn pitämään meitä
silmällä isän poissa ollessa, menimme ulos -- mutta sytytimme
ensin piippumme. Luolan eteen oli kokoontunut suuri joukko kansaa
nähdäkseen vilahdukseltakaan valkoisia muukalaisia, mutta kun me
ilmestyimme tuprutellen sakeita savupilviä sieraimistamme hajausi
joukko silmänräpäyksessä. Miehet ja naiset juoksivat tiehensä huutaen
ja kirkuen, että olimme hirmuisia noitia. Paitsi ampuma-aseidemme
vaikutusta ei mikään muu herättänyt suurempaa ihmettelyä ja
kummastusta kuin tupakanpolttomme. Siten onnistuimme pääsemään
pienelle purolle, jonka kristallikirkkaassa vedessä kylvimme
kenenkään häiritsemättä. Ustane ja muutamat hänen toverinsa näyttivät
kyllä päättäneen seurata meitä kaikkialle, myöskin kylpyyn.
Olen harvoin uinut ja peseytynyt niin suurella nautinnolla ja
kun vihdoin olimme valmiit, oli aurinkokin alentunut melkein
vuoriselänteen tasalle ja päästyämme takaisin suureen luolaan se
oli jo laskenut vuorten taa. Synkkä hämärä kattoi seudun. Luolassa
roihusi useita nuotioita, joiden ympärillä parhaillaan aterioitiin
juhlallisen äänettömyyden vallitessa. Tulet paloivat kirkkaasti
ja seinille oli ripustettu lukuisasti hyvin valaisevia, savesta
muovailtuja lamppuja, Joista toiset olivat erinomaisen kauniitakin.
Suurimmat lamput oli valmistettu isoista saviruukuista, jotka oli
täytetty sulatetulla rasvalla ja suljettu tukevalla kannella, jonka
läpi oli pujotettu punertava sydän. Näitä lamppuja täytyi pitää
alati silmällä, etteivät ne pääsisi sammumaan, sillä niissä ei ollut
minkäänlaista sydämen nostolaitetta. Pienempien käsilamppujen, jotka
myöskin oli muovailtu savesta, sydäminä käytettiin palmujen ydintä
ja välistä jonkun erittäin kauniin sanajalan runkoja. Tällaisissa
lampuissa oli sydän pujotettu lampussa olevan ahtaan reiän läpi,
johon oli sovitettu terävä puutikku, jolla sydäntä voitiin vetää
pitemmälle, kun se alkoi palaa himmeämmin.
Istuimme hetkisen katsellen noiden julman näköisten ihmisten
illastusta synkässä äänettömyydessä, kunnes vihdoin ilmoitin
kaitsijallemme, että halusimme mennä levolle. Päivän monet kokemukset
väsyttivät ja katseltuani mietteissäni luolan rosoisilla seinämillä
vilahtelevia suunnattomia varjoja tunsin olevani sangen uninen.
Mies nousi heti ja tarttui sanomatta sanaakaan kohteliaasti käteeni
ja opasti minut valaisten lampulla tietämme yhteen niistä kaitaisista
käytävistä, joita olin huomannut lähtevän suuresta keskusluolasta.
Noin viisi askelta kuljettuamme käytävä laajeni pieneksi huoneeksi,
joka oli noin kahdeksan jalan pituinen ja levyinen. Tämän kallioon
hakatun huoneen yhdellä seinämältä oli noin kolmen jalan korkuinen
kivilavitsa, joka oppaani ilmoituksen mukaan oli vuoteeni. Muutoin
oli huone aivan tyhjä enkä voinut keksiä pienintäkään ilmareikää
tahi ikkunaa; tarkasteltuani sitä lähemmin tulin siihen yllättävään
johtopäätökseen, että huone olikin ollut kuolleen hautakammio eikä
kenenkään elävän olennon makuusuoja. Lavitsalla, jolla minun piti
nukkua, oli vainajan ruumis levännyt. (Sain myöhemmin tietää, että
johtopäätökseni oli aivan oikea.) Tämä huomioni sai minut värisemään,
mutta kun minun täytyi kuitenkin jossakin nukkua, niin karaisin
luontoni ja menin hakemaan suuresta luolasta peitteeni, joka oli
tuotu veneestä muiden tavaroiden mukana. Siellä tapasin Jobin, jolta
kuulin, että hänelle oli osoitettu samanlainen kammio makuuhuoneeksi,
mutta johon hän jyrkästi kieltäytyi jäämästä, sillä paikka oli
hänen mielestään kamala. Hänestä oli tuntunut kuin hän olisi mennyt
isoisänsä kiviseen hautakammioon nukkumaan ja hän pyysi saada viettää
yön minun luonani, jos se vain kävisi päinsä. Suostuin iloiten hänen
pyyntöönsä.
Yö kului yleensä rauhallisesti. Minä näin vain hirvittävän unen, että
minut haudattiin elävältä, mutta omituinen ympäristöni oli varmasti
johtanut mieleeni tuon ajatuksen kun nukahdin. Kaikuva torventoitotus
herätti meidät päivänkoitteessa ja mentyäni ulos huomasin solakan
amahagger-nuorukaisen puhaltavan tätä tarkoitusta varten elefantin
torahampaasta tehtyä torvea.
Noudatimme kehoitusta ja menimme purolle peseytymään, minkä jälkeen
meille tuotiin aamiainen. Parhaillaan syödessämme lähestyi meitä eräs
jotensakin kaunis nainen ja suuteli Jobia kaikkien nähden. Tilanne
oli hullunkurisin mitä milloinkaan olen nähnyt. En voi milloinkaan
unhottaa kunnianarvoisan Jobimme kauhua ja säikähdystä. Hän oli kuten
minäkin hieman naisvihaaja -- minkä luulen johtuneen siitä, että hän
oli vanhin seitsemästätoista sisaruksesta -- ja hänen kasvoillaan
kuvastuvia sekavia ja tuskallisia tunteita ei voi sanoin kuvata.
Hän oli aivan kauhuissaan, kun häntä kaikista vastusteluistaan
huolimatta syleiltiin ja suudeltiin aivan julkisesti, mutta kun tämä
lisäksi tapahtui hänen herransa ja isäntänsä läsnäollessa, joutui hän
aivan suunniltaan. Hän hypähti ylös ja tyrkkäsi tungettelijan, noin
kolmenkymmenen vuoden ikäisen, jotensakin miellyttävän naisen luotaan.
"Enpä ole mokomaa ennen nähnyt", läähätti hän, mutta nainen, joka
nähtävästi luuli vain ujouden häntä vaivaavan, suuteli häntä
uudelleen.
"Mene tiehesi! Etkös kuule, senkin lutka, tahi minä..." karjui Job,
heiluttaen uhkaavasti puista lusikkaansa naisen silmäin edessä.
"Pyydän anteeksi, hyvät herrat, mutta minä vannon, etten ole
milloinkaan antanut hänelle vähintäkään aihetta käyttäytyä näin
häpeämättömästi. Voi hyvä isä, nyt hän tulee taas. Älkää päästäkö
häntä, herra Holly, minä rukoilen, älkää päästäkö häntä! Tätä minä
en voi sietää, kuuletteko, en voi! Minulle ei ole milloinkaan
sattunut tällaista, hyvät herrat, ei milloinkaan. Tämähän on aivan
ennenkuulumatonta, hyvät herrat, ja minä..." Samassa hän vaikeni ja
syöksyi pakoon minkä jaloista pääsi ja suureksi ihmeekseni minä näin
amahaggerienkin kerran nauravan. Mutta nainen ei nauranut. Hän näytti
päinvastoin olevan aivan pakahtumaisillaan raivosta, jota toisten
naisten iva ja pilkka vain kiihoittivat. Hän seisoi paikallaan
vihasta puhkuen ja vavisten ja katsellessani häntä minä toivoin,
että Job olisi ollut hieman kohteliaampi, sillä aavistin hänen
ihailtavan mielenlujuutensa saattaneen henkemme vaaraan. Eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin saimme nähdä minun olleen oikeassa.
Kun nainen oli mennyt matkaansa, palasi Job luoksemme hyvin
hermostuneessa mielentilassa ja katseli epäluuloisesti jokaista
naista, joka tuli hänen lähelleen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja
selitin isäntäväellemme, että Job oli nainut mies, mutta avioliitto
oli ollut hyvin onneton, minkä vuoksi hän oli tullut mukaamme tälle
uhkarohkealle retkelle murheensa unhottaakseen. Jo naisten pelkkä
läsnäolo täytti hänen sydämensä kauhulla. Selitystäni kuunneltiin
uhkaavan äänettömyyden vallitessa ja oli ilmeistä, että palvelijamme
käytöstä pidettiin koko perhekunnan kunnian loukkauksena.
Sanasodassa, joka sittemmin seurasi vaimoväen keskuudessa piti Jobin
ihailijatar mainiosti puolensa aivan sivistyneempien sisartensa
lailla.
Syötyämme aamiaisen me lähdimme katsomaan amahaggerien karjanhoitoa
ja maanviljelystä. Karjaa oli kahdenlaista. Suurikokoiset,
sarvettomat lehmät, jotka olivat laihoja ja kulmikkaita, lypsivät
paljon ja hyvää maitoa, mutta toinen rotu, joka oli sangen pientä
ja lihavaa, sopi mainiosti teuraskarjaksi. Vaikka näiden sarvet
kiertyivät eteenpäin niin jyrkästi, että muutamilta oli täytynyt ne
katkaista estääkseen niitä tunkemasta silmiin, muistuttivat nämä
pienet lehmät paljon Norfolkin punertavaa rotua. Vuohet olivat
pitkävillaisia ja niitä pidettiin vain muonituksen takia. Minä
en ainakaan nähnyt niitä milloinkaan lypsettävän. Amahaggerien
maanviljelys on äärimmäisen alkuperäistä, sillä kaikki siihen
kuuluvat työt suoritettiin jonkinlaisella rautaisella lapiolla;
amahaggerit näkyivät tuntevan raudan ja osasivat takoa siitä
tarvekaluja. Heidän lapionsa on aivan suuren keihään kärjen näköinen
ja sen ylälaita on pyöreä, joten sitä ei voi jalalla painaa maahan.
Sillä työskenteleminen on siten sangen vaivalloista. Miehet
suorittavat kaiken työn, johon naisten ei tarvitse ottaa ollenkaan
osaa, ja kuten jo ennemmin olen huomauttanut, ovat amahagger-naiset
kaikissa kohdin täysin valvoneet etujaan. Useimpien villikansojen
keskuudessa, on tämä asia päinvastoin.
Oli sangen vaikeaa saada vähintäkään selvyyttä tämän merkillisen
kansan alkuperästä ja tavoista, sillä näistä seikoista en onnistunut
saamaan pienintäkään keskustelua käyntiin. Mutta ajan kuluessa --
ensimmäiset neljä päivää kuluivat mitään mainittavampaa tapahtumatta
-- Leon ystävätär Ustane, joka sivumennen sanoen seurasi nuorukaista
kaikkialle kuin varjo, kertoi meille yhtä ja toista. Lähellä paikkaa,
jossa "_Hän-jota-täytyy-totella_" asui, oli suuria raunioita ja
pylväskäytäviä. Oppineiden miesten sanojen mukaan oli siellä muinoin
ollut mahtava Kôr-niminen kaupunki, jonka asukkaista amahaggerien
sanottiin polveutuvan. Mutta kukaan ei uskaltanut mennä noiden
raunioiden lähelle, sillä ne olivat pahojen henkien asuinsijoja;
niitä katseltiin vain etempää. Hän oli kuullut samanlaisia raunioita
olevan kaikkialla, missä vain oli vuoria noiden äärettömien soiden
keskellä. Sama kansa, joka muinaisuudessa oli rakentanut nuo suuret
kaupungit, oli ehkä louhinut nämäkin luolat, joissa hänen kansansa
nyt asusti. Heillä itsellään ei ollut kirjoitettuja lakeja, vaan
ainoastaan perinnäistapoja, joita kuitenkin täytyi noudattaa yhtä
ehdottomasti kuin lakeja konsanaan. Jos joku rikkoi niitä vastaan,
niin perhekunnan "isä" tuomitsi rikollisen heti kuolemaan. Kysyin,
miten tuomion täytäntöönpano tapahtui, mutta Ustane hymyili vain ja
sanoi, että minä ehkä piankin saisin nähdä tuon toimituksen.
Heillä oli kuningatarkin. "_Hän-jota-täytyy-totella_" oli heidän
kuningattarensa, mutta hän näyttäytyi vain aniharvoin, ehkä kerran
tahi kaksi kolmen vuoden kuluessa tuomitessaan rikollisia, jolloin
hän oli verhoutunut tiheään huntuun, niin ettei kukaan voinut nähdä
hänen kasvojaan. Hänen palvelijansa olivat kuuromykkiä, niin että he
eivät voineet kertoa mitään, mutta yleensä sanottiin kuningattaren
olevan sanomattoman kauniin ja kaikkia naisia ihanamman. Huhu kertoi
hänen olevan kuolemattoman ja voimallaan hallitsevan koko maailmaa,
mutta Ustane ei tiennyt miten asian laita oikein mahtoi olla. Hän
puolestaan uskoi asian olevan niin, että kuningatar otti itselleen
miehen toisensa jälkeen, kunnes hänelle syntyi tyttölapsi, jolloin
isä, jota ei kukaan enää ollut milloinkaan nähnyt, luultavasti heti
surmattiin. Kun äiti kuoli ja haudattiin Korin pohjattomiin luoliin,
niin tyttö, joka oli sillä aikaa kasvanut suureksi, astui heti
äitinsä paikalle. Mutta kukaan ei tiennyt varmasti sanoa, miten asia
oikein oli. Yksi seikka oli kuitenkin varma. Kuningattaren käskyjä
toteltiin ehdottomasti ja joka toisin menetteli, joutui heti kuoleman
omaksi. Kuningattarella oli suojelusvahti, mutta ei armeijaa, ja
tottelemattomuus rangaistiin kuolemalla.
Tiedustelin, kuinka laaja amahaggerien maa mahtoi olla ja kuinka
paljon heitä suunnilleen oli. Ustane vastasi, että samanlaisia
perhekuntia, jonka huostassa me nyt olimme, oli hänen tietääkseen
kymmenen, kuningattaren suurta perhekuntaa lukuunottamatta, ja
jokainen perhekunta asusti erillään kukin vuoristossaan, joita oli
siellä ja täällä soiden keskellä. Soiden poikki pääsi vain harvoja
ja salaisia teitä myöten, jotka olivat vain muutamien perhekunnan
jäsenten tiedossa. Perhekunnat sotivat usein keskenään, kunnes
"_Hän-jota-täytyy-totella_" lähetti sanan, että sota oli lopetettava,
jolloin se heti loppuikin. Sodat ja kuume, jonka he saivat soiden
poikki matkatessaan, estivät kansan liiaksi lisääntymästä. Kerran oli
tapahtunut, että suuri vihollisarmeija oli hyökännyt maahan suuren
virran suunnalta (tarkoittaa luultavasti Zambesi-jokea), mutta oli
tuhoutunut soihin viimeiseen mieheen. Eräänä yönä oli vihollinen
nimittäin nähnyt suuria tulia edessäpäin ja luullen valojen näkyvän
vastustajan leiristä oli lähtenyt etenemään niitä kohti, jolloin
puolet joukosta hukkui ja toinen puoli nääntyi kuumeeseen ja nälkään.
Iskuakaan ei isketty, mutta vihollisista ei päässyt yksikään
kotimaahansa kertomaan miten onnettomasti heidän oli käynyt. Soiden
poikki, sanoi hän, oli aivan mahdoton päästä, ellei tuntenut teitä.
Mekään emme olisi milloinkaan päässeet näin kauas, ellei meitä olisi
tuotu, lisäsi hän, ja minä uskon hänen olleen aivan oikeassa.
Nämä ja paljon muutakin Ustane kertoi meille noiden neljän päivän
kuluessa, joiden mentyä meidän seikkailumme vasta todenteolla
alkoivatkin. Kuten arvattaneenkin antoi kuulemamme meille paljon
ajattelemisen aihetta ja oli sangen merkillistä, että kaikki soveltui
omituisen hyvin ruudunpalasen kummalliseen kertomukseen. Kävi ilmi,
että maata hallitsi eräs salaperäinen kuningatar, josta huhu tiesi
kertoa hirvittäviä kertomuksia ja jota yleensä mainittiin tuolla
kummallisella ja salaperäisellä nimellä "_Hän-jota-täytyy-totella_".
Minä en voinut keksiä mitään järjellistä selitystä eikä Leokaan,
vaikka hän tietysti pilkkasi minua, kun olin itsepintaisesti nauranut
koko jutulle ja sanonut sitä akkojen loruksi. Job ei yrittänytkään
enää selitellä mitään; hän seurasi tahdottomasti tapahtumien sarjaa.
Arabialainen Mohammed, jota kohdeltiin sangen hyvin, mutta jäätävän
halveksivasti, eli, kuten minä huomasin, ainaisen pelon vallassa,
enkä voinut oikein käsittää, mikä hänen silmittömän pelkonsa
aiheutti. Päivät pääksytysten hän istui luolan johonkin loukkoon
kyyristyneenä ja rukoili Allahia ja profeettaa suojelemaan häntä. Kun
tiedustelin syytä hänen pelkoonsa, sanoi hän pelkäävänsä sentähden,
että nämä luola-asukkaat eivät olleet ihmisiä, vaan pahoja henkiä ja
koko maa oli noiduttu. Minun täytyy myöntää, että olen pari kertaa
ollut taipuvainen uskomaan samaa. Billalin lähdöstä oli kulunut neljä
päivää mitään mainittavampaa tapahtumatta, kunnes neljännen päivän
iltana sattui jotakin. Me kolme sekä Ustane istuimme vähää ennen
levolle menoa luolassa nuotion ympärillä, kun tuo nuori nainen, joka
oli ajatuksiinsa vaipuneena tuijottanut tuleen, äkkiä nousi ja pani
kätensä Leon kultakutreille. Vielä nytkin, kun suljen silmäni, näen
hänen kauniin ja ylevän muotonsa, jota tulen punertava, häilyvä loimu
valaisi, kun hän mietteistään havahduttuaan puhutteli Leoa jotensakin
tähän tapaan:
'Sinä olet omani, valittuni -- minä olen sinua aina odottanut!
Sinä olet hyvin kaunis. Hiuksesi ovat kuin puhtain kulta ja
hipiäsi on maidon valkea.
Silmissäsi kuvastuu taivas ja niiden loiste on kuin tähtien
kirkas valo.
Kuka on väkevyydessä vertaisesi ja ken on sinua uljaampi?