Ankara myrsky. -- Slumpissa vettä hakemaan. -- Tekijä jää rannalle. --
Joutuu maan-asukasten käsiin. -- Viedään farmarin taloon, jossa häntä
kohdellaan hyvin.
Luonto ja kohtalo näkyvät säätäneen minun osakseni toimekkaan ja
levottoman elämän. Niinpä minä nytkin, oltuani vain kaksi kuukautta
kotona, jätin jälleen synnyinmaani ja nousin 20:na kesäkuuta 1702
_Adventure_ nimiseen laivaan, joka oli määrätty Suratiin Itä-Indiassa,
ja jonka kapteenina oli John Nicholas.
Onnellisesti saavuttiin Hyvän Toivon niemelle saakka. Siellä käytiin
ankkuriin ja noustiin maihin vettä ottamaan. Mutta kun laivassa
samalla huomattiin vuoto, niin täytyi purkaa koko lasti ja jäädä sinne
talvehtimaan. Päälle päätteeksi sairastui meiltä vielä kapteenikin.
Kaikki tämä teki sen, että saimme olla siellä maaliskuuhun asti.
Laiva saatiin kuntoon, purjeet nostettiin ja muitta mutkitta
purjehdittiin Madagaskarin salmeen. Päästiin tuosta sanotun saaren
pohjoispäähän viidennelle asteelle eteläistä leveyttä, siis niihin
seutuihin, joissa yhtämittainen luoteistuuli puhaltaa joulukuun alusta
toukokuun alkuun. Tuuli yltyi 19:nä huhtikuuta rajuksi, kääntyen
samalla tavallista läntisemmäksi. Tällaisena se puhalsi kaksikymmentä
vuorokautta yhtämittaa ja ajoi meidät Molukki saarten ohitse noin kolme
astetta päiväntasaajan pohjoispuolelle.
Toukokuun 2 p:nä tuuli hiljeni, ja ilma tuli aivan tyveneksi. Minä olin
tuosta varsin hyvilläni, mutta kapteeni, näillä vesillä kokenut mies,
ennusti ankaraa myrskyä. Ja niinpä kävikin: seuraavana päivänä alkoi
puhaltaa eteläinen monsum-tuuli. Me koetimme vetää purjeita kokoon,
minkä ennätimme, mutta laiva kallistui toiselle kyljelleen, niin
että vihdoin täytyi jättäytyä tuuliajolle. Hirmuisen korkeat aallot
huuhtelivat myötäänsä kantta, mutta vaaraa ei ollut mitään, sillä alus
oli luja, eikä selvillä ulapoilla kareistakaan pelkoa.
Vähitellen vaimeni myrsky, purjeita nostettiin, ja alus totteli jälleen
peräsintä. Kovaa vauhtia kuljettiin yhä itää kohti, emmekä tahtoneet
tästä kurssista poiketakaan, jott'ei ajaisi meitä Suuren Tatarian
kaakkoispuolitse vielä Pohjoiseen Jäämereen.
Ruokavaroja oli riittämään asti, mutta juomavedestä alkoi olla kova
puute.
Eräänä päivänä -- se oli 16:s kesäkuuta 1703 -- huomasi laivapoika
mastosta maata näkyvissä. Seuraavana päivänä oli edessämme saari tai
mannermaa, emme varmaan osanneet sanoa, kumpiko. Etelää kohti pisti
siitä ulos mereen pitkä niemi, jonka rannalla oli avonainen satama,
mutta niin matala, ett'ei siihen käynyt isolla laivalla laskeminen.
Käytiin senvuoksi ankkuriin noin meripeninkulman päässä rannasta, ja
kymmenkunta miestä läksi laivan suuressa sluupissa maihin aseilla
varustettuina ja mukanaan vesitynnyreitä. Miesten oli määrä tuoda
laivaan vettä, jos suinkin löytävät. Minä pääsin mukaan, minun kun teki
mieleni nähdä, millaista tämä tuntematon maa on.
Maihin päästyä ei löydetty jokea eikä lähdettä eikä merkkiäkään mistään
asumuksesta. Merimiehet alkoivat astua pitkin rantaa, haeskellen
makeata vettä; minä läksin samoilemaan eri suunnalle ja erkanin muista
peninkulman verran. Kovaa kivikkoa oli maaperä kaikkialla. Minua
alkoi jo vähitellen uuvuttaa, ja kosk'ei mitään huomattavampaa ollut
nähtävissä, läksin hiljalleen astumaan takaisin satamaa kohti. Saatuani
meren näkyviin, näin meidän miesten jo olevan veneessä ja soutavan kuin
henkensä edestä laivaa kohti. Olin ruveta huutamaan heille, vaikka se
näin pitkältä matkalta olisi turhaa ollutkin, mutta samassa näin erään
hirmuisen suuren olennon juoksevan heidän peräänsä kiivasta vauhtia.
Vesi ei ulottunut häntä kuin polviin. Arvaamattoman pitkin askelin hän
harppaili, mutta vene kun oli jo puolen peninkulman verran edellä, ja
rannikko täynnään kareja ja kivisärkkiä, niin ei hirviö enää voinut
venettä saavuttaa. Tämä kerrottiin minulle vasta perästäpäin. Nyt en
uskaltanut katsoa tuon takaa-ajon päättymistä, vaan juoksin takaisin
samaa tietä kuin olin tullutkin ja kiipesin jyrkän mäen harjalle, josta
oli laaja näky ympärille.
Seutu oli ylt'yleensä viljeltyä. Mikä minua ensinnäkin hämmästytti, oli
ruohon tavaton pituus niityillä: heinänkorret noin 20 jalkaa pitkiä!
Tulin tuosta vallantielle. Sellaiselta se ainakin minusta näytti,
vaikk'ei se senpuolisille ihmisille ollut kuin kapea polku ohrapellon
poikki. Sitä astuin nyt kotvan aikaa, mutta sivuilleni en juuri nähnyt
mitään, ohra kun oli parhaimmillaan ja korret vähintänsä 40 jalkaa
pitkiä. Pääsin tuosta vihdoin pellon päähän, ja siinä oli edessäni
aita, ainakin 120 jalkaa korkea. Aidaksien paksuutta en osannut arvata
suunnilleenkaan. Tämän aidan yli veivät portaat toiseen peltoon. Niissä
oli neljä astinta ja ylimmäisenä vielä suuri kivi yli kuljettavana.
Ratki mahdotonta minun oli astua näitä portaita, jokainen astin kun
oli kuusi jalkaa ja ylimmäinen kivi noin 20 jalkaa korkea. Rupesin
katselemaan, eikö olisi aidassa rakoa, mistä päästä läpi, mutta äkkiä
huomasin erään maan-asukkaan, yhtä kookkaan kuin äskeinenkin, astuvan
toiselta pellolta portaita kohti. Hän oli koolleen kuin kirkontorni
ja harppasi ainakin kymmenen yardia joka askelella. Hämmästyen ja
kauhistuen minä juoksin piiloon ohrapeltoon. Sieltä näin hänen nousevan
portaitten yläpäähän ja katselevan oikeanpuoliseen peltoon; heti
senjälkeen kuulin hänen huutavan. Ääni tuli niin korkealta, että luulin
ukkosen jyrähtäneen.
Ei aikaakaan, niin jo tulee häntä kohti seitsemän samallaista hirviötä,
käsissä sirpit, niin suuret kuin kuusi viikatteen terää. Tulokkaat
näyttivät olevan ensinmainitun renkejä, koskapa pukukin heillä oli
huonompi. Huomasin sen siitäkin, että he, vaihdettuaan pari sanaa hänen
kanssaan, heti rupesivat leikkuutyöhön sillä pellolla, missä minä
olin. Minä juoksin heistä niin kauas kuin vaan pääsin, vaikk'ei se
kovin helppoa ollut, sillä korsien väliä ei ollut kuin jalan verran,
niin että ylen työläs oli puikahdella niitten lomitse. Ponnistelin
kumminkin kaikin voimin, kunnes saavuin sellaiseen paikkaan, missä sade
oli lyönyt ohran lakoon. Siinä ei päässyt enää askeltakaan eteenpäin,
sillä korret olivat niin sotkeutuneet toisiinsa, ett'ei ollut
ajattelemistakaan puikkia niitten välitse, ja vihneetkin olivat niin
lujia ja teräviä, että pistelivät vaatteiden läpi ihoon asti.
Jonkun ajan perästä eivät leikkaajat enää olleet, äänestä päättäen,
kuin sadan yardin päässä minusta. Ihan näännyksissä sekä täynnä pelkoa
ja epätoivoa panin silloin pitkäkseni kahden vaon väliin, toivoen
sydämeni pohjasta, että viimeinen hetkeni jo pian löisi. Sydäntäni
kivisti, ajatellessani lohdutonta leskeäni ja orpojani siellä kotona.
Jo siinä yhdenkin kerran päivittelin sitä, että, vastoin ystävieni
ja omaisteni varoituksia, jälleen olin lähtenyt matkustelemaan,
mieletön. Tässä tuskallisessa tilassa johtui väkistenkin mieleeni
Lilliput: siellähän minua oli pidetty suurimpana ihmeenä, mitä
maailmassa ikinä on nähty; siellähän minä kykenin vetämään perässäni
koko keisarillisen laivaston ja suorittamaan monta muuta ihmeellistä
tekoa, jotka ikipäiviksi on merkitty valtakunnan aikakirjoihin, vaikka
tulevat sukupolvet, miljonain silminnäkijäin todistuksista huolimatta,
niitä tuskin sittenkään totena pitävät. Minusta tuntui sanomattoman
masentavalta näyttää nyt täällä yhtä mitättömältä kuin Lilliputin
ihmiset olisivat näyttäneet Englannissa. Tämä nyt kaikista pahoista
vielä vähin. Mutta koska kokemuksesta on havaittu, että ihmisestä tulee
sitä rajumpi ja julmempi olento, mitä isommaksi hänen kokonsa kasvaa,
niin mitäpäs minä muuta saatoin odottaakaan kuin että nämä hirvittävät
barbaarit, minut huomattuaan, ihan ensi työkseen pistävät minut
poskeensa?
Filosofit ovat epäilemättä oikeassa, väittäessään, että kaikki,
mikä maailmassa on suurta tai pientä, on ainoastaan suhteellisesti
suurta tai pientä. Kohtalo kukaties sallii vielä Lilliputilaistenkin
kohdata sellaisen kansan, joka sen silmissä on yhtä pieni kuin he
minun silmissäni. Ja kenties viimeksi mainittu kansa löytää vielä
pienempänsäkin jossain nurkassa maailmaa, jota tähän saakka ei vielä
ole tunnettu!
Kesken näitä mietiskelyjä hämmästyneessä ja tuskantuneessa mielessäni,
minä huomasin erään leikkaajan olevan enää kymmenen yardin päässä
minusta. Ensi askeleella hän joko tallaa minut murskaksi tai sivaltaa
sirpillänsä kahtia. Silloin minulta pääsi parku, niin kova kuin säikäys
suinkin myöten-antoi. Hirviö pysähtyi, katsahti maahan ja hetkisen
perästä huomasi minut. Varotellen hän tarkasteli minua, niinkuin
ihminen tavallisesti tarkastelee pientä, vahingollista eläintä,
peljätessään sen pistävän tai purevan. Niinhän minäkin olin tehnyt
ennen vanhaan, kärppiä pyydellessäni siellä kotimaassa.
Vihdoin hän uskalsi ottaa minut kiinni takaapäin peukalonsa ja
keskisormensa väliin ja nosti minut noin kolmen yardin päähän
silmistään, paremmin nähdäkseen minut. Minä arvasin hänen
tarkoituksensa, ja kaikeksi onneksi oli minussa sen verran
mielenmalttia jäljellä, ett'en ruvennut rimpuilemaan hänen kynsissään
tuolla kuusikymmentä jalkaa korkealla maasta, vaikka hän nipistikin
minua aika lailla kupeista. Muuta en uskaltanut tehdä kuin nostaa
silmät ylös aurinkoa kohti, panna kädet ristiin rukoilevaan asentoon
ja lausua muutamia sanoja nöyrällä, surumielisellä äänellä, niinkuin
sellaisessa tilassa sopiva oli. Pelkäsin näet joka hetki hänen
paiskaavan minut maahan, niinkuin mekin paiskaamme kuolijaksi
inhottavan eläimen.
Kaikeksi onneksi hän näkyi kuulleen ääneni ja alkoi uteliaana katsella
minua, ihmetellen, että minunmoiseltani olennolta lähtee oikeita
sanoja, vaikk'ei hän ymmärtänytkään niitä. Minä rupesin uikuttamaan ja
itkemään, käännellen päätäni puoleen ja toiseen, siten osoittaakseni
hänelle, kuinka hirmuisen kipeätä minun tekee olla hänen hyppysissään.
Hän näkyi käsittävän minut, ja kantoi minut nuttunsa helmassa isäntänsä
luo, tuon samaisen miehen, jonka ensiksi olin nähnyt, ja joka oli muuan
varakas farmari eli tilanvuokraaja.
Heidän puheistaan minä käsitin, että renki ensi työkseen kertoo
isännälleen, missä ja miten hän oli minut löytänyt. Senjälkeen otti
isäntä pienen oljenkorren palasen -- se oli tavallisen kävelykepin
kokoinen -- ja kohotti sillä nuttuni liepeitä ylös: luuli kaiketi sitä
jonkinlaiseksi luonnon antamaksi verhoksi. Hän puhalsi syrjään hivukset
kasvoiltani, nähdäkseen ne selvemmin. Sitten hän kutsui väkensä
ympärilleen ja tiedusti -- niinkuin jälkeenpäin sain tietää -- onko
kukaan koskaan niityillä tai pelloilla mointa olentoa nähnyt. Varovasti
hän sitten pani minut maahan ja asetti seisomaan nelin kontin, mutta
minä nousin heti pystyyn ja läksin astumaan edestakaisin, näyttääkseni
heille, ett'ei minulla ole aikomustakaan lähteä karkuun. He asettuivat
kykkysilleen minun ympärilleni, paremmin nähdäkseen. Minä puolestani
otin hatun päästäni ja kumarsin syvään farmarille, lankesin polvilleni,
nostaen silmät ja kädet ylös, ja puhuin muutamia sanoja niin lujaa
kuin jaksoin. Otin sitten taskustani kukkaron, jossa oli kultarahoja,
ja ojensin sen nöyrästi hänelle. Hän pani sen kämmenelleen, nosti
silmilleen, nähdäkseen, mikä se on, ja käänteli ja väänteli sitä
kaikille puolin nuppineulalla, jonka oli ottanut hihastaan, mutta ei
päässyt asian perille. Minä viittasin häntä silloin panemaan kätensä
maahan ja puistelin rahat kukkarosta hänen kämmenelleen. Siinä oli
kuusi Espanjan kultarahaa, neljän pistolin arvoinen kukin, ja pari
kolmekymmentä pienempää rahaa. Hän kasteli sakarisormensa päätä
kieleensä, nosti ylös ensin raskaimman rahan, sitten muut, mutta ei
vieläkään näkynyt ymmärtävän, mitä kapineita ne ovat. Sitten hän
viittasi minua panemaan ne takaisin kukkaroon ja pistämään kukkaron
taskuuni. Tarjosin rahoja vielä useampia kertoja hänelle, mutta kosk'ei
hän niistä huolinut, tein työtä käskettyä ja pistin rahat jälleen
taskuuni.
Farmari näkyi vihdoin tulevan siihen käsitykseen, että minä sittenkin
olen järkevä olento. Hän puhui minulle monta kertaa, vaikka soivatkin
hänen sanansa minun korvissani kuin vesimyllyn ratas. Minä koetin
vastata hänelle jos milläkin kielellä; hän pani korvansa ihan kahden
yardin päähän minusta, mutta kaikki turhaan: emme vain toisiamme
ymmärtäneet. Kohta sen jälkeen hän lähetti rengit takaisin työtä
tekemään, laski kätensä maahan, levitti nenäliinansa kaksin kerroin
kämmenelleen ja viittasi minua astumaan siihen. Helppo siihen oli
päästäkin, sillä kämmen ei ollut täyttä jalkaakaan paksu. Minä katsoin
parhaaksi totella, ja kävin keskelle nenäliinaa pitkäkseni, jott'en
putoaisi maahan. Hän sitoi varmemmaksi vakuudeksi kolkat pääni ylitse
yhteen ja kantoi minut sillä tapaa kotia.
Sinne tultua hän kutsui vaimonsa ja näytti hänelle minut, mutta emäntä
parka säikähti ja juoksi tiehensä, niinkuin naiset meillä kotona,
nähtyään sammakon tai hämähäkin. Huomattuaan kumminkin, kuinka minä
tarkasti noudatan hänen miehensä viittauksia, hän vähitellen poisti
pelkonsa ja alkoi kohdella minua varsin hellästi.
Kello oli nyt kahdentoista maissa päivällä, ja palvelija kantoi aterian
pöytään, yhden ainoan liharuuan, niinkuin talonpoikaisen miehen
pöydässä sopivaa onkin. Vati oli neljäkolmatta jalkaa läpimitassa.
Pöydässä istui farmari vaimonsa kanssa, kolme lasta ja vanha mummo.
Minut hän pani jonkun matkan päähän itsestänsä pöydälle, joka oli
kolmekymmentä jalkaa korkealla maasta. Minua pelotti kauheasti ja
koetin pysyä niin kaukana laidoista kuin suinkin, jott'en vaan putoaisi
lattialle. Emäntä leikkasi pienen palasen lihaa, murensi siihen hiukan
leipää ja pani lautaselle eteeni. Minä kumarsin hänelle syvään, otin
esille veitseni ja kahvelini, ja rupesin syömään pöytävieraitten
suureksi huviksi. Emäntä käski piian käydä minulle juomalekkerin,
joka veti noin 3 gallonia. [1 gallon = 4 litraa.] Kahden käden
tartuin lekkeriin, sain sen suurella vaivalla nostetuksi huulilleni
ja join ehtoisen emännän maljan, lausuen tervehdykseni hänelle
englanninkielellä niin lujaa kuin suinkin jaksoin. Tämä sai seuran
nauramaan niin kovaa, että korvat oli minulta vähällä mennä lukkoon.
Juoma maistui miedolta omenaviiniltä ja oli varsin miellyttävää.
Isäntä viittasi sitten minua tulemaan hänen lautasensa ääreen.
Minä läksin, mutta hämmästyksissäni kun olin kokonaan -- älköönkä
suosiollinen lukija minua siitä kovin moittiko -- kompastuin
leivänkuoreen ja lankesin alassuin pöytää vasten, sen pahemmin
kumminkaan loukkautumatta. Heti nousin pystyyn ja, huomatessani
noitten hyväntahtoisten ihmisten olevan huolissaan minun tähteni,
sieppasin hattuni, jota säädyllisyyden vaatimusten mukaan olin pitänyt
kainalossani, heilutin sitä pääni ylitse, huutaen kolme kertaa
"eläköön", osoitteeksi, ett'en ollut lainkaan loukkautunut. Astuessani
sitten isäntääni kohti (isännäkseni häntä tästä puolin olen sanovakin),
sattui niin, että hänen nuorin poikansa, 10-vuotias viikari, sieppasi
minua koivista ja nosti minut niin korkealle, että minussa joka jäsen
vapisi. Mutta isä nykäisi minut hänen kädestään ja antoi pojalle
sellaisen korvatillikan, että Europassa olisi moisesta hyväkin
komppania ratsuväkeä mennyt mäkeen. Samalla hän käski viedä pojan pois
pöydästä. Minuapa alkoi pelottaa, että poika rupeaa pitämään minulle
viikkoista vihaa: muistin kyllä, mitenkä meillä pahankuriset lapset
kohtelevat varpusia, kaniineja, kissanpoikia ja koiranpentuja. Senpä
vuoksi lankesin polvilleni, ja viitaten poikaan, koetin isäntääni saada
käsittämään, että pyydän anteeksi pojan puolesta. Isä myöntyi, ja poika
palasi pöytään. Minä otin isäntääni kädestä ja suutelin sitä.
Kesken aterian oli lempikissa hypännyt emännän syliin. Minä kuulin
takanani jyrinää, niinkuin olisi kymmenet kangaspuut olleet
käynnissä. Käänsin päätäni ja huomasin, että se olikin vaan kissan
kehräämistä, tuon lempielukan, joka päästä ja käpälästä päättäen oli
kolme kertaa niin suuri kuin härkä. Kissan kiiluvat silmät ja raju
muoto säikäyttivät minut ihan suunniltani, vaikka seisoinkin pöydän
toisella laidalla, 50:n jalan päässä, ja vaikka emäntä piteli sitä
lujasti kiinni, jott'ei pääsisi hyppäämään minun luokseni ja iskemään
minuun käpäliään. Mutta eipä vaaraa vähääkään: kissa ei ollut minua
huomaavinansakaan, vaikka isäntä nosti minut noin kolmen yardin
päähän siitä. Ja minä kun olin kuullut kerrottavan ja matkoillani sen
todeksikin huomannut, että peto ihan varmaan karkaa kimppuun, jos sitä
pakenee tai osoittaa pelkoa, niin päätin kuin päätinkin näyttää, ett'en
pelkää yhtään mitään. Arkailematta astuinkin viisi kuusi kertaa kissan
kohdalla ja lähenin sitä yardinkin päähän, kunnes se itsestään vetäytyi
pois, ikäänkuin olisi säikähtänyt minua. Koiria en peljännyt niinkään
paljoa. Niitä tuli tupaan kolme neljä kappaletta, niinkuin farmarin
taloissa tavallista on. Yksi niistä, kahlekoira, oli neljän norsun
kokoinen, toinen, vinttikoira, oli yhtä iso, mutta hiukan laihempi.
Päivällisen jälkeen tuli sisään amma, 1-vuotias lapsi sylissään. Heti
kuin lapsi oli huomannut minut, päästi se niin kovan porakan, että
moinen älinä olisi kuulunut Lontoosta Chelsean esikaupunkiin. Se tahtoi
välttämättömästi saada minut lelukseen. Äiti kaikessa hellyydessään
otti minut käteensä ja ojensi lasta kohti. Se sieppasi minut samassa
vyötäisistä ja pisti pääni suuhunsa, mutta silloin minä älähdin niin
kovaa, että kakara päästi minut heti kohta irti. Tarkkaan siinä minulta
niskat olisi mennyt nurin, ellei äiti olisi ojentanut esiliinaansa,
johon minä putosin. Silloin rupesi amma, lasta viihdyttääkseen,
puistelemaan rämyä, joka oli kuin hyväkin tynnyri, suuria kiviä
sisässä, köydellä sidottu pienokaisen rintaan.
Vihdoin läksi isäntä renkeinensä jälleen ulkotöihin. Mikäli minä hänen
äänestään ja viittauksistaan osasin päättää, käski hän lähtiessään
vaimonsa pitämään minusta hyvää huolta. Kovin minua jo väsyttikin ja
nukutti. Sen huomasi emäntänikin ja pani minut omaan sänkyynsä ja
peitti valkoisella, puhtaalla nenäliinallaan, joka oli suurempi ja
karkeampaa kangasta kuin sotalaivan isopurje.
Nukuin siinä lähes kaksi tuntia, uneksien olevani kotona vaimoni ja
lasteni luona. Sitä katkerammalta tuntui herätessäni, kun huomasin
makaavani parikymmentä jalkaa leveässä vuoteessa, suunnattoman suuressa
huoneessa, joka oli kaksi mitäpä kolmekin sataa jalkaa kummallekin
taholle ja pari sataa jalkaa korkea. Emäntä oli mennyt askareihinsa
ja lukinnut oven perässään. Vuode oli 11 jalkaa korkealla lattiasta.
Maatessani tuossa, kiipesi äkkiä kaksi rottaa uutimia myöten ylös ja
alkoivat nuuskien juosta vuoteella edestakaisin. Yksi niistä tuli
minua melkein lähelle kasvoja. Minä säikähdin ja vedin miekkani
ulos, puolustaakseni itseäni. Nämä hirmuiset eläimet olivat niin
rohkeita, että hyökkäsivät minun kimppuuni kummaltakin puolen; toinen
pani jo etukäpälänsä minun nuttuni kaulukselle. Mutta minäpä pistin
siltä vatsan puhki, ennenkuin ennätti tehdä minulle mitään pahaa.
Hengetönnä se jäi jalkojeni juureen. Toinen läksi karkuun, nähtyään
kumppalinsa surkean kohtalon, mutta sai vielä juostessaan minulta
miekan-iskun takapuoleensa, niin että verta tippui pitkin sänkyä. Tämän
sankarityön tehtyäni läksin astuskelemaan vuoteella, henkeä vetääkseni
ja rauhoittuakseni. Rotat olivat kahlekoiran kokoisia, mutta paljoa
ketterämmät ja uskaliaammat, niin että ne varmaankin olisivat repineet
minut palasiksi, jos ennen maatapanoa olisin riisunut miekkani pois.
Minä mittasin rotan raadon: tuumaa vaille kaksi yardia.
Emäntä tuli huoneesen ja, nähtyään minut verissäni, otti minut heti
käteensä. Minä viittasin rotan raatoon ja myhähdin merkiksi, ett'ei
minulle ole tapahtunut mitään pahaa. Siitä hän oli kovin mielissään ja
käski palvelijan ottamaan rotan pihtien väliin ja heittämään ulos. Hän
pani minut sitten pöydälle, ja minä puolestani näytin hänelle verisen
miekkani, pyyhkäisin sen takkini helmaan ja pistin tuppeen takaisin.